Kuuta kiertää liuta pilviä. Ne saavat taivaan näyttävään repaleiselta, ikään kuin siitä olisi lähtenyt kokonaisia palasia irti. Hopean- ja tummansinisenirjava taivas alkaa väistyä päivän tieltä, yö kuulee jo kullankeltaisen seuraajansa askeleet.
Kun yö väistyy ja aurinko nostaa hohtavaa päätään taivaanrannasta, repaleisuus korostuu. Se korostuu myös auringonnousua katsovan naisen olemuksessa. Kasvojen alaosa puuttuu, luut ja ikenet loistavat paljaina ja raa'an todellisina. Osa hiuksista on lähtenyt pois, vaaleaa päätä koristaa iso hiukseton läikkä. Ruumis on luiseva, terävä kaikkialta. Nainen näyttää aivan siltä, että repaleinen taivas olisi hajotessaan sivaltanut hänen kasvoistaan osan mukaansa.
Aamuaurinko on kuitenkin armelias. Se kietoo naisen harhan huntuun, vetää sen hänen ylleen niin tiukasti, ettei kukaan hänet päiväsaikaan tapaava osaisi aavistaa mitään. Hiukset kasvavat takaisin koko päähän, niistä tulee paksut ja vahvan kullankeltaiset. Aurinko antaa niille osan loisteestaan. Sama loiste hehkuu myös silmissä, niiden sävyt leikkivät säteiden tiellä.
Hän on hengästyttävän kaunis auringon suodessa hohtoaan hänen ylleen. Totuus pysyy pinnan alla harhan verhotessa hänet. Vain yö tietää hänen todelliset kasvonsa, vain yölle hän puhuu todellisella äänellään. Mutta nyt sillä ei ole merkitystä, sillä yöhän on jo väistynyt päivän tieltä. Ja päivä on aina yötä armeliaampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti