Jotain punaista kyydissä, hymyileviä lapsia etualalla ja jalakset kovaa lunta vasten, lumipölyä ilmassa. Idyllistä ja kylmää. Joulun voi miltei haistaa ilmasta ja onnen voi nähdä metrienkin päästä lasten kasvoilta. Silti minä näen kiirehtivissä jalaksissa vain kiireen, punaisessa kyytiläisessä ne kaikki rohdot, jotka jouduin kuljettamaan kiireessä paikkakunnalta toiselle. Se oli silloin, kun ilmassa ei kuulunut pelkästään lasten naurua ja valkoinen lumi oli muutakin kuin valkoista.
Minun täytyi pitää kiirettä, jotta ne muut eivät joutuisi kohtaamaan ensimmäistä menetystään.
Minun täytyi pitää kiirettä, jotta joku olisi estänyt todellisuutta olemasta niin todellinen.
Minun täytyi pitää kelkkani liikkeessä, ja silti joka päivä joku katosi rohtojeni ulottumattomiin.
Rohdot kulkeutuivat, lisää tarvittiin, kierre oli loputon eikä minun kelkkani ollut koskaan riittävän nopea pysäyttämään lentäviä luoteja ja hiljentämään ilmaa halkovia huutoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti