Se otti siivet
alleen ja nousi, vaikkei se ollut vielä valmis. Sen siivet
laahasivat maata, niiden päät olivat punaiset joko verestä tai
luonnostaan. Kukaan ei koskaan kysynyt. Kun se nousi ilmaan, kukaan
ei osannut nähdä enää muuta kuin sen siipien punaiset kärjet.
Ensin kärjet, sitten sulka kerrallaan koko siivet. Punaista punaista
punaista.
Punasiipi nousi
ilmaan, eikä kenellekään tullut mieleen, että jokainen
siivenräpäytys oli liikaa. Pieni linnunruumis värähti joka
kerralla, kun räpäytys pakotti sen liikkumaan eteenpäin. Koskaan
ei tullut sitä päivää, jolloin punasiivestä olisi saanut
kirjoittaa ”Eikä se enää jaksanut”. Sen oli pakko lentää. Ei
siksi, että se olisi halunnut tai joku olisi pakottanut.
Se ei vain
osannut enää laskeutua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti