Sanomalehtiä pöydällä

Asunnossa tuoksuu vanhalle viskille ja ilmassa sakeana leijuvalle odotukselle. Eteisen mattoon on tahriintunut jotakin sellaista, joka saa Harrietin astumaan koko maton yli. Hän yrittää huhuilla, mutta huomaa äänensä jäävän kimpoilemaan seinistä.

Hänen keittiökseen olettamastaan huoneesta kuuluu vastaukseksi vaimea, käheä yskäisy. Matala naisääni sanoo jotakin venäjäksi, eikä Harriet saa sanoja kiinni. Hän vetää syvään henkeä, ottaa askeleen kohti keittiötä ja sulkee mielensä hetkeksi. Miltä äiti näyttää? Onko hänellä samat poskipäät ja leuka kuin tyttärellään, ovatko silmät yhtä siniset? Harrietia pelottaa kohdata ihminen, joka ei ole koskaan ollut olemassa hänelle.

Nainen keittiön pöydän ääressä on kuitenkin kaikkea muuta kuin Harrietin mielikuvissa ollut nainen. Hän ei ole uskaltanut toivoa liikaa, mutta äidin kohtaamisen ei pitäisi olla tällainen. Pöydän äärellä istuvan naisen piti näyttää eläväiseltä, hymyillä kireästi ja… ja mitä? Mitä oikeastaan saa odottaa äidiltä, jota Harriet ei ole koskaan tavannut?

Ei tätä ainakaan. Ei niin teräviä poskipäitä, että luun kykenee näkemään paperinohuen ihon läpi. Ei väsyneitä huulia ja tummaksi värjättyjä, rasvaisia hiuksia. Eikä missään nimessä Harrietin omia, intensiivisen sinisiä silmiä. Äidillä ne ovat syvällä kuopissaan, ja niitä reunustavat rypyt ja mustat renkaat. Mutta ne ovat silti Harrietin silmät.

Pöydällä lojuu ruoantähteitä ja sanomalehtiä. Nopealla silmäyksellä Harriet erottaa lehtien olevan vuodelta 1983. Pieni väristys kiertää Harrietin kehon, eikä hän uskalla vetää tuolia alleen ja istuutua pöydän ääreen. Nainen katsoo häntä vain muutaman sekunnin häkeltyneenä ennen kuin alkaa nauraa kurkkuun kuolevaa, hidasta ja käheää nauruaan.

”Arvasin, että sinä olet vielä elossa”, nainen sanoo peittelemättä pettymystä äänessään. ”Mutta että tulet ihan tänne asti. Ota tuoli, tyttö, ota ja istu.”

Harriet huomaa tottelevansa äitiään. Hän ei ole varma, tekeekö niin vaistonomaisesti. ”Hei, äiti”, hän kuiskaa ja hymyilee varovasti. Kun hymy ei tartukaan äitiin, se kuolee.

”Melkoinen sinustakin on tullut.” Lauseelle ei anneta kontekstia, mutta Harriet ei sellaista tarvitse. Hän näkee pelkästään äidin katseesta – omista silmistään – ettei hän ole tervetullut tänne. ”Mikä sinut nyt yhtäkkiä tänne ajaa? Tuollainen ulkonäkökin nykyään. Tyttölapsia ei kannata koskaan hankkia.”

”Minä halusin vain todistaa itselleni, että sinä olet yhä elossa.”

”Mitähän merkitystä sillä mahtaa sinulle olla? Tuollainen tytönhupakko ei taida osata edes venäjää.”

”Äiti.” Sana maistuu väärältä Harrietin suussa. ”En ole koskaan osannut venäjää.”

Nainen pöydän toisella puolella naurahtaa taas. Hän ristii laihat kätensä. ”Isäänsä tullut selvästi. Haluatko kuulla isästäsi? Siitä, millainen mies hän oli?”

Harriet ei uskalla pudistaa päätään. Hänellä on tietty mielikuva isästään, mutta mielikuva on jo kauan sitten ehtinyt sotkeutua kahleiden aiheuttamiin haavoihin ja viiltoihin selässä. Isä ei koskaan tullut auttamaan. Harriet huomaa nyökkäävänsä.

”Isäsi oli kurja mies. Hylkäsi minut sinun kanssasi kaksin, ei mikään ihme, että jouduin sinusta luopumaan. Minä olin kaksikymppinen tyttönen, mitä mahdollisuutta minulla olisi ollut huolehtia kaltaisesta rääpäleestä? Ja sinne se isäsi meni, sotaan mukamas, vaikka hittoako se sellaisista. Pelkuri se aina oli. Oli loppuunsa saakka.”

Harriet ei osaa kuvitella tätä kuihtunutta naisen varjoa sotilaan käsivarsilla nuorena ja onnellisena. Ja täysin haavoittuvana. Harriet osaa vain arvailla, miten hänen vanhempansa aikanaan tapasivat toisensa. Mitään ei voi koskaan sanoa varmaksi, sillä hänellä on ainoastaan muutama aito muisto vanhemmistaan. Toinen on isästä pitämässä häntä kädestä isolla torilla, toinen on mielikuva, jossa äiti itkee. Harrietista tuntuu pahalta katsoa silmiin naista, jonka itkun muisti kaikkina yksinäisinä, kivun täyttäminä öinään.

”Isällä oli varmasti omat syynsä”, Harriet sanoo vaikkei halua kuulostaa puolustelevalta. Eihän hän voisi puolustella sellaista miestä, josta ei muista muuta kuin ison käden lämmön omallaan.

”No ihan varmasti oli, sellainen helvetin pelkuri kuin sekin oli. Sellaisia ne ovat kaikki miehet. Eivät kestä todellisuutta. Kun nainen tulee raskaaksi, niin johan alkaa sotatanner kutsua.” Laihan naisen ääni kuulostaa liian katkeralta ja voimakkaalta hänelle, aivan kuin se olisi muuttunut hänen sisällään liian suureksi eikä enää pääsisi ulos hennosta ruumiista.

”Eivät kaikki miehet ole pahoja”, Harriet vastaa. Hän näkee liudan kasvoja, joiden vuoksi on elossa. He ovat kaikki olleet miehiä. Kiittäminen ei kuulu sitä naista, joka istuu häntä vastapäätä.

Äiti naurahtaa. ”Ja mitähän sinäkin siitä tiedät? Tuollainen vamppi. Paitakin on liian avonainen. Minua ei sinun miesseikkailusi kiinnosta.”

Filmi katkeaa. Kaikki mielikuvat, joita Harrietilla on ollut tästä hetkestä, katkeavat sekunneissa. Uutta ei kuvata tilalle. Harriet painaa kätensä nyrkkiin, puristaa niin lujaa, että tuntee kynsiensä uppoavan kämmenien pehmeään ihoon.

”Miesseikkailuni? Sellaisiksiko sinä niitä haluat kutsua? Sinä et tunne minua lainkaan, äiti. Minä en… minä en ole niin kevytkenkäinen kuin haluat olettaa.”

Äiti läikyttää lasinsa pöydälle. Viskin haju on pistävä, Harriet yrittää olla ajattelematta sitä. ”Mutta kun minua ei kiinnosta yhtään. Et liity minuun enää edes nimellisesti.” Kun Harrietin ilme ei pehmene, äiti jatkaa. ”No mitä? Kyllähän minä nyt näen sinusta, millainen nainen sinusta on tullut. Olet ollut aina jotain vailla, näkeehän sen jo tavastasi istua. Jotain sinä haluat, onko se sitten rakkautta, seksiä vai hyväksyntää, en voi tietää. Mutta voit olla varma, että et sinä sitä niiltä miehiltä saa. Miehet pettävät aina, kun voivat, ja sinä et ole tarpeeksi itsevarma sellaiseen touhuun.”

Totuus sattuu aina eniten, silloinkin, kun sitä ei voi hyväksyä. Harrietin tekisi mieli huutaa solvauksia, mainita jotain edes kaikista niistä lasipulloista, joita lojuu pitkin asunnon lattioita. Mutta hän ei sano mitään, katsoo vain silmiin naista, jonka siniset silmät ovat hänen kanssaan identtiset. Naista, jota haluaisi sanoa äidikseen, mutta tietää, että tämän asunnon ulkopuolella hänellä ei ole enää äitiä. On vain tämä hetki, ja siihen hän haluaa tarttua, pysyä edes hetken kiinni jossakin sellaisessa, jota olisi voinut olla. Jos äidillä ei vain olisi viskilasia edessään tai käheää, kenties tupakan myrkyttämää ääntä solvaamassa häntä pöydän toiselta puolelta.

Mutta hänellä on silti äiti. Hänellä oli äiti silloinkin, kun hän virui isojen miesten kuulusteltavana kylmällä lattialla. Virui siellä useita vuosia kädet ja jalat hankautuen ketjuista verille, äänen käheytyessä huutamisesta ja kehon turtuessa vihdoin kipuun. Silloinkin, kun veri ja toisten ihmisten eritteet valuivat hänen päälleen ja hän tunsi lakkaavansa olemasta, hänellä olisi ollut äiti jossakin muualla.

Harriet nousee ylös. Hän katsoo vielä hetken äitiä, pyrkii rekisteröimään jokaisen yksityiskohdan tämän rappeutuneesta ulkonäöstä. Väsyneet raajat, langanlaihan varren, roikkuvat hiukset. Aivan kaikki saa tallentua Harrietin kovalevylle. Nimettömälle äidille tulee vihdoin kasvot. Vastedes Harriet tulee muistamaan muutakin kuin tavan, jolla äiti itkee.

Ja kun hän poistuu huoneesta, hän jää kuuntelemaan äitinsä huutoa. Sekoitus venäjää ja aggressiivista, ulos syljettyä englantia. Syytöksiä. Harriet lyö asunnon oven kiinni tietäen, että tämä on viimeinen kerta, kun hän kuulee äitinsä äänen ja haistaa viskinhajuisen, tunkkaisen asunnon. Huudon saattelemana hän poistuu paikalta. Onneksi hän ei ymmärrä venäjää.