Kylmää ja kosteaa, ihoon tarttuvia niljakkaita osasia, joihin ei halua kiinnittää sen enempää huomiota. Ne tarraavat kaikkialta, vaikka jatkaa eteenpäin, vaikka ylittää tummansinisen, miltei mustan taivaanrannan ja astuu sen yli äärettömyyteen, värien ja tuntemusten toiselle puolen. Siellä muuttuu oikeaksi itsekseen, eikä kukaan ole enää kertomassa onko sitä leijona, mato vai ihminen. On vain kylmää ja kaikkialle tarttuvia ulokkeita, joita ei saa pois vaikka riisuisi itsensä kaikesta ylimääräisestä. Palaisi alkuun, alastomaan ja voimattomaan muotoonsa.
Ja silti ne ovat aina siellä, koskemassa ja vääntelemässä, värjäämässä tähtiäkin verenpunaisiksi ja tekemässä kaikesta itsensä kaltaisia - niljakkaita, vääriä ja kertakaikkisen kuvottavia. Ei voi paeta minnekään, ei varsinkaan ylitettyään jo kerran maailmojen rajat ja livuttuaan pois. Vääriksi maalattujen tähtien takana ei ole enää mitään, siellä on yksin heikkoudessaan ja vapisee, vaikkei enää tiedä, mikä merkitys vapinalla on elämisen kannalta.
Siksi ne kitketään jo silloin, kun on vielä tiedottomuuden oikealla puolella ja ymmärtää, miksi niiden kylmä kosketus ei koskaan ole oikein.
#MeToo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti