Kylmä järvi ja tulikärpäset loistokkaassa tanssissa sen yllä. Hiiltyneet jäännökset kylästä, menneet naurut tukahdutettuina romahtaneiden perustusten alla. Sodan jäljet kaikkialla ihmisten merkkien päällä, arpeutuneita kasvoja ja nimettömiä hautoja. Sen kaiken minä jätän taakseni. Vielä kävellessäni en tiedä, jätänkö hyvästit myös kaikelle sille, mitä olin ja olen. En uskalla ajatella sitä, sillä edessäni siintävät suuret vuoret katsovat minua jylhinä ja kutsuvina.
Vaellan niiden kolkossa ympäristössä viikkokausia ainoana päämääränäni päästä pois, jatkaa matkaani niiden taa. Koko ikäni toivoin näkeväni pilvettömän taivaan korkealta vuorenhuipulta, jatkavani matkaani maailmaan niiden taakse. Sitä maailmaa en koskaan tuntenut, en osannut nimetä mitään suurten vuorten takaista. En osannut puhua niiden kieltä. Ja nyt, kun astelen jalat mustelmilla ja mieli harmauteen taittuneena vuorilla, ymmärrän, että elän aiempaa unelmaani. Kalanhajuisen mökin ikkunasta katsottuna vuorten taakse ja kauas pois ei koskaan sisältänyt verestäviä jalkoja ja ruoattomia, yöttömiä päiviä.
Olen käynyt luolastoissa, joita en koskaan tiennyt olevankaan. Olen nähnyt kiiluvia silmiä ja menetettyjä sieluja, paljon kaikkea sellaista, mitä järveltä käsin en olisi voinut kuvitellakaan olevaksi. Mutta tiedonjanoni ei sammu, astun uusia askeleita tuntemattomaan kunnes löydän paikan, jonne haluan päästä.
Kun useiden viikkojen vaellukseni vuorilla ja sen salaamilla kolkilla on vihdoin päätöksessään, uupumus pyrkii riistämään ilon vuorten päälle pääsemisestä. Jalkani eivät vapise, mutta väsymys sykkii niiden sisällä. Keuhkojani olen lakannut ajattelemasta jo useita päiviä sitten.
Mutta aurinko nousee siitä huolimatta. Se kiipeää taivaanrantaan, kujeilee minulle sieltä käsin. Silti tuntuu, että se olisi aivan vieressäni, että voisin kurottaa koskettamaan sitä täältä vuoren korkeimmalta huipulta.
Ja maailma, jonka aurinko minun eteeni valaisee, on uskomattomampi kuin mökistä käsin olisi koskaan voinut kuvitella. Näen vuolaana virtaavat joet, laaksoja ja kukkuloita, peltoja silmänkantamattomiin. Tummaa metsää kaukana taivaanrannassa, auringon lähettyvillä. Maailma puhuu minulle oitis, ymmärrän sävyt ja nuotit ja myös sen, että kuten vuoren toisellakin puolella, myös tällä puolella on omat vikansa ja varjonsa. Mutta se ei haittaa minua nyt, sillä nouseva aurinko matkakumppaninani alan kavuta vuorenrinnettä alas. Tämä maailma on odottanut minua jo kauan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti