Leah huomaa nukahtaneensa Ofelian alastomaan kylkeen kiinni vasta, kun prinsessa silittää hänen poskeaan ja herättää hänet. Hetken maailma tuntuu vieraalta, Leahin on vaikea muistaa, mitä on tapahtunut. Saiko hän todella nukahtaa kiinni Ofeliaan? Tyttö katsoo häneen huulet raollaan, posket punaisina, ja muistot vyöryvät Leahin yli voimakkaina ja lempeinä.
”Miten voit?” Ofelia kysyy lempeästi. Leah painaa päänsä hetkeksi tyynyyn, prinsessa on niin kaunis, niin uskomattoman kaunis. Miten kukaan voi olla niin lämmin ja ihana.
”Hyvin”, Leah hymähtää. ”Oletko sinä kunnossa?”
”Enemmänkin kuin kunnossa. Sinä olit ihana. Minulla on niin lämmin.”
”Hyvä.”
Leah kiepsahtaa puoliksi Ofelian päälle ja vie toisen kätensä Ofelian kasvoille. Hän suutelee tyttöä hellästi, eikä se tunnu samalta kuin aiempien tyttöjen kanssa, ei lainkaan. Jokin Ofeliassa on kietonut hänet tiukasti kiinni itseensä, Leah tahtoo tietää prinsessasta vain lisää ja lisää. Ofelian läheisyys on suuri kunnianosoitus. Leah kunnioittaa tytön kehon jokaista taitetta. Ofelia tarttuu hänen käteensä, kuljettaa sitä pitkin kehoaan ja saa Leahin hengähtämään nautinnosta.
Leah jättää kätensä Ofelian rinnalle ja on aikeissa suudella tyttöä uudelleen, kun Ofelia yllättäen hätkähtää.
”Joku on tulossa.”
”Hitto!”
Leah pompahtaa ylös ja kiskoo vaatteet ylleen niin nopeasti kuin kykenee. Haarniskaa hän ei ehdi pukemaan, tulija saisi ajatella hänen riisuneen kasuaaliuden vuoksi. Helvetti. Leah on valmis ottamaan huudot niskoilleen. Hän siirtyy oven viereen miekka kädessään ja toivoo näyttävänsä vähemmän kiusaantuneelta kuin mitä tuntee olevansa. Ofelia vetää kikattaen yöasun ylleen ja peiton korviinsa.
Kuningatar on ovella pelottavan nopeasti. Hänen katseensa skannaa koko huoneen, hetken Leah pelkää, että nainen pystyy haistamaan sen, mitä he ovat tehneet. Kuningatar vain pyytää Leahin mukaansa sen kummempia selittämättä. Kuningattaren kamarissa Leah tietää, että jotakin suurta tapahtuisi pian.
”Minä tiedän, että sinä olit siellä, Leah.”
Unenomainen, pehmeä tunne kuolee Leahin iholle. Hän tuijottaa silmät suurina kuningatarta, joka ei edes katso häntä silmiin. Leah. Kuningatar tietää hänen nimensä. Kauanko hän on tiennyt?
”Joten, minun kysymykseni on yksinkertainen – mitä sinä tiedät siitä? Pohjoisen tapaturmasta?”
Leah nielaisee. Jokainen sana olisi punnittava tarkasti. Leahilla ei ole varaa tehdä siirtoja, jotka sysäisivät hänet laudalta. Kuningattaren ilmeestä ei voi lukea mitään, siitä ei koskaan voi.
”Minä olin siellä”, Leah sanoo.
”Tiedän sen”, kuningatar nyökkää.
”En tiedä sen päivän tapahtumista sen suuremmin kuin kukaan muukaan. Minä olin pelkuri, joka esitti kuollutta, jotta ei joutuisi kuulusteluihin.”
”Sinä lienet ainut, joka on tehnyt niin. Osa pakeni suoraan merelle.”
Leah nielaisee. Hän ajattelee tahtomattaan Lorrieta, joka oli yksi merelle paenneista. Kuten kukaan muukaan, myöskään Lorrie ei koskaan palannut takaisin.
Kaikki tapahtumapäivään liittyvä on Leahille yhä utuista ja hämärää. Hän toimi pelkän vaiston varassa, kun ymmärsi, mitä hänelle kävisi kuninkaanlinnassa.
”Sinulla ei siis ole aavistustakaan siitä voimasta, joka silloin oli valloillaan?”
Leah pudistaa päätään.
”Toki nyt tiedän noituudesta enemmän, kun teidän korkeutenne on kertonut.”
”Kerro minulle, millaisena näit sen tapahtuman. Kerro yksityiskohdista, kerro kaikki, mitä tiedät.”
Ensimmäistä kertaa koskaan kuningattaren ääni hipoo lähes epätoivoa. Naisen silmissä on maanisempi katse kuin koskaan aiemmin. Leah nielaisee ja avaa suunsa, enää ei ole mitään salattavaa. Jokin kuningattaren läsnäolossa kertoo Leahille, ettei nainen teloituttaisi häntä petoksesta. Kuningattaren päämäärä on jokin sellainen, joka pakottaa tämän toimimaan varjoissa.
Leah kertoo, mitä näki. Hän kuvailee, kuinka ihmisiä alkoi kaatua keskellä katua. Osa tippui parvekkeelta, osa kaatui keskelle lumista kivikatua. Ei laisinkaan verta, pelkkiä kylmiä, kovia ruumiita, jotka lakosivat kuin vilja. Ei merkkiäkään ulkoisesta tai sisäisestä vahingosta.
Vain muutamia ihmisiä seisomassa keskellä ruumiskasaa. Leah tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Hän näki, kuinka osa pakeni paikalta, mutta hän tiesi sen turhaksi. Hän muisti Lorrien kuulustelut ja raskauden ja tiesi, ettei heidän kaltaisilleen käynyt kuulusteluissa hyvin. Siitä hän ei sano kuningattarelle sanaakaan. Hän sanoo vain tietäneensä heti, ettei selviä hengissä, jos ei lavasta omaa kuolemaansa.
”Siten syntyi Leon”, Leah sanoo. ”Tekeydyin mieheksi, koska ajattelin sen tarjoavan minulle entistä vahvemman suojan.”
”Toimiko se?”
”Toimi. Muutama vuosi kaiken tapahtuneen jälkeen noidanmetsästäjien joukko oli ehtinyt uudistua siten, että ketään entisen minun tuntenutta ei enää ollut maisemissa siellä, minne menin töihin. Sopeuduin elämään kuten ennenkin.”
”Mutta et koskaan saanut tietää, mitä sinä päivänä tapahtui?”
”Toki kuulin siitä huhuja. Kyllähän sen päivän tapahtumista on yhtä monta versiota kuin on ihmisiäkin. Ei kukaan todella tiedä muuta kuin sen, että ilman magiaa tuollaista massatuhoa ei saa aikaiseksi. Se, mikä minua on jäänyt ihmetyttämään kaikkein eniten on se, että paikalta ei löytynyt laisinkaan verta. Ei ollenkaan. Noidat eivät voi käyttää voimiaan vuodattamatta vertaan…”
Kuningatar on jäisen kalpea. Leahia hyytää.
”Teidän korkeutenne, oletteko te kunnossa?”
Kuningatar nyökkää vaisusti.
”Sinun kertomuksesi vahvistaa epäilyni. Kiitos, Leah, teit hyvää työtä.”
”En ymmärrä, teidän korkeutenne.”
”On syytä epäillä, että se magia sinä päivänä ei ollut lähtöisin jumalasta.”
”Mutta… tehän sanoitte, että kaikki magia on lähtöisin hänestä.”
”Niin minä kuvittelin.”
Kuningatar tulee lähemmäs. Epätoivon alta kuultaa silkka raaka kauhu. Tällaisena Leah ei ole tottunut kuningatarta näkemään. Nainen tuntuu sekä inhimillisemmältä että tuhatverroin pelottavammalta. On kuin kuningattaren kauhukaan ei olisi täysin samanlaista kuin muilla ihmisillä. Jokin naisessa on aina pois paikaltaan, ja se saa Leahin olemuksen levottomaksi.
”Uskotko sinä paholaiseen, Leah?”
Leah räpyttelee hetken silmiään.
”En”, hän tunnustaa, ”enkä minä uskonut jumalaankaan. En sellaisena kuin uskonto jumalan esittää. Olisihan se lohdullinen ajatus, että jokin korkeampi olento siunaisi ja varjelisi meitä, mutta minun on mahdotonta uskoa sellaiseen. Ja kun te kerroitte minulle enemmän, se vain vahvisti ajatustani maailman laadusta.”
”Olet siis sitä mieltä, että saatana on pelkkä satu?”
”Niin minä olen aina ajatellut. Mutta ajattelen myös, että meidän maailmamme pyörii kertomusten ympärillä. Ne muokkaavat sitä, mitä olemme ja miten ajattelemme. Ei saatanan tarvitse olla todellinen ollakseen pelottava. Hän on ajatuksissamme, teoissamme, kaikessa siinä pimeässä, jonka vuodatamme yöhön. Sellainen paholainen minulle on. Kaikki se musta, johon uskomme.”
Kuningatar nyökkää. Leah on oppinut lukemaan naisen mielentiloja. Se tekee tämän lähellä olemisesta aavistuksen vähemmän pelottavaa.
”Minä olen juuri saanut tietää, että siinä, missä jumalmyytti syntyi todellisesta olennosta, niin syntyi myös tarina paholaisesta. On olemassa olento, josta kuvitelmat paholaisesta syntyivät aivan kuten on olemassa mies, jota alussa palvottiin jumalana.”
Leah nyökkää. On niin kovin vähän mitään, mistä hän enää yllättyisi. Sen jälkeen, kun hän saapui linnaan, kaikki on käynyt yhä vain uskomattomammaksi.
”Ja mitä ilmeisemminkin tämä olento on katsellut meitä ihmisiä kaiken tämän aikaa.”
Leah hätkähtää ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana.
”Paholainen on todellinen. Selvä. Selvä…” Se voi merkitä niin monta asiaa. Se voi laittaa kaiken uusiksi. ”Teidän korkeutenne. Saanko kysyä teiltä suoran kysymyksen?”
Kuningatar naurahtaa. Nainen on selvästi oppinut pitämään hänestä.
”Kysy pois.”
”Mikä teidän tavoitteenne on?”
Hymy leviää kuningattaren tummanpunaisille huulille.
”Minä tahdon laillistaa magian ja tehdä sen käytöstä sellaista kuten se oli niinä aikoina, kun sen antajaa ryhdyttiin palvomaan jumalana. Tahdon nähdä, mihin kaikkeen magiasta on. Tahdon koetella sen rajoja, testata sitä äärimmilleen. Magia on kaunista ja täydellistä, ja se pystyy moneen.”
Kuningattaren olemus kohenee silmissä, kun tämä puhuu magiasta. Silmissä kiiltää jälleen.
”Ja minä tahdon vapauttaa olennon, jonka ansiosta magiaa on.”
”Teidän itsenne vuoksi vai magian?”
Hetkeksi kuningattaren silmät siristyvät. Leah pelkää tungetelleensa liikaa ja on valmis puolustautumaan, kun kuningatar alkaakin nauraa.
”Minä pidän sinusta omana itsenäsi, Leah.” Kuningatar pitää pienen tauon. ”Molempien. Molempien vuoksi. Sekä minun itseni että magian.”
”Entä Ofelia? Mitä te aiotte hänen suhteensa?”
”Ofelia on Alarickin omaisuutta, minä annoin tytön hänelle päästäkseni kuningattareksi. En minä valtaa tavoitellut, minä tahdoin vain paikkaan, josta käsin voin vapauttaa jumalani.”
Leah hätkähtää.
”Tiedän, että olet jo alkanut kiintyä vahdittavaasi. Ofeliakin selvästi pitää sinusta, tyttö on silmin nähden onnellinen seurastasi. Mutta se tyttö on synnytetty, jotta hänet voitaisiin jonakin päivänä tappaa.”
Kaikki se kunnioitus ja ymmärrys, jonka Leah uskoi viimein löytävänsä kuningatarta kohtaan, haihtuu hetkessä. Naisen kirkkaat silmät ovat pelkästään kylmät.
”Minä kasvatin sen tytön maakellarissa. Hän ei ole juuri nähnyt tätä maailmaa. Hän on naiivi ja nuori, häntä ei ole tehty elämään ihmisten keskuudessa. Koelapsi, se hän on, ja minä toivon, että pidät sen mielessäsi, kun olet hänen kanssaan.”
Kyyneleet tulevat ilman lupaa. Nyyhkäys saa Leahin hartiat vapisemaan. Maakellari. Valoton ja kostea. Leah tahtoisi juosta kietomaan kätensä Ofelian ympärille ja kertomaan tälle, että ei ole enää hätää, hän on nyt tässä.
”Me voimme puhua Ofeliasta myöhemmin. Kiinny tyttöön vapaasti, pidä hauskaa, mutta muista, mitä varten se tyttö tässä maailmassa on. Hänessä juoksee jumalten veri. Hän tulee vielä joskus olemaan tärkeä pelinappula tässä pelissä, jota minä ja kuningas pelaamme.” Kuningatar kävelee kohti ovea. ”Tee Ofelian kanssa mitä tahdot, mutta muista, että aviomieheni ei ilahdu, jos löytää teidät kaksi toistenne kimpusta.”
Kuningatar avaa oven. Leah onnistuu vain nyökkäämään pitkälle naiselle ennen kuin palaa ripeästi takaisin torniin. Tornin oven sulkeuduttua Leahin kyyneleet pääsevät valloilleen, hän ei pysty hillitsemään niitä enää. Maakellari. Paholainen. Jumala. Kaikkea on aivan liikaa.
Ofelia tulee aivan Leahin lähelle, pörröttää Leahin ruskeaa tukkaa ja pyyhkii kyyneliä hänen kasvoiltaan. Ofelia kiskoo Leahin sängylle ja painaa Leahin pään pehmeille reisilleen. Siihen Leah jää. Hän itkee tytön sylissä tämän lempeyttä. Kun kyyneleet lakkaavat, hän katsoo Ofeliaa suoraan silmiin. Tyttö vain hymyilee.
”Onko nyt parempi?” Ofelia kysyy silittäen leahin poskea.
”On”, Leah sanoo ja suukottaa Ofeliaa suoraan suulle. Tyttö ei kysy vielä mitään, antaa hänen vain olla. Hänen sisimpänsä on täysin tyyni, silmittömän kiitollinen.
”Ofelia. Kiitos, kun olet siinä.”
Leah tuntee, kuinka aamuaurinko paistaa Ofelian takaa hänen kasvoilleen. On niin lämmintä ja kirkasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti