Melda pyörittelee tylsistyneenä Rolandin valkeita hiuksia. Mies makaa paidan napit auki hänen vierellään sängyllä. Rolandin keho on puoliksi palanut, Melda silittää toisella kädellään miehen rintakehää, jota palovammat peittävät. Muistot niistä päivistä elävät yhä miehen keholla, Melda saattaa tuntea syvältä leikkaavan kauhun ruumiissaan, kun muistelee sitä. Hän oli siellä. Roland oli siellä.
Kukaan ei jaa tätä maailmaa Meldan kanssa kuten Roland. Vain mies tietää, millaiset asiat Meldaa ohjaavat ja painavat kasaan. Ja silti kaikki, mitä hänellä oli antaa miehelle, oli tuli. Muuta Melda ei osaa. Hänessä on vain liekki, joka polttaa pois sen, mitä kukaan ei pysty enää katsomaan. Hänen armahduksensa rakkaalleen oli vapauttaa tämä kaikesta siitä, mitä elämä oli heidän eteensä antanut.
Melda on aikeissa avata suunsa, sanoa mitä tahansa saadakseen kuristavan tunteen pois, kun hän kuulee ääniä alaovelta.
”Helvetti”, hän sihahtaa ja juoksee portaille. ”Odota täällä.”
Jos ovella on Allyria, naisen ei pitäisi olla täällä vielä. Äidin ei tarvitse käydä viskomassa hänelle ohjeita näin usein. Melda viiltää sormenpäänsä auki valmiina käyttämään magiaansa.
Oven takaa Meldaa tuijottavat tutut, kalpeat kasvot. Vala seisoo ovella hievahtamatta. Naisen pikimustat hiukset ovat sotkussa ja silmät verestävät. Vala ei pyydä lupaa kävellä sisään, hän astuu Meldan ohi eteiseen eikä tee elettäkään poistuakseen.
”Miten helvetissä sinä löysit tänne?”
”Käytin magiaani.”
Melda sihahtaa.
”Et ole ainoa, joka osaa käyttää temppujaan.”
”Sinä et voi vain kävellä tänne. Mitä asiaa? Puhu nopeasti ja painu helvettiin, tai meille molemmille koituu siitä ongelmia.”
”’Painu helvettiin?’ Vau, Melda, ihanaa, että olet vihdoin rehellinen minulle.”
”Mikä sinua nyt riepoo?”
”Sinun äitisi on kuningatar.”
Meldasta pakenee liuta sadatuksia. Vala katsoo häneen pitkään väsyneillä, kuopissaan olevilla silmillään.
”Minä toivoin, että kiistäisit sen. Että keksisit ihan minkä tahansa tekosyyn.”
Melda ei jaksa enää valehdella, ei Valalle. On jo valmiiksi liikaa valheita ja salaisuuksia.
”Sanoisit nyt jotain”, Vala sopertaa.
”Miksi? Haluaisitko, että kiellän kaiken ja sanon, että en minä sinun kanssasi ole ollut vain käyttääkseni sinua hyväkseni? Haluatko, että helpotan omaa oloasi ja sanon, että rakastan sinua ikuisesti, ja se on ainut syy, jonka vuoksi olen tapaillut sinua?”
Ilme Valan kasvoilla on kuin lapsella. Petetyllä, yksinäisellä lapsella, jolla ei ole koskaan ollut ketään. Kyllä Melda sen tietää. Hän tunnistaa omien tekojensa jäljet naisessa, mutta ymmärtää, että kaikki tämä on hänestä riippumatonta. Vaikka hän todella rakastaisi Valaa, se ei muuttaisi mitään. Vala ei osaa vielä seistä omilla jaloillaan, eikä hän voi auttaa.
”Helvetti, Vala, totta kai minä vedätin sinua”, Melda huokaa, ”odotitko sinä todella jotakin muuta?”
Vala ei sano mitään. Nainen ei edes itke.
”Minä tarvitsin vain informaatiota. Annoithan sinä sitä sitten lopulta.”
Melda näkee, miten Vala pureskelee tietoa.
”Suututko sinä nyt?” Melda kysyy pitäen hymyn kasvoillaan, vaikka todellisuudessa häntä ei hymyilytä. Sisällä velloo musta, raskas massa, jota hän ei jaksa ajatella nyt. Hän muistelee palovammoja Rolandin iholla.
”En”, Vala sanoo nojaten eteisen lipaston kulmaan. Melda näkee, miten naista heikottaa. ”En minä jaksa enää suuttua…”
Kun Vala on kaatumassa, Melda tarttuu automaattisesti kiinni naisesta. Hänen ei pitänyt enää koskea Valaan, mutta hän ei voi päästää naista putoamaan. Hän auttaa Valan lattialle istumaan ja tarttuu tätä kädestä, vaikka hänen ei pitänyt tehdä enää niinkään. Meldalla ei kenties ole sydäntä, mutta hän on aina kaiken uhmansa alla pitänyt ihmisistä. Ihan aina.
Melda tahtoisi sanoa mitä tahansa kannustavaa, mutta hän ei kykene, hän ei ole siinä asemassa. Hän on itse vahvistanut Valalle, että tämä on aina yksin, teki tämä mitä tahansa.
”Melda…”
Melda kallistaa päätään.
”Ole kiltti. Älä jätä minua.”
”En minä voi jättää sinua, jos en koskaan alun alkaenkaan ollut sinun kanssasi.”
”Minulla ei ole ketään. Melda. Minulla ei ole ikinä ollut ketään.”
”Ja minulla on oma, täysin erilainen elämä. Sinä ja minä emme elä samalla puolella maailmaa.”
Katse Valan silmissä on lasittunut. Vala on ymmärtänyt saman kuin Meldakin. Kun kerran näyttäytyy tarvitsevana, ei voi koskaan olla vertainen. Melda ei voi keksiä ainuttakaan sellaista tekosyytä, joka kuittaisi sen, että todellisuudessa hän ei vain välitä tarpeeksi.
”Minä kuulin sinun äidistäsi. Hänen korkeudestaan”, Vala kuiskaa, kun ei muutakaan keksi. ”Kuinka kauan te olette tehneet yhteistyötä? Ovatko kaikki sinun hyökkäyksesi hänen koreografioimiaan?”
”Minä olen hänen tyttärensä, olen aina…” Melda nielaisee loput. Miten paljon hän voisi koskaan kertoa tästä? ”Ei tässä ole mitään puolia. On vain kytköksiä, joita ei voi sivuuttaa. Kuten se, että olen hänen tyttärensä.”
Vala nyökkää. Kaiken jälkeen tästä puhuminen juuri Valalle tuntuu luonnolliselta. Meldaa itkettää. Ei hän tähän tilanteeseen koskaan tahtonut suudellessaan Valan kaulaa.
”Sinä olit siis kanssani vain saadaksesi tietoja siitä, mitä minä teen ja kenen puolella olen? Ironista, etten minäkään tiennyt kaikkea. En tiedä vieläkään. Minulla on vain pimeydestä puhuneen jumalan sanat.”
”Sinun täytyy vapauttaa Agnos.”
”Sitäkö äitisi toivoo?”
”Se on oikein.”
Vala kohtaa Meldan katseen vielä kerran. Katse ei enää ano. Se tuskin anoisi enää koskaan, ja se sattuu Meldaan enemmän kuin hän tahtoisi myöntää itselleen.
”Melda, sano suoraan, oliko välillämme koskaan mitään?”
”Ei”, Melda vastaa heti. Rolandin palaneet kasvot kieppuvat hänen verkkokalvoillaan.
”Olit siis kanssani, koska halusit tietoa.”
”Täsmälleen.”
Vala on hetken hiljaa.
”Minä olin rakastunut sinuun”, Vala sanoo hiljaa.
”Tiedän sen.”
Valan ilme on kuin haavoittuneella eläimellä. Uuvutettu. Lopussa. Hän yrittää kammeta itsensä ylös, mutta lysähtää takaisin lattialle. Melda antaa Valan olla siinä, heillä ei ole mikään kiire. Sen hän on Valalle velkaa.
”Oletko sinä koskaan rakastanut ketään, Melda?”
”Olen.”
”Rakastatko edelleen?”
”Aina.”
Valan ilmeestä näkee, ettei nainen osannut odottaa tätä. Se paikka, jonka Vala halusi itselleen, on aina ollut jonkun toisen, aivan aina. Melda nielaisee. Hän ajattelee Rolandin kipua ja muistikatkoksia. Kaikkea sitä kipeää, jolle on syy.
”Minun rakkaani nukkuu yläkerrassa, ja toivon, että kun hän herää, hän muistaa yhä, kuka hän on”, Melda sanoo. Sanat vain putoilevat hänen suustaan, vihdoin ne suostuvat tulemaan ulos. Melda ei tahdo ivata Valaa, ei sittenkään, hän ei pysty siihen enää. Hän on juossut valitsemaansa polkua riittävän pitkälle, enää ei tarvitsisi jaksaa.
”Mitä…?” Valasta pääsee.
”On jaksoja, jolloin hän ei muista mitään. Ei itseään eikä minua. Eikä kaikkea sitä, minkä vuoksi olemme tässä ja rakastamme toisiamme.”
Meldan tekisi mieli nauraa ja itkeä, mutta mitään ei tule, hänen olemuksensa on vapiseva ja hauras. Jotain, jota hän ei ole tottunut olemaan kenenkään muun kuin Rolandin seurassa.
”Onko sille… jokin syy?”
”Kunpa tietäisin.”
”Milloin se tapahtui?”
”Lähes kymmenen vuotta sitten.”
”Kauanko te olette oikein…?”
”Aina. Ihan… aina.”
Se, mitä tulisi seuraavaksi, karkottaisi Valan kauas hänestä. Hyvä. Se tarkoittaisi, että nainen pääsisi helpommin yli hänestä. Vala kiittäisi häntä vielä joskus. Meldaa naurattaa sittenkin.
”Melda… mitä sinä…”
Portaissa kolahtaa. Melda nousee oitis ylös. Roland kävelee portaat alas paita puoliväliin napitettuna. Rintakehän ja kaulan palovammat ovat esillä, Vala tuijottaa miestä häkeltyneenä. Melda kävelee Rolandin lähelle, pyörittää sormensa miehen pitkän vaalean letin ympärille ja näkee, että mies tietää, missä on. Kiilto miehen ainoassa näkevässä silmässä kertoo Meldalle kaiken. Melda painaa nopean suudelman Rolandin huulille.
Vala saa viimein kammettua itsensä lattialta. Nainen näyttää valmiilta käyttämään magiaansa milloin tahansa.
”Hän, siis”, Vala sanoo vaimeasti nyökäten Rolandiin päin. ”Teidät on nähty monessa kaupungissa yhdessä. Olisihan minun pitänyt tietää, että olet avustajasi kanssa.”
”Roland ei ole minun avustajani.”
Vala kallistaa päätään.
”Vala, Vala… Muistatko, kun minä sanoin sinulle kerran, että veljeni on kuollut?”
Valan silmät suurenevat.
”Minun veljeni täytyi kuolla, jotta Roland saattoi syntyä.”
”M-… mitä sinä…” Vala ottaa jälleen tukea lipastosta.
”Roland ja veljeni ovat sama ihminen.”
Kauhu Valan kasvoilla on niin raakaa, että Melda alkaa nauraa. Tämän Melda tahtoisi paljastaa yhä useammalle, kertoa jokaiselle vastaantulevalle ja repiä sitten heidän kasvonsa riekaleiksi. Valalle hän ei tekisi niin. Vala saa elää tämän kaiken kanssa lopun elämäänsä ja unohtaa tunteensa muistellessaan, ettei Melda ole koskaan nähnyt muita kuin veljensä.
”Minä rakastan häntä. Omaa veljeäni.”
Melda antaa sanojen upota Valaan. Vala hoipertelee kohti ovea, nainen on sittenkin riittävän vahva kävelemään pois. Meldan hämmästykseksi Vala ei kysy enää mitään.
”Etkö halua kuulla koko tarinaa?”
Valan katse on lähes anova. Silti hän pysähtyy.
”Roland, sinun ei tarvitse olla tässä”, Melda sanoo vetäen miehen vyötäröltä itseään vasten. Hän suutelee Rolandia lujaa, ja tuntee miehen kosketuksesta, että seuraavasta yöstä tulisi hikinen. Kun mies on kävellyt takaisin yläkertaan, Melda kääntyy ihailemaan järkytystä Valan kasvoilla.
”No? Etkö aio kysyä mitään?”
Vala seisoo ovensuussa hievahtamatta.
”Minä rakastin häntä jo lapsena. Hän on minua kolme vuotta vanhempi, ja meidän kammottavissa perheoloissamme löysin turvaa vain hänestä.”
”Melda. Oletko sinä manipuloinut tai pahoinpidellyt veljesi… suhteeseen… kanssasi?”
”Niinkö sinä luulet? Ajatteletko, ettei minua voisi rakastaa ilman sellaista?”
”En!” Vala hengähtää. ”Ajattelen, että hän on… sinun veljesi.”
Meldasta pakenee kevyt naurahdus.
”En minä lapsena tiennyt, että haluan sitoa hänet sänkyyn, en tietenkään. Ei tiennyt hänkään. Mutta minä opin kyllä tietämään. Muistatko, kun sanoin, että olen noita perhesyistä? Meidän äitimme oli fiksoitunut magiaan, hän tutki sitä lähes maanisesti, mutta en minä sen takia noidaksi halunnut. Minä halusin vain, että veljeni näkisi minut. Hän makasi monen noidan kanssa. Minä en kestänyt sitä, enkä kestänyt sitäkään, että haaveilin häneen koskemisesta samalla, kun hän pani milloin mitäkin ämmää pitkin kyliä. Ryhdyin tappamaan heitä. Noitia.”
”Eihän noitaa voi niin vain tappaa.”
”Ei voikaan. En minä osannut tappaa heitä niin kuin noidat pitäisi tappaa. Noidat nousivat siitä vielä, ja kylvivät kauhua kylissä. Vain, koska minä olin niin saatanan mustasukkainen omasta veljestäni.”
Melda näkee, miten vaikeaa Valan on kuunnella.
”Jäin lopulta kiinni hänelle”, Melda hymähtää. ”Ajan kanssa hän tajusi, että se olen minä, joka noitia tappaa. Ja hän tiesi myös syyn. Se oli kivuliaan selvillä alusta asti.”
”Sinun veljesi tiesi, että… rakastat häntä?”
”Hän on älykäs, on aina ollut. Ja minä en ole niin taitava pitämään tuntemuksiani kasassa kuin kuvittelet.”
Vala vaikenee jälleen.
”Me harrastimme seksiä ensimmäisen kerran silloin.”
Vala nostaa kätensä ylös sen merkiksi, ettei tahtoisi kuulla enempää. Melda hymyilee niin, että koko kehossa kihelmöi.
”Salasimme suhteemme jokusen vuoden, äiti ei epäillyt mitään, ei tietenkään, ei sellaisia asioita voi epäillä. Mutta niihin aikoihin äidin magiakiinnostus oli syvimmillään. Hän leikki Ofelian verellä minkä kerkesi ja teki paljon, paljon muistiinpanoja. Hänellä oli suunnitelmia myös veljeni pään menoksi.”
”Mutta ei sinun?”
Melda naurahtaa kuivasti.
”Allyria ei ole sellainen äiti, jota kiinnostaisi tyttärensä edes sen vertaa, että vaivautuisi käyttämään tätä kokeissaan. Häntä kiinnosti vain veljeni, koska hän oli hyvä ja mies, ja Ofelia, koska Ofeliassa virtasi jumalan veri.”
Tämä ei ole se hetki, kun Melda alkaa puhua äidistään.
”Kerran minä löysin veljeni hyvin, hyvin sekavassa mielentilassa. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän ei muistanut mitään. Ei yhtään mitään. Olin kauhuissani. Silloin minä tiesin, että äitimme tekisi hänelle vielä jotakin peruuttamatonta, ellen veisi häntä pois. En ollut varma, mitä oli tapahtunut tai johtuiko kaikki edes äidistäni, mutta minua pelotti liikaa.”
Ymmärrys lepää jo Valan kasvoilla.
”Joten sinä…”
”Joten minä poltin hänen kasvonsa ja kehonsa ja annoin hänelle uuden nimen. Vein hänet pois sieltä ja kerroin äidille sen olleen onnettomuus. Siitä päivästä lähtien veljeni on ollut kuollut.”
”Muistaako Roland olevansa veljesi?”
Melda nielaisee.
”Välillä.” Itku kaihertaa silmien takana. ”Välillä hän ei muista mitään.”
Sellaista heidän elämänsä on. Melda joutuu punnitsemaan, paljonko kertoo Rolandille silloin, kun tämä ei muista mitään. On hetkiä, jolloin mies kestää totuuden heidän suhteestaan, ja hetkiä, jolloin tämän on parempi kuvitella olevansa Roland, Meldan avustaja.
Melda tahtoisi vain totuuden. Hänen lujan, hurjan veljensä, joka rakastaa häntä ja hän tätä. Se on ainut asia, jolla on koskaan ollut merkitystä. Aina.
”Etkä sinä siis vieläkään tiedä, mitä veljellesi tapahtui silloin?”
”En”, Melda huokaa, ”mutta minä yritän selvittää sitä. Ja myös sitä, onko maailmassa olemassa magiaa, joka voisi auttaa häntä. Tahdon hänen muistavan aina, kuka minä olen hänelle.”
Se on hänen oma kieroumansa. Valan ei tarvitsisi ymmärtää siitä mitään.
”Tällainen on minun maailmani, Vala. Et sinä tahdo osaksi sitä.”
”Kun minä koskin sinuun, tahdoin sinun tietävän, että olet rakastettava ja kaunis.” Vala pyyhkii silmiään. ”Kun suutelin sinua, halusin, että ymmärrät, miten paljon välitän.”
”Sinä halusit vain jonkun rakastavan sinua.”
”Onko se väärin?”
”Ei”, Melda huokaa ajatellen Rolandin palaneita kasvoja, ”ei se ole väärin.”
”Melda… Jos nämä ovat hyvästit, minä toivon, että sinä tulet onnelliseksi.” Vala vilkaisee portaisiin ja värähtää. ”Oikeasti, aidosti onnelliseksi.”
Melda ei sano mitään.
”Se on ainut asia, jonka tahdon sinulle enää sanoa.”
Melda vain nyökkää. Hänellä ei ole Valalle enempää sanoja, vaikka hän tahtoisi. Näin se loppuu, jokin, jonka ei olisi koskaan pitänyt edes alkaa.
”Hyvästi, Melda, ja kiitos”, Vala sanoo hiljaa. Äänessä ei ole katkeruutta. Silti se polttaa Meldaa enemmän kuin mitkään liekit. ”Tule onnelliseksi.”
Sitten Vala sulkee oven perässään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti