Kolmantena päivänä Leah tuntee olonsa enemmän lapsenvahdiksi kuin vartijaksi. Ofelia pyytää häntä aina jäämään, vaikka vartijana Leah voisi pysytellä oven ulkopuolella. Tyttö houkuttelee hänet aina keskustelemaan kanssaan. He eivät puhu mistään aidosta, eivät tytön verestä eivätkä noidista. He puhuvat kaukaisista mantereista, sinne vievistä laivoista, meren suurista aalloista ja unelmasta, jonka he jakavat sydämessään.
Leah ei saata olla vilkuilematta prinsessaa silloinkin, kun tämä ei huomaa. Jokin prinsessan pehmeässä ja lämpimässä ulkokuoressa saa hänen ihonsa kihelmöimään. Prinsessa tuntuu niin kauttaaltaan pumpuliselta, että Leah kiroaa omaa karskia olemustaan tämän läheisyydessä. Hän ei koskaan ole varma, tekisikö hänen mieli juosta karkuun vai painautua vasten prinsessaa. Ofelia herättää hänessä irrationaalisen halun paiskoa avaroita, niin kaikesta irtaantuneelta prinsessa vaikuttaa. Leah, joka on kasvanut lumen ja tuiskun keskellä katsoen lapsesta saakka, kuinka raavaat miehet raatelevat noitia, ei kestä nähdä Ofelian suuria sinisiä silmiä. Ne eivät heijasta mitään.
Kuningas käy päivittäin tarkistamassa prinsessan tilanteen. Leah ei ole vieläkään saanut vähäisintäkään käsitystä siitä, miksi hänet on tuotu tänne. Kun kuningatar saapuu kolmantena päivänä torniin ja pyytää eleettömästi Leahia mukaansa, Leah tottelee. Kuningatar jättää tavalliset vartijat Ofelian ovelle. Tyttö ei ehdi protestoida.
Kuningatar Allyria kuljettaa Leahin kuninkaanlinnan syrjäisempään puoleen. Kuningattaren kädenjälki näkyy sisustuksessa, huoneet on verhoiltu tummiin kankaisiin ja koristeellisiin huonekaluihin. Leah tuijottaa raskaita koristuksia, suurta kaappikelloa ja koko seinän peittävää kirjahyllyä kuin vierasta maailmaa. Leahille on aina ollut olemassa pelkkä luminen metsä. Eläimet ja ihmiset, niin likellä toisiaan, että niitä tuskin erottaa toisistaan. Leah tietää, miltä tuntuu silittää sutta.
”Tiedätkö, miksi tahdon keskustella kanssasi kahden kesken?”
”En, teidän korkeutenne”, Leah sanoo pudistellen päätään. Kuningattaren katse on niin läpitunkeva, että Leahin täytyy muistuttaa itseään, keneksi on tekeytynyt. Hän on nyt Leon, mies vailla menneisyyttä. Joku, jota muut voivat katsoa suoraan silmiin. Leahia ei ole täällä.
”Mieheni ei liene kertonut sinulle Ofeliasta.”
”Vain sen, että prinsessa on ase noitia vastaan.”
Kunigatar hymyilee tummilla huulillaan.
”Alarick rakastaa tiputella hataria totuuksia. On totta, että Ofelia on syntynyt tähän maailmaan vain, jotta hänen avullaan voisi vielä joskus tuhota noitia.”
”Kuinka se on mahdollista, teidän korkeutenne? Onko hänellä sen kaltaisia voimia kuten kaksosilla, jotka olette ottaneet siipienne suojiin?”
Kuningattaresta pääsee pehmeä naurahdus.
”Ne kaksoset ovat minun mieheni siivissä, eivät minun. Eivät koskaan minun”, kuningatar lausuu. Leahilla ei ole aavistustakaan, mitä kuningatar sillä tarkoittaa. ”Leon, minulla on sinulle yksi kysymys. Mitä sinä ajattelet magiasta?”
”Minä olen noidanmetsästäjä”, Leah sanoo, vaikka tietää, ettei hänen vastauksensa tarkoita vielä mitään. Noidanmetsästäjä voi olla kymmenistä eri syistä työssään.
Kuningattaren hymy pysyy kasvoilla.
”Vai niin.”
Leahista tuntuu, että hän on vastauksellaan sulkenut jonkin oven itseltään. Kuningatar sipaisee pikimustia hiuksiaan ja hengähtää.
”Ofelialla ei ole lupaa kertoa sinulle mitään”, kuningatar hymähtää. ”Miten suhtaudut siihen?”
Leahilla ei ole aavistustakaan, miksi häntä kuulustellaan näin, mutta kuningattaren valvovan silmän alta ei niin vain paeta. Joskus hänestä tuntuu, että kuningas ja kuningatar eivät oikeasti ole pariskunta. He tuntuvat seisovan aivan eri puolella maailmaa. Kulissien alla kytee tuli, jota kansa ei saa nähdä.
”Minä teen vain työtä käskettyä, kuten tähänastisessakin työssäkin, teidän korkeutenne.”
”Sinulla ei siis ole omaa tahtoa.”
”On toki, se on vain toissijaista tällaisessa työssä, arvon kuningatar.”
Kuningattaren hymystä päätellen vastaus miellyttää naista.
”Jos minä sanoisin sinulle nyt, että vahdit kallisarvoisinta aarrettani, mitä sanoisit siihen?”
”Sanoisin, että vahdin häntä parhaan kykyni mukaan, vaikka en ymmärrä, miksi olen täällä saati miksi Ofelia on niin kallisarvoinen. Mutta tässä maailmassa on paljon salaisuuksia, paljon asioita, jotka eivät kuulu niille, jotka elävät tavallista elämää.”
Hetken Leah pelkää vastauksensa olevan liian pisteliäs, sillä kuningattaren kasvot pysyvät täysin ilmeettöminä. Sitten kuningatar hymyilee jälleen. Kuningattaren hymy on erilainen kuin yhdenkään Leahin tunteman ihmisen. Hymy ei ulotu silmiin saakka, se on tyhjä kuin naamio.
”Teidän korkeutenne. Saanko minä puolestani kysyä jotakin?”
”Kysy pois.”
”Miksi toitte minut tänne? Testataksenne minua?”
Kuningatar on hetken hiljaa.
”Sinä olet tainnut jo nähdä tilanteen sellaisena kuin se on. Olet älykäs nuorimies. Minä ja Alarick emme ole samalla puolella, jos asiaa ajattelee niin yksinkertaisesti.”
Leah vain nyökkää.
”Ofelia on varmasti kertonut sinulle, että minä olen synnyttänyt hänet. Alarick ei kuitenkaan ole tytön isä.”
Minä olen synnyttänyt hänet. Ei minä olen hänen äitinsä. Leah värähtää ensimmäistä kertaa keskustelun aikana. Hän pyrkii pitämään reaktionsa kurissa, jotta kuningatar luottaisi häneen. Hän ei voi olla ajattelematta Vidaria ja Lota, jotka saavat kiertää metsiä ja tehdä sitä, mitä haluavatkin. Mekaanista tappamista.
”Ofelia on minun lahjani Alarickille. Keino saada mies luottamaan minuun”, kuningatar sanoo. Leah ei tahdo kuulla tätä, ei sittenkään. Mitä pitempään nainen puhuu, sitä enemmän hänestä tuntuu, että hän kuolee, jos koskaan sanoo tästä kenellekään. Kuningatar sitoo hänet itseensä tiputtamalla salaisuuksia huuliltaan kuin ne eivät painaisi paljoakaan.
”Alarick tietää, että vielä joskus hän saa Ofelian avulla kukistettua noitien uhan. Toistaiseksi hän kuitenkin pitää tyttöä vankinaan.”
”Te ette taida haluta sitä. Noitien kukistumista.”
”Noidat”, kuningatar lausuu hiljempaa, ”eivät ole sitä, mitä sinä kuvittelet heidän olevan. Kerro minulle, noidanmetsästäjä, mitä ’noita’ sinulle tarkoittaa.”
Leah vetää syvään henkeä. Hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Kasvattajiaan, jotka olivat joukko noidanmetsästäjiä. Hän ei koskaan vihannut noitia. Hän vain kasvoi heidän kanssaan, jotka tappoivat niitä. Mutta sitä hän ei voi kuningattarelle kertoa. Se versio hänestä täytyy pitää pinnan alla piilossa. Leonilla ei ole mitään. Leon on vain Leon.
”Noita on joku, jolla on magiaa hallussaan. Kuten kuningas ja monet hallitsijat ennen hänen korkeuttaan ovat sanoneet, noidat tekevät jumalan tahtoa vastaan käyttämällä voimia, joita ei ole ihmiselle tarkoitettu”, Leah sanoo. Sama, tuttu mantra. Ei mitään, mihin tarttua. ”Pienemmissä kylissä kyläakat kertovat toisilleen tarinoita paholaisesta, joka on antanut magian noidille. Minä en jaksa uskoa paholaiseen, mutta en ole koskaan osannut ajatella, että magia on jostain peräisin. Magiaa vain on, vaikka sitä ei pitäisi olla. Se aiheuttaa ihmiskunnalle pelkkää kipua. Todellisuudessa en ajattele asiasta juuri mitään. Olen aina tehnyt vain työtäni.”
Kuningatar on lakannut pyörittelemästä suortuvaansa.
”Sinä siis ajattelet, että noidat ovat jotakin muuta kuin ihmisiä? Jumalan vastaisia?”
”He vastaavat fyysisesti ihmistä, mutta heiltä puuttuu sydän. Minä – kuten moni muukin – olen tietämätön siitä, mitä noidat pohjimmiltaan ovat.”
”Sanoit, että et usko paholaiseen. Uskotko sitten jumalaan?”
”En oikeastaan, teidän korkeutenne. Uskon siihen, että on olemassa ihmistä suurempia asioita, joille emme mahda mitään. Magia on asia, joka on syytä kitkeä, sillä noidat väärinkäyttävät sitä. Niin minä ajattelen.”
Kuningatar tuntuu punnitsevan Leahin vastausta mielessään.
”Entä, jos kertoisin sinulle, että magialla on lähde?”
”Minä uskoisin teitä.” Leahin koko kehoa pistelee. Hän ajattelee Vidaria ja Lota, jotka tappavat noitia, koska heidän täytyy. Prinsessaa, jota hän ei vielä tunne, mutta joka istuu yksin tornissaan ja haaveilee vapaudesta. Totuuksia, jotka ovat nyt tässä, lähempänä kuin koskaan. Millä hinnalla Leah saisi ne haltuunsa?
”Jumala on todellinen. Se on totta.”
”Selvä.”
Leahille kansan tuntema ja kuninkaan ylistämä jumala on enemmän symbolinen asia kuin mitään muuta. Kansa palvoo jotakin, jonka kuvitellaan kerran luoneen kaiken olevaisen. Joka paikassa on kuvia jumalasta, joka on kauttaaltaan valkea, silmiä myöten. Jumalpatsaita löytyy kaikista suurista kaupungeista. Jumalan voimaa pidetään samankaltaisena kuin magia, mutta puhtaana ja pahaan kykenemättömänä. Leah on aina nauranut sellaiselle. Aivan kuin mikään tässä maailmassa olisi tahratonta.
”Jumala on todellinen”, kuningatar sanoo, ”ja kaikki magia tässä maailmassa on hänestä lähtöisin.”
Leahin sydän tuntuu jättävän lyöntejä välistä.
”Hän on todellinen, ja Ofelia on hänen tyttärensä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti