Mies, joka on saattanut Lon kituvan elämän aluille, seisoo hänen edessään. Lo ei koskaan kuvitellut, että se mies olisi yhä elossa, että maailmassa olisi vielä joku, joka kehtaisi kutsua itseään hänen isäkseen. Inanin magia on jälleen lähellä purkautua Losta vihaisina, katkerina aaltoina. Lo antaa vihan pauhuta, hänellä ei ole enää mitään syytä pidätellä sitä. Kaikki on jo lopussaan, hän on pettänyt Inanin ja rakkaimpansa, ja tämä mies tässä on syy niin moneen pahaan.
Vasta, kun kuningas horjahtaa taaksepäin ja alkaa huutaa, Lo ymmärtää, että on sittenkin kutsunut liekkinsä. Hänen koko kehoaan kihelmöi, Inanin magia on hänessä kuin toinen iho. Se on kietoutunut kaikkialle hänen ympärilleen.
Kun vartijoita alkaa saapua kaikkialta linnasta kuninkaan huudon kuulemina, Lo napsauttaa sormiaan. Hän tietää, että kaikki linnan vartijat kaatuvat siihen. Lo ei tahdo häiritsijöitä paikalle, hän on vihdoin totuuden ytimessä. Keho väsyy voimakkaasta magian käytöstä oitis, verta valuu leualle, mutta Lo ei anna liekkiensä sammua.
”Sinä kehtaat kutsua itseäsi isäksi, vaikka sinä olet pahantekijä”, Lo sihisee eikä tunnista itseään raivon sumentamasta äänestään, ”sinä kehtaat käyttää sellaista nimeä, vaikka et ole kasvattanut minua, et ollut se, joka hakkasi minuun oppinsa elämäni ensimmäisinä vuosina. Sinä haluat tietää, kuka minä olen, mistä olen saanut voimani, ja tässä se on – minä olen paholaisen kasvattama. Se myytti, jota kuvittelet valheeksi, on totta, ja se on väkevämpi kuin mikään sinun saleissasi. Tämä magia on hänen magiaansa, ja siitä magiasta kukaan ei tiedä mitään.”
”Sinä… sinä…”
”Minä en anna armoa enkä anteeksi.”
Kuninkaan sameat silmät seisovat suurina päässä. Miehessä ei ole lähes mitään samaa kuin Lossa. Kaikki miehen eleet ja ilmeet ovat tämän omat. Lo on itse itsensä.
”Sinä otit minun äitini väkisin”, Lo sihisee.
”Hän oli kuulusteltavana, en minä kuvitellut, että hän tulisi raskaaksi –”
”Senkö kuvittelet minua haittaavan! Sinä saatoit naisen raskaaksi vastoin hänen tahtoaan!”
”En tiennyt –”
”Raiskasit hänet!”
Kuningas ei pysty enää katsomaan Lota silmiin. Lon suonissa palaa. Hän polttaisi koko linnan, jos tahtoisi.
”Minun koko helvetin elämäni on pyörinyt tasan sen ympärillä, olenko voinut olla riittävän hyvä ase paholaiselle. Se mies kasvatti minut, koska äitiä ja isää ei ollut, ja nyt sinä kehtaat suoltaa minulle tuollaista paskaa.”
Hetken kuningas vain makaa maassa. Sellaisena miestä on oksettavaa katsoa. Heikko. Aivan kuten tämän pitäisi olla kansan silmissäkin.
”Minun piti pyyhkiä tämä koko kaupunki kartalta. Tappaa kaikki. Mutta arvaa, miksi en pysty siihen enää? Arvaa, miksi epäonnistuin siinä ainoassa asiassa, johon minun piti pystyä?”
Lo ei ole varma, ymmärtääkö kuningas lainkaan, mitä hän sylkee suustaan, mutta hän ei ole vielä lopettanut.
”Sinun pikku kilpailusi ansiosta”, Lo jatkaa. ”Sinä järjestit kilpailun suunnilleen ikäiseni tytön tappamiseksi, toivottavasti sinulla on vahva olo, kun saat uhitella nuorempaasi. Minä toivon, että se tyttö selvisi jollakin hengissä.”
”Sen lapsen tappamalla tappaa samalla noitia.”
”Aina sama vanha laulu. Minua ei kiinnosta. Sinä et ymmärrä. Etkö helvetti tajua, etteivät noidat huvikseen ole sellaisia kuin he ovat?”
Kuningas katsoo vihdoin Lota silmiin.
”Te teitte noidista sellaisia. Te kuninkaalliset. Vuosien saatossa te orjuutitte ja vainositte heitä, ja siksi he niittävät nyt ihmisiä, oletko sitä ajatellut, oletko.”
Rasvainen vaalea suortuva valuu kuninkaan kasvoille, kun tämä kääntää päätään. Lo voisi kurittaa miehen hengiltä nyt ja tässä. Miten pieneksi ja hauraaksi olento käykään, kun tämän näkee todellisessa valossa.
”Älä väitä, ettet tiennyt siitä. Tottakai sinä tiedät, että sinun sukusi on syy siihen, miksi noitia vihataan ja miksi noidat ovat käyneet väkivaltaisiksi.”
”Sinä olet noidanmetsästäjä, mitä sinä minulle tästä avaudut?”
”Turha yrittää. Sinä vangitsit jumalan. Kuvitteletko pitäväsi koko maailmaa hyppysissäsi, sitäkö se on? Niinkö uskomattomaksi kuvittelet itsesi? Voit tuomita noitia ja hallita ihmisiä. Aivan kuin noidat eivät olisi kaikki ihmisiä. Minä olin kerran ihminen. Olin pelkkä poika, kun paholainen suuteli minua ja pakotti minut nielemään palasen sydäntään. Nyt se palanen sykkii sisälläni ja yrittää määritellä kaiken, mitä olen.”
”S-sinä –”
”Sinun oma lapsesi on noita, ajattele sitä.”
Järkytys iskostuu miehen piirteisiin.
”Sinä… Osaatko sinä kertoa, olivatko ne kaksoset, joita rakastin, kuten sinä? Olivatko hekin…”
Jälleen yksi murtuva kuva. Lo rakastaa tätä. Hän tahtoo murskata miehen kokonaan.
”Olivat. Hekin olivat paholaisen omia. Heidän magiansa ei ollut mitään pyhää ja taianomaista, joka vain ilmestyi eteesi. He valehtelivat sinulle ja pettivät sinut. He tekivät paljon hyvää työtä.”
”He olivat siis kaiken aikaa samanlaisia noitia kuin sinä?”
Lo nyökkää.
”Voi Aari… Kaunis, ihana Aari. Olisin tahtonut uskoa, että hän on jotakin muuta, jotakin aidosti pyhää ja erilaista kuin ne noidat, joiden sydämet kuuluvat Agnosille.”
”Niin hän onkin. Hän on paholaisen noita, ei Agnosin.”
”Minä sitten pidin hänestä. Hän näytti aivan pojaltani.”
Lo säpsähtää.
”Niin, minulla oli poika, joka kuoli noitien vuoksi kauan sitten. Aari oli aivan kuten hän. Rakastin katsella ja koskea Aaria.”
Veli. Lolla olisi voinut olla velipuoli. Kehossa tuntuu väärältä, hän tahtoo vain pois täältä. Kuninkaan sanat käyvät yhä vain kuumeisemmaksi, Lo ei tahdo kuulla enempää.
”Ja nyt sinä seisot siinä. Minulla olisi voinut olla poika kaikki nämä vuodet.”
”Hyi helvetti. Hyi helvetti.”
Lo ei kestä enempää. Ei yhtään. Hän tahtoo repiä miehen kappaleiksi. Hän ei enää välitä, mitä Inan siitä ajattelisi. Kun Lon liekit lähestyvät maassa rämpivää kuningasta, tämä alkaa jälleen huutaa. Lota naurattaa. Huuda vaan, kukaan ei kuule sinua, kukaan täällä ei mahda mitään pojalle, jonka paholainen kouli kovemmaksi kuin kallion.
”Seis! Odota!”
Naisen ääni keskeyttää Lon. Liekit hiipuvat. Lo ei ehdi raastaa kuningasta magiallaan kappaleiksi. Lo vilkaisee sivulleen. Kuningatar suuressa mustassa mekossaan juoksee tummat hiukset hulmuten lähemmäs. Tämän Lo unohti. Kuningattaren.
”Odota.”
Lo odottaa.
Kuningattaren vanavedessä juoksee tätä lyhyempi nuori nainen, jolla on tasaiseksi leikatut mustat hiukset ja vahva meikki. Lo tunnistaa naisen oitis. Melda, pelätyin noita. Täällä, linnassa, kuningattaren seurassa. Lon suu loksahtaa tahtomattakin auki. Tätä hän ei odottanut.
Kuningas ja kuningatar katsovat toisiaan pitkään. Kuninkaan kasvot ovat hiestä märät.
”Vaimoni”, kuningas sanoo yhä lattialla maaten. Jokin asetelmassa tyydyttää Lota suunnattomasti.
”Mieheni.” Kuningattaren jääkatse kiertää salia, pysähtyy Lohon. ”Kas. Sinä olet uusi.”
”Tuo magia”, sanoo Melda kuningattaren takana, ”ei ole samaa kuin minulla.”
”Ei niin”, Lo sanoo, vaikka ei ole koskaan aiemmin puhutellut näitä naisia.
”Sinä… sinähän olet…” kuningas sopertaa Meldaa katsoessaan.
”Hän on minun tyttäreni”, kuningatar sanoo raskaalla äänellä.
Viha löytää jälleen tiensä kuninkaan kasvoille. Sitten se hiipuu yhtä nopeasti kuin tulikin, aivan kuin kuningas olisi jo tottunut siihen, että tämän naisen suusta voi tippua mitä tahansa.
”Luovuta jo, Alarick. Täällä ei ole enää mitään sinulle”, kuningatar sanoo.
”En koskaan, Allyria.”
Nimien käytössä on jotakin sivaltavaa, Lo tuntee jännitteen rätisevän ilmassa.
”Mitä täällä tapahtui?” Allyria kysyy vilkaisten kuninkaasta Lohon.
”Ei, vaan mitä sinä olit tekemässä tämän naisen kanssa? Kuinka kauan olet piilotellut tätä, Allyria, kaikki nämä vuodetko? Onko tämä lapsi totellut sinun ohjeitasi kaiken tämän aikaa?”
”On”, vastaa vuorostaan Melda.
Lo ei osaa enää sanoa mitään, perhesuhteiden ja kivun sotku piirtyy hänen eteensä sekavana, hän ei ymmärrä sitä eikä tahdokaan ymmärtää. Kuningas ja kuningatar keskustelevat hetken, keskustelu pysyy pelottavan rauhallisena. Lo ja Melda tuijottavat tilannetta pienen etäisyyden päästä, ja Lo huomaa, että noitatyttökin yrittää vain prosessoida, mitä tapahtuu. Myös Meldan eleissä on piilotettua, katkaistua raivoa.
”Joten sinä, armas vaimoni, olet kaiken tämän aikaa vain suunnitellut magian laillistamista? Tahdotko tämän maailman kuolevan?”
”Älä väitä, ettet tiennyt sitä. Sinä vangitsit minun jumalani.”
”Kansa ansaitsee pitää mielikuvansa jumalasta, joka auttaa ja armahtaa heitä! He sekoavat, jos saavat tietää siitä pedosta, joka synnytti magian!”
”Tämä maailma tarvitsee magiaa. Magia on hyvä, se alun perin oli, kunnes sinun kaltaisesi pilasivat sen.”
Keskustelu ei etene mihinkään. Lo ei enää tiedä, mitä tehdä.
”Entä tämä nuorukainen sitten? Mistä hän ilmestyi?”
Kuningas alkaa nauraa. Äänessä on särö, Lo on varma, että kuninkaalla napsahtaa hetkenä minä hyvänsä.
”Hän”, kuningas nauraa, ”on minun poikani, voitko uskoa. Minä sain tietää siitä äsken. Poika, joka sanoo olevansa paholaisen noita.”
On Meldan vuoro hengähtää.
”Paholaisen? Oletko sinä kuten Vala?” Melda kysyy.
Lo ei tiedä, miten kaikki nämä ihmiset ovat kytkeytyneet toisiinsa, mutta hän nyökkää. Kyllä, hän on kuten ne kaksoset, jos se riittää näille ihmisille määritteeksi.
”Mitä seuraavaksi tapahtuu?” Melda kysyy. Sanat jäävät leijumaan ilmaan, kukaan ei tiedä niille vastausta. Lo voisi yhä tappaa Alarickin, kuningas kiemurtelee lattialla vaimonsa jalkojen juuressa. Kaikki tarinat risteilevät samassa salissa. Kaikki eletyt elämät, historia, joita nämä ihmiset kantavat matkassaan. Mitä pitempään Lo sitä ajattelee, sitä varmemmaksi hän tulee siitä, että kaikki päättyy tänään täällä, tavalla tai toisella.
”Minä tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Tumma, raastava ääni. Lo tuntisi sen missä tahansa. Kun hän kääntyy, pitkä, hurja mies seisoo keskellä salia toinen mies vierellään. Vaalea, aivan yhtä kaunis ja eläimellinen kuin mieskin. Molempien kasvoilla hehkuvat valkoiset silmät.
Inan ja Agnos. Jumalalliset olennot. He ovat tulleet päättämään kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti