Näin elämät päättyvät. Jumalat tulevat lunastamaan sen, mikä heille kuuluu. Lo ei osaa muuta kuin tuijottaa, kuinka kahden ikivanhan olennon läsnäolo hiljentää koko salin. Kuningas laahautuu kauemmas, miehen piirteet ovat silkan pelon vangitsemat. Samalla kuningattaren ilme muuttuu, naisen piirteet pehmenevät. Kuningatar tuijottaa suoraan Agnosiin.
Lon koko olemus on kuin lasia, joka murtuisi pienimmästäkin iskusta. Lo yrittää muistaa kaiken, mitä on tapahtunut sitten etelään tulon, ja hänen pieni ruumiinsa miltei hajoaa kaiken sen alle. Ja nyt Inan on siinä. Hän voi vihdoin irrottaa elämän kestäneen otteensa.
”Me tiedämme, kuinka tämä päättyy”, Inan toistaa, tällä kertaa vierellään olevaa Agnosia hipaisten. Lo muistaa, miten Inan puhui miehestä. Inanin piti repiä Agnosin magiaa pumppaava sydän irti rinnasta.
”Agnos…” Kuningattaren ääni on matala ja hurja, äänestä kuultava kiihko miltei pelottaa Lota. ”Agnos, kuka hän on?”
”Inan”, Lo huomaa sanovansa ennen kuin ajattelee. ”Hänen nimensä on Inan, ja sinä tunnet hänet jo. Te kaikki tunnette. Te olette pelänneet häntä, ja tässä hän nyt on.”
Kuningattaren silmät suurenevat.
”Miksi te…” Kuningattaren katse siirtyy Agnosista Inaniin ja toisin päin.
”Sen minäkin tahtoisin tietää”, Lo hymähtää. ”Edellisen kerran, kun puhuimme Agnosista, Inan, sinä olit sitä mieltä, että revit sydämen hänen rinnastaan.”
Naurua. Tummaa, syvää naurua, joka kaikuu koko salissa. Inan nauraa. Muut säpsähtelevät, Lo vain tuijottaa. Hän on kasvanut miehen eläimellisten äänten saattelemana. Silti Lo ei voi olla ajattelematta, että vaikka hän on tilassa ainut, joka tietää tarkalleen, mitä nämä olennot ovat, hänellä ei ole aavistustakaan siitä, miten vallitseva jännite purkautuu.
Inanin käsi hakeutuu Agnosin kaulalle ja kiskaisee miehen lähemmäs. Agnoskin hymyilee, eikä Lo ole koskaan nähnyt sellaista hymyä kenenkään ihmisen kasvoilla. Inan hyväilee Agnosin kaulaa ja rintakehää, painaa päätään lähemmäs, tuntuu imevän miehen tuoksua sisäänsä. Siihen Inan jää, kosketusetäisyydelle, ja Lo näkee, että suurin valhe on tässä, heidän kaikkien edessään.
Viholliset. Jumala ja paholainen. Kaksi erilaista voimaa, erilaista nimeä, jotka ovat syntyneet ihmisten suussa. Lo tietää Inanin kaivanneen vihollistaan, mutta tässä salissa, tässä kirotussa valossa hän ymmärtää, että ’vihollinen’ on pelkkä valhe, todellisuus on tässä, vain hiuksenhienossa etäisyydessä kahden ikivanhan olennon välillä. Läheisyydessä, joka säkenöi heidän välillään.
”Te ette ole vihollisia”, Lo sanoo tuntien olonsa typeräksi. Mies, joka on aina kertonut hänelle kaikesta, jätti kertomatta kaikkein olennaisimman.
”Me olisimme voineet olla”, Inan hymähtää. ”Me olemme samaa verta, kaksi vanhinta. Me kuljimme täällä kauan ennen teidän kansanne tuloa, ja me näimme omiemme luhistuvan ja kuolevan. Me näimme, mitä te teitte meidän omillemme, me katsoimme teidän tuhoavan kulttuurimme.”
”Ja me annoimme teille lahjan. Magian.”
”Minä en hyväksynyt sitä, vietin vuosia kiroten Agnosia, joka antoi lahjan meidät tuhonneille ihmisille”, Inan sanoo sivellen kädellään Agnosin rintakehää. ”Me olisimme voineet olla vihollisia, jos emme olisi kasvaneet ymmärtämään toisiamme. Mutta me olimme viimeiset eikä meillä ollut muuta kuin toisemme.”
”Minä sanoin Inanille, että odota, tämä lahja ei ole ilmainen ihmisille. Ihmiset eivät osaa käsitellä mitään niin suurta. Odota vuosisata, kenties useampi, ja katso, kuinka se tuhoaa ihmiset.”
”Ja nyt me olemme vihdoin siellä. Kaikki säikeet on punottu ja aika on lopussaan. Te olette tuhonne partaalla.”
On Allyrian vuoro nauraa. Kuningattaren ääni tuntuu irralliselta.
”Agnos? Oletko tosissasi? Tämän kaiken aikaa sinä olet pitänyt paholaista sydämessäsi ja toivonut, että voitte yhdessä tuhota ihmiset, jotka tuhosivat teidän omanne? Siitäkö tässä on todella kyse? Te olette leikkineet meillä kuin sätkynukeilla.”
”Sinä toivot, että tekisin kaiken vuoksesi. Että rakastaisin sinua.” Agnosin äänestä ei erota tunnetta. ”Sinä olet hyvä nainen ja olen pitänyt sinusta niin kuin te pidätte lemmikeistä, jotka heiluttavat teille häntäänsä ja tekevät työtä vuoksenne.”
Kuningattaren silmät siristyvät.
”Magia, jonka sinä tahdoit kanssani laillistaa ja levittää kaikkialle maahan, on siis pelkkä ase? Keino saada ihmiset sotimaan ja vihaamaan toisiaan?”
”Täsmälleen. Kaikki, mitä teille on sanottu, on ollut teatteria, jonka tehtävä on ollut sotkea teidän päänne lopullisesti.”
Lo nieleskelee. Teatteria. Koko hänen lapsuutensa. Yksi ainut tehtävä, ja nytkö nämä olennot väittävät, että silläkään ei ollut merkitystä?
”Inan.”
Olento värähtää. Punaiset hiukset keinahtavat.
”Tarkoititko sinä koskaan mitään, mitä sanoit? Oliko minulla tarkoitus?”
”Tekisikö se elämästäsi merkityksekkäämpää, jos olisi?”
”Aiotko vain kiertää kysymyksen?”
”Oli sinulla tarkoitus. Minä todella odotin sinun onnistuvan, mutta näyttää siltä, että olet jäänyt kiinni eikä sinusta ole enää tappamaan.”
”Tarkoititko sinä sitäkin, kun sanoit rakastavasi minua?”
”Tarkoitin. Minä rakastin sinua aina kuten rakastin äitiäsi.”
”Mitä sinä oletit sen aiheuttavan, jos olisin tappanut kaupungillisen ihmisiä?”
”Kaaosta. Olisin vierittänyt syyn siitä Agnosille, paljastanut kansalle vihdoin, että heidän rakas jumalansa on myös syy heidän itkuunsa.” Inanin käsi sivelee Agnosin valkeita hiuksia, kun hän puhuu. ”Vaikeaa, tiedän, mutta me olemme kaikki nämä vuodet leikkineet teillä, odottaneet teidän tuhoavan itse itsenne.”
”Siksi te olette ohjailleet meitä milloin mihinkin suuntaan”, Lo sanoo. ”Siksi kaikki tämä tuntuu päämäärättömältä ja sekavalta.”
”Tuntuuko todella? Sellaisia te ihmiset meille olette.”
Lo ei sano enää mitään.
”Te kaksi olette näytelleet päärooleja tässä irvokkaassa näytelmässä”, Agnos sanoo nyökäten kohti kuningasta ja kuningatarta. ”Oli loistava idea hankkia jälkikasvua tähän maailmaan. Ofelia osoittautui kiinnostavaksi pelinappulaksi teille kahdelle. Te olette sekoittaneet pakkaa loistavasti.”
”Minä olin siis pelinappulasi?”
”Niinkin voisi sanoa. Te kaikki olette. Mutta sinun kiihkossasi ja kylmyydessäsi on jotakin puhuttelevaa, älä kuvittele hetkeäkään, että olisin tunteeton. Minä todella pidin sinusta. Etenkin sinun ylpeydestäsi, joka esti sinua antamasta sydäntäsi minulle. Olisit voinut tehdä niin paljon enemmän, jos olisit ollut noita kaikki nämä vuodet, mutta sinä valitsit ylpeyden ja itsesi enemmin kuin omat tavoitteesi tässä maassa. Pidän siitä. Se on ihailtavaa itsekkyyttä.”
”Sinä et tiedä minun elämästäni mitään. Minulla ei ole koskaan ollut muuta kuin itseni, enkä voi luopua itsestäni edes sinun vuokseni, vaikka olen rakastanut sinua enemmän kuin yhtäkään ihmistä koskaan”, Allyria sanoo.
Melda Allyrian takana ei sano mitään. Lon tekee pahaa nähdä, kuinka tyttö joutuu todistamaan tätä.
”Te olitte siis ajatelleet meidän avullamme sotkea ihmisten päät ja saattaa meidät… mitä, sotaan keskenämme?” Allyria kysyy.
”Emme me sotaa suunnitelleet. Tuhon luonne on teistä itsestänne kiinni. Te olette aiheuttaneet jo tarpeeksi.”
”Mikä on seuraava siirtonne? Mitä te teette… meillä?”
Vasta silloin kuningas nousee lattialta. Mies, joka on vasta hetki sitten ilmoittanut olevansa Lon isä, kävelee haparoivin askelin kohti muinaisia olentoja. Kuninkaan kasvot ovat kalpeammat kuin ruumiilla, mies näyttää sairaalloiselta. Askeleet ovat hitaat ja kivuliaat, hetken Lo huomaa ajattelevansa, satuttiko miestä sittenkin.
”Sinäkö olet se mies, joka teki tuosta pojasta lelunsa? Sinäkö sen teit?”
”Lorelei on minun kasvattamani.”
Lota huvittaa se, miten monta keskustelua salissa risteää.
”Tiedätkö mitä, paholainen?” Alarick kysyy.
Inan vain kallistaa päätään, Lo näkee miehen eleistä, miten kuningas hänen edessään naurattaa ja säälittää häntä.
”Minä olen saattanut tuon pojan tähän maailmaan.”
”Haistan sen sinusta. Teistä. Tietenkin sinä olet.”
Lon vatsanpohjassa vääntää. Hän olisi toivonut, että Inan kieltää sen, nauraa päin kuninkaan kasvoja. Inanin sanat tekevät todeksi sen, jonka Lo tahtoisi kieltää koko olemuksellaan.
”Jos hän ei olisi… jos sinä et olisi… Hän voisi olla nyt lapseni. Minä olen menettänyt jo yhden pojan. Minulla olisi voinut olla toinen.”
”Kehtaatko leikkiä, että olisit voinut rakastaa häntä? Poikaa, johon olen koskenut, jonka olen merkinnyt omakseni? Poikaa, joka kantaa palasta paholaisesta sisällään? Älä naurata. Sinua on aina ollut helppoa ohjailla. Sinä menet siihen suuntaan, mistä on sinulle itsellesi eniten hyötyä. Valehtelet kaikesta ja kaikille, kaikkein eniten itsellesi.”
”Sinun äitisi oli sinua terävämpi”, Agnos puuttuu puheeseen. ”Se nainen, jolle kerroin magiasta ja minusta. Hänhän iskosti sinuun ajatuksen siitä, että minut täytyy vangita ja piilottaa.”
”Suunnittelitteko te senkin?” kuningas kysyy ääni väristen.
”Tietysti. Sinut piti saada maaniseksi. Muodostitkin melkoisen pakkomielteen minuun.”
”Ja minä olen puolestani aiheuttanut hämmennystä omalla tahollani. Olen ollut paholainen, jota ei pitänyt olla olemassa. Minun noitiani on ollut vain kourallinen, mutta he kaikki ovat sekoittaneet pakkaa, saaneet kansan ja hovin hämiltään”, Inan jatkaa.
”Te olette leikkineet meillä kuin lihanpaloilla.”
”Aina. Ihan aina. Saimme teidät jopa uskomaan, että me olemme keskenämme vihollisia, että jumala ja paholainen ovat vastakkaiset olennot. Emme me ole. Me olemme lähempänä toisiamme kuin mikään. Kaikki muu on teidän luomaanne.”
Lo näkee sen pelkästään Inania ja Agnosia katsomalla. Näiden miesten väliin ei pääsisi mikään.
”Te… te ette mahda meille ihmisille mitään”, kuningas yrittää vielä, ääni pelkkänä varjona tavallisesta.
”Emmekö?” Agnos hymyilee.
”Me olemme myyttejä. Tarinat ovat totuutta väkevämpiä, etkö sinä sitä tiedä?”
Kuningas astuu lähemmäs, Lo näkee, kuinka Inanin ja Agnosin lihakset kiristyvät. Lo tuskin muistaa hengittää, kun kuningas yrittää osoittaa paremmuuttaan ikuisten olentojen edessä.
Kun Agnosin käsi lävistää miehen, Lo ei ehdi edes reagoida. Verta purskahtaa lattialle, miehen rinnassa kukkii verinen kukka. Agnos vetää kätensä pois, mutta ei revi miehen sydäntä irti, jättää tämän vain kitumaan paikalleen. Mies pysyy hetken pystyssä, kunnes kaatuu maahan. Kuninkaan sameat silmät eivät kohdistu enää minnekään.
Kaikki muut salissa tuijottavat Agnosin veristä kättä. Mikä voima. Raaka ja pitelemätön. Lota huimaa. Hiljaisuus on rikkoutumaton, kunnes kuningatar avaa suunsa.
”Olemmeko me seuraavat?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti