Kuu loistaa kirkkaana kuulaalta yötaivaalta, kun Melda löytää itsensä Allyrian ikkunan takaa. Kuningatar avaa ikkunan kulmat kurtistuneena ja päästää Meldan hypähtämään sisään. Kuu paistaa suoraan huoneeseen ja maalaa sen hopeaansa.
”Paholainen on todellinen”, Melda aloittaa. ”Sen minä sain irti Valasta.”
Allyria kiristelee hampaitaan.
”Se nainen siis puhui viimein. Kerro minulle kaikki.”
Melda kertoo. Kun hän sanoo Valan tavanneen Agnosin linnassa, Allyrian kasvot ovat niin kalpeat, että nainen voisi olla osa kuuta.
Allyria tulee lähemmäs, tarttuu Meldaa kauluksesta. Melda ei ole koskaan nähnyt äitinsä kasvoilla vastaavaa ilmettä. Silmät seisovat suurina päässä, nainen tuntuu olevan silmittömän kiihkon vallassa. Miten pelottavaa sitä onkaan todistaa näin läheltä. Allyria ei koskaan räjähdä suoraan, vaan aina piilossa kuorensa alla. Nyt raivo pääsee valumaan hyytävänä ulos.
”Se nainen on päässyt Agnosin lähelle? Tavannut hänet?”
”Niin hän sanoi.”
”Valehtelija.”
”Ei, olen tosissani. En minä muuten tässä olisi.” Äiti, katso minua, olen kerrankin sinulle hyödyllinen.
”Tarkoitan, että se nainen on. Hän ei ole voinut tavata Agnosia. Olen etsinyt kaikki nämä vuodet. Kaikki nämä vuodet…”
Allyria vetäytyy kauemmas ja nojaa ikkunalautaan. Melda ei ole koskaan nähnyt äitiään tällaisena, eikä hän tiedä, miten reagoida naisen voimakkaaseen tunnereaktioon. Jokin katkeruuden kaltainen kutittelee hänen sisintään. Kahlittu jumala on ennen vankeuttaankin herättänyt Allyriassa enemmän tunteita kuin tämän oma tytär koskaan.
”Miehesi on voinut vangita hänet vaikka kuinka taitavasti, mutta täällä hän on.”
”En ole päässyt lähellekään häntä, ja se nainen on.”
Melda ei ole varma, miten sanoihin pitäisi reagoida.
”Hän siis saa voimansa paholaiselta. Paholaiselta, joka on totta, sittenkin.” Allyria pudistelee päätään. ”Satoja vuosia kansaa pelotellaan paholaisella ja noitien kuvitellaan olevan saatanallisia, mutta kukaan ei koskaan kuvitellut paholaisen olevan todellinen olento.”
Melda ymmärtää olla menemättä lähemmäs.
”Eikä hän koskaan kertonut. Agnos ei koskaan maininnut sanallakaan paholaisesta.”
Miltä se mahtaakaan tuntua. Meldan suonissa juoksee jäätä.
”Jos Agnos ei koskaan maininnut siitä sinulle, voisiko olla, että –”
”Älä.” Allyria nostaa kätensä. ”Sille täytyy olla syy.”
”Entä, jos jumalakin pelaa meillä peliä?”
”Agnosko?” Allyriasta pakenee aivan liian katkonainen nauru, jotta se olisi aito. ”Minun jumalani ei pelaa mitään. Minä vapautan hänet ja magian. Juoskoon magian suonet yhtä vapaina kuin olento, josta se on lähtöisin.”
Kylmät väreet juoksevat pitkin Meldaa. Hän on aina tiennyt, että hänen äitinsä tahtoo testata magiaa ja tehdä siitä jälleen sitä, mitä se aikojen alussa oli. Asian, jolla luotiin kokonainen maailma. Jumalallinen lahja. Mutta silti, sinä päivänä, kun Allyria kohtasi valkean jumalan metsässä, hän ei ole nähnyt muuta kuin miehen, josta tuli myytti. Agnos on Allyrian ensimmäinen ja viimeinen ajatus.
”Et voi mennä kuulustelemaan Valaa tästä suoraan. Anna minun jatkaa hänen pehmittämistään, onnistun siinä kyllä. Hän luottaa minuun vihdoin.”
”En voikaan. Repisin sen naisen sisuskalut irti, jos se kehtaisi puhua minulle jumalastani.”
Melda ei tahdo tietää kaikkea, mitä hänen äitinsä ajattelee muinaisesta olennosta. Ei todellakaan.
”Joko olet kuulustellut Ofelian vartijaa?”
”En vielä, mutta se on seuraavana listalla.”
”Meidän täytyisi selvittää, mitä Agnos ja paholainen todella ovat. Jumala ja paholainen ovat vain meidän ihmisten keksimiä termejä olennoille, joita emme ymmärrä. Heidän veressään juoksee magia.”
Allyria nojaa yhä ikkunalautaan ja vetää syvään henkeä.
”Minun täytyy vapauttaa Agnos. Minun täytyy.”
”Ymmärsin, että Vala pyrkii tismalleen siihen samaan.”
Allyrian kulmat kurtistuvat.
”Paholainenko tahtoo jonkun vapauttavan Agnosin hänen puolestaan? Kuulostaa uskomattomalta. Meidän on saatava tietää, millainen olento paholainen todella onkaan.”
Hämärä leikkii huoneessa. Allyria näyttää väsyneemmältä kuin koskaan. Tummat silmänympärykset eivät ole pelkkää meikkiä.
”Minä en totta puhuen enää tiedä, kuka tässä vedättää ja ketä”, Melda sanoo, vaikka tietää, ettei hänen äitinsä nielisi pienintäkään kritiikkiä rakkaasta jumalastaan. ”Minusta tuntuu, että paholainen on kaiken aikaa istunut pimeydessä ja nauranut meille. Me taidamme tanssia hänen tahtiinsa.”
”Se on todennäköistä”, Allyria sanoo niin hiljaa, että hädin tuskin kuulostaa itseltään. ”Mutta yhdestä olen varma. Alarick ei tiedä paholaisesta. Se etuasema meillä on.”
Melda naurahtaa kuivasti. Kaiken kaaoksen keskellä Allyria jaksaa yhä halveksia aviomiestään.
”Alarick ei takuulla tiedä. Hän on vanginnut jumalan voidakseen vääntää uskontoa entistä pahemmin siihen suuntaan, jossa hän itse siitä parhaiten hyötyy. Samalla Alarick palvoo kaksosia jumalallisina. Miten uskomattoman irvokasta”, Melda nauraa. ”Mieti, miten hän koskee sitä poikaa ja kuvittelee hänen olevan jokin maaginen olento, jonka voimat ovat todiste todellisesta jumaluudesta. Helvetin jumalkompleksinen paska, luulee liikoja itsestään vangitsemalla todellisen jumalan. Eläköön harhoissaan. Minä itse asiassa pidän näistä kaksosista. He nauravat avoimesti päin kuninkaan naamaa.”
”En voi sanoa pitäväni heistä ennen kuin saan tietää, millainen olento heitä ohjailee. Paholaiseen ei voi luottaa. Hänen täytyy olla Agnosin vihollinen.”
”Niin minäkin sen näkisin.”
”Kysele siltä naiselta lisää.”
”Kyllä. Niin minä teen.”
Melda vetäytyy lähemmäs äitiään ja on aikeissa avata ikkunan lähteäkseen. Allyria ei hievahdakaan ikkunalaudalta, naisen on yhä hankala seistä suorassa. Kuningatar, jonka ryhti on aina kuninkaallisen suora. Meldaa huimaa.
”Me olemme osana jotakin paljon, paljon suurempaa kuin koskaan ajattelimme. Tämä kaikki on kuin spiraali, kaikki on yhteydessä kaikkeen.” Melda huokaa. ”Ja sitten on tietysti Ofelia.”
”Ofelia on pelkkä koelapsi. Hän on olemassa, jotta Alarick voi tappaa tytön Agnosin sijasta.”
”Onko Alarick puhunut tytön tappamisesta vielä?”
”Ei. Ei hän Ofeliaa nyt tapa. Hän tahtoo leikkiä kaksosillaan vielä.”
”Aiotko sinä antaa hänen tappaa Ofelian noin vain? Se todella tappaisi myös noitia.”
”En vielä tiedä. Ainahan minä voin laittaa sinut ryöstämään tytön. Alarick ei arvaisi mitään.”
”Ei mietitä sitä vielä. Se ei ole ajankohtaista. Juuri nyt meidän täytyy selvittää, mikä paholainen on ja mitä hänellä on tekemistä tämän kaiken kanssa.”
Allyria vetäytyy kauemmas ikkunalaudasta. Nainen on yhä kuunkalpea.
”Vai on Vala tavannut Agnosin… Kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka olen yrittänyt ja yrittänyt…”
”Ehkä Valassa on jotakin, joka sai hänet löytämään Agnosin. Kenties tämä liittyy paholaiseen. Emmehän me tiedä.”
Allyria ei sano mitään. Melda saattaa nähdä, kuinka Allyrian koko keho kaipaa Agnosia lähelleen. Jumala on naiselle kuin huume. Omaa tytärtään Allyria ei ole koskaan tarvinnut samalla palolla.
”No, minä menen nyt. Otetaan selvää asioista.” Melda jää odottamaan vielä hetkeksi, mutta mitään ei tule. Kiitos ei koskaan saavu hänen osakseen, vaikka hän tekisi mitä. Allyria ajattelee vain miestä, jota ei ole vuosiin saanut koskettaa.
”Nähdään taas, äiti.” Pettymys kaihertaa rinnassa, mutta se on aina ollut siellä ja tulisi aina olemaan. Veisi Melda kuinka arvokasta tietoa tahansa, kiitosta ei tulisi.
Allyria ei sano mitään. Melda heittäytyy vasten yötä ja toivoo, että se ottaa hänet kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti