Lo herää ilman Vidaria vierellään. Miehen puolisko sängystä on kylmä, tämän on täytynyt lähteä ennen auringonnousua. Etelässä aurinko nousee aikaisemmin. Lota huimaa kaikki eilinen, mutta hän kiskoo nopein ottein vaatteet ylleen ja juoksee kohti baaritiskiä.
”Hoi!” hän huikkaa baarimikolle. ”Onko pohjoisen Vidaria näkynyt? Onko hän mennyt tästä?”
”Teillä taisi mennä eilen aika myöhään.”
”Niin ryhmälläni menikin. Onko Vidaria näkynyt?”
”Nousi yli tunti sitten ja suuntasi sinne minne muutkin lähitienoon äijät. Et ole vielä kuullut uusimpia uutisia.”
Lo kallistaa pörröistä päätään.
”Prinsessan tappamisesta järjestetään kilpailu, jonka voittajan kuningas on luvannut palkita runsain mitoin. Siitä tiedotetaan tänään keskustorilla.”
”Siis… mitä?”
Lo ei jää odottamaan vastausta. Hän säntää ulos ja harppoo keskustorille vain havaitakseen, että tilaisuus on jo päättynyt ja kalliisiin viittoihin sonnustautuneet hovin miehet ovat palaamassa takaisin linnan suojiin.
Lo etsii tummatukkaista miestään väkijoukon keskellä, mutta porukkaa on niin sakeasti, ettei Lo ole erottaa edes itseään kaiken keskeltä. Hän jättäytyy kadunkulmaan ja kuuntelee ohikulkevien kiivasta keskustelua.
”En olisi koskaan uskonut, että olisin näin innoissani kuninkaallisen tappamisesta”, Vidaria nuorempi mies sanoo. ”Hitto, mieti, miten noilla rahoilla eläisi! Ei puutetta naisista eikä ruoasta eikä enää hanttihommia…”
”Ei pidä tappaa kuin yksi pikkupillu pois tieltä. Jessus. On se kyllä vähän turhan nuori ja nätti tapettavaksi, mutta mitä väliä, jos sillä saa samalla tapettua noitia”, tokaisee arpinaamainen mies toisen seurassa.
”Miten semmoinen on edes käytännössä mahdollista?”
”Jumalan nimissä, miksi minä tietäisin noituudesta yhtään sen enempää kuin sinäkään! Minä luotan hänen korkeutensa sanaan.”
”Minä olen aina miettinyt, miltä noidanmetsästäjistä tuntuu. Nythän se nähdään.”
”Ainahan se on ollut tiedossa, että se lutka on vaarallinen. Vihdoin päästään siitäkin. Hei, äijä, mitä jos otetaan kisa siitä, kumpi ehtii nusaista sitä ennen kuin se pääsee hengestään?”
Lo kääntää selkänsä ja astelee rivakoin askelin takaisin kohti majataloa. Miesten puheet oksettavat häntä. Tyttö on pelkkä lihanpala. Kuninkaallisten ase, jota heilutella milloin mihinkin suuntaan. Lo ei ole koskaan nähnyt prinsessaa edes kaukaa, mutta ajatuskin nuoresta naisesta metsässä näiden raakalaisten metsästettävänä hirvittää häntä. Ei mitään kunnioitusta, ei vähäisintäkään. Ja näiden miesten joukossa jossain on Vidar. Lota itkettää niin paljon, että se miltei naurattaa.
Vidarin musta hiuspehko ja vyölle kiedotut aseet erottuvat kauas. Mies on kahden muun ryhmäläisen seurassa. Helvetti, jopa heistä tuli ylimpiä ystäviä yhden juopotteluillan seurauksena. Lo ei ole varma, mitä tuntee, mutta se sekoittuu raivoon ja paniikkiin yhtä kaikki. Hän juoksee Vidarin kiinni ja tietää järjestävänsä jälleen kohtauksen.
”Hei! Vidar. Voidaanko jutella kahdestaan?”
”Ai, Lo, hei!” Vidar sanoo kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Toki, mutta ei nyt. Meillä on töitä.”
”Siihen menee viisi minuuttia.”
”Lo…”
”Oikeasti.”
”Mene nyt, akkasi kaipaa sinua”, toinen miehistä sanoo ja taputtaa Vidaria olalle. Molemmat ryhmäläisistä karkaavat takaisin majatalolle, toinen kevyesti vislaten.
”Tietävätkö nuo meistä?” Lo kysyy vilkuillen häipyvien selkien suuntaan.
”Siitäkö tahdoit puhua?”
”En, mutta tietävätkö?”
”Kai ne nyt jotain epäilevät, kun nukuimme samassa huoneessa.”
”Eihän se vielä mitään tarkoita.”
”Minulle ihan sama, mitä ajattelevat. Sinun kanssasihan minä olen. Mikä asia sinulla oli?”
Lo vetää syvään henkeä.
”Oletko sinä ihan helvetin tosissasi?”
Vidar räpyttelee hetken silmiään.
”Olen.”
Lo sylkäisee maahan.
”Sekö on sinun mielipiteesi?”
”Ihan vitun oksettavaa.”
”Aha? Ja miten se eroaa siitä, mitä teemme joka päivä työksemme?”
Lon suonissa kiehuu. Vidar ei tiedä mitään, ei mitään.
”Niin, et voi edes perustella kuvotustasi! Mitä järkeä suojella jotain prinsessaa, jos se kerran on vaarallinen? Vain, koska kyseessä on joku helvetin kuninkaallinen!”
Lo on niin häkeltynyt, ettei pysty edes avaamaan suutaan.
”Mitä nyt? Puhutaan, kun kerran halusit puhua!”
Lon päässä suhisee. Mies, jota hän on rakastanut niin kipeästi ja kovaa, tuntuu vieraalta olennolta hänen edessään. Kaikki Vidarin karkeus ja välinpitämättömyys alkaa yllättäen tuntua myrkyltä.
”Minkä vuoksi sinä tahdot osallistua kilpaan, jossa ihmistyttö pitää tappaa?”
”Kysytkö tosissasi?”
Lo ei vastaa.
”Rahan takia, tietysti.”
Lon ilme ei värähdäkään. Selvä. Tämä viimeistelee kaiken. Lo ei tahdo kuulla enää sanaakaan. Raha. Lota oksettaa niin, että hän joutuu keskittymään, ettei anna ylen. Lo luo Vidariin viimeisen silmäyksen ja kävelee kohti majataloa.
”Hei? Mitä hittoa nyt? Etkö muka itse tarvitsisi sellaisia summia?”
”Ota nyt edes joskus selvää asioista, harkitse vittu edes kerran ennen kuin ryhdyt johonkin, josta sinä et ymmärrä mitään, et hitto yhtään mitään.”
”Mistä sinä nyt räyhäät?”
”Vidar, sinä olet yksi helvetin idiootti, jos ryhdyt tuollaiseen rahasta. Olet maan parhaiten tienaavassa ammatissa, ja sinä kehtaat edes harkita jotakin tällaista. Kuvotat minua. Kuvotat, ymmärrätkö?”
Lo ei sano enää mitään, hän kävelee hämyiseen majataloon muiden ryhmäläisten seuraan ja ryhtyy neuvottelemaan päivän töistä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tunnekuohu on poissa, Lo osaa jättää sen taa. Vidar liittyy seuraan, he eivät vaihda katsettakaan.
Koko päivä kuluu rutiinihommissa. He molemmat tietävät, että puhuttavaa ei olisi. He keräävät lähialueen asukkailta havaintoja magiasta, pelkkää puuduttavaa rutiinia, paperitöitä paperityön perään. Tämän Lo osaa. Kaksi uutta ryhmäläistä eivät ole sen erikoisempia, aivan tavallisia miehiä vain, ja se kelpaa Lolle paremmin kuin hyvin. Hänen aikansa on käymässä vähiin, ja mitä enemmän hän saa elää kuten kuka tahansa ihminen, sitä kiitollisempi hän on.
Vasta illalla, kun seuraavan päivän hommat on jaettu, Lo ja Vidar käyvät nukkumaan. Vidar istuu sängyn laidalla kuin ei tahtoisi millään riisuutua ja käydä peittojen alle makaamaan. Lo ei ole riisunut edes takkiaan.
”Minä vähän pohdiskelin sitä, mitä sanoit.”
”Okei.” Lo ei jaksa odottaa Vidarilta enää mitään. Tässä ei ole kyse pelkästä prinsessasta. Tässä on kyse jostakin suuremmasta. Vidar elää eri todellisuudessa kuin hän. Lolle tämä on pelkkä kipeä muistutus.
”Mietin, miksi sinä reagoit noin voimakkaasti. Luulin, että sinäkin olisit innoissasi pääsemässä eroon isosta määrästä noitia kerralla.”
”Sinähän sanoit, että tekisit sen rahasta.”
”Niin tekisinkin. Olisi kivaa olla kunnollinen ja rehti mies, mutta hittoako minä sitä kaunistelen. Pidän helposta elämästä. Rahasta ja seksistä. Mukavuudesta. Ja siitä, että kukaan ei vaadi minulta juurikaan.”
Lo ei sano mitään.
”Minulle prinsessan tappaminen ei tarkoita oikeastaan mitään. Joten, mitä se tarkoittaa sinulle? Mitä tarkoitit sillä, etten ymmärrä tästä mitään?”
Kokonainen elämä selitettävänä. Inanin valkoiset silmät pyörivät Lon verkkokalvoilla. Ei, tähän Lo ei ryhtyisi. Hän ei jaksaisi selittää itseään vanhemmalle miehelle, miten maailma toimii.
”Minä tarkoitan, että sinä et kyseenalaista tilannetta yhtään. Mietitkö yhtään, mikä motiivi kuninkaalla on tehdä tällaista yhtäkkiä? Juuri, kun magian synnyttäneen pedon kerrotaan vapautuneen? Aika isoja paljastuksia koko kansalle, sanonpa vain.”
”Minusta tämä on loogista. Eihän sellaista haluta tuoda joka miehen tietoon.”
”Ja miksiköhän niin on?”
”Hitto, miten sellainen lisäisi noituuden määrää! Porukka olisi rynninyt linnaan ja etsinyt sen otuksen käsiinsä.”
”Aivan.”
”Ja prinsessasta on aina tiedetty, että se on vaarallinen. Lo, ei tässä ole mitään epäilyttävää.”
Ei olisi järkeä väittää vastaan. Lo vetää takin yltään ja käy täysin pukein peiton alle.
”Hei, ihan tosi, minä tiedän kyllä, mitä olen tekemässä. Mutta jos se on sinulle noin iso juttu, – mitä vähän ihmettelen – voin jättää sen välistäkin. Ei se nyt niin erikoista ole. Ja hyvinhän tämä elämä näinkin sujuu. Lo, hei, sori, en tahtonut aiheuttaa tällaista fiaskoa tällä.”
Lo ei sano mitään, vetää vain peiton korviinsa.
”Älä viitsi mököttää, ihan tosi.”
”Vidar, minä en jaksa keskustella tästä nyt. Hyvää yötä.”
Vidar kömpii lähemmäs, kietoo kätensä Lon ympärille, mutta Lo ei tee elettäkään.
”Älä viitsi nyt…”
Lo tahtoisi antaa periksi, se olisi niin paljon helpompaa. Mutta sitten hän saisi aina luovuttamassa, eikä se mene niin, ei hän siten tahdo viimeistä viikkoaan käyttää. Vidar huokailee aikansa, kunnes jämähtää siihen, naama Lon niskassa.
”Anteeksi, pikkuinen. Rakastan sinua. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä, Vidar, minä rakastan sinua myös.”
Kun unet tulevat, ne ovat levottomia ja väkivaltaisia. Lo putoaa niiden syleilyyn kuin hämähäkinseittiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti