keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Pelko

Illanviettomme on siinä pisteessä, että kaikki ovat siirtyneet sohvalle nauramaan ja juttelemaan. Olen juuri tulossa keittiöstä, kun pysähdyn tuijottamaan rakastani. Hän ei kiinnitä minuun mitään huomiota, hän nauraa jollekin, mitä Rani on juuri sanonut. Beth on kiinni hänen kyljessään, he ovat aivan lähekkäin, ja se lämmittää rintaani. Beth on oppinut koskettamaan ja rakkaani päästämään lähelle. Gael näyttää niin rentoutuneelta, hymy hänen kasvoillaan on aito. Hän on laittanut hiuksensa löysälle ponnarille ja pukenut rennoimman asunsa ylleen, ja olen hänestä niin ylpeä, että koko kehoani kipristelee. Aiemmin hän ei olisi ollut yhtä rennosti edes kotona.

En huomaa vierelleni hivuttautunutta Noria ennen kuin tyttö naurahtaa.
”Samaa mieltä”, hän nauraa ja nyökkää minua kohti. ”Tuon sinun ilmeesi kanssa. Näytät ihan hurjan rakastuneelta. Ihana.”
Onnistun hymähtämään. Katseeni on jumittunut Gaeliin, joka selittää kiihkeästi jotakin Bethille. Hän on niin kaunis. Minuun sattuu niin paljon.
”Hän ei syö mitään”, kuiskaan. ”Minua pelottaa.”
Norin ilme sortuu.
”Voi, Isaias…”
”Sinä tiedät kyllä, mitä minä pelkään.”

Nori nyökkää. Hänen silmissään kiiltää, hän joutuu pyyhkimään niitä. Minä unohdan aina, miten paljon me molemmat Gaelista välitämme. Nori on aina ollut hänelle erinomainen ystävä. Tämä tyttö on tehnyt hurjan hyvää työtä rakkaimpani kanssa.

”En koskaan toipunut siitä ensimmäisestä kerrasta. Silloin, kun hän miltei...” Nielaisen. ”Nyt hän näyttää onnelliselta, hän nauraa, mutta se voi katketa kuin leikkaamalla. Yhtenä sekuntina hän saattaa hymyillä ja iloita, seuraavana hän huutaa lattialla ja repii kehoaan rikki.”
Nori nyökyttelee. Hän nielee kyyneliään.
”Tiedän sen”, Nori kuiskaa. ”Minuakin pelottaa. Hän piilottaa sen niin hyvin.”
”Nimenomaan. Kannan joka ikinen päivä pelkoa siitä, että hän yksinkertaisesti romahtaa. Me molemmat tiedämme, että hän ei ole vielä toipunut muutoksesta. Siitä, että elämme nyt tällaisessa todellisuudessa. Hän oireilee.”
”Ja hän vihaa itseään. Hän puhuu siitä minulle paljon. Kunpa voisin auttaa edes hivenen, mutta sellaiset taistelut on aina käytävä yksin", Nori huokaa.

On minun vuoroni nyökätä. Tuijotan lähes lamaantuneena, kuinka Gael nojaa Bethiin täydellisen varovasti, kuin pelkäisi koskettaa ystäväänsä sen lähemmin. Hän näyttää päällepäin täydellisen onnelliselta, mutta minä osaan jo lukea häntä riittävän hyvin nähdäkseni epävarmuuden ja pelon hänen joka liikkeessään.

”Rakastan häntä eniten tässä maailmassa”, kuiskaan ja ymmärrän tarkoittavani sitä. Kyynel vierähtää poskelleni. ”En olisi koskaan uskonut ajattelevani niin, mutta joka kerta, kun hän käy lähellä rajaa, pelko kouraisee niin syvältä, että en ole kestää sitä.”
Pyyhin silmiäni.
”En voi menettää häntä. En pysty…”
Nori tulee lähemmäs, hapuilee kättäni. Tartun siihen lujaa.
”Minä tiedän”, Nori sanoo, ja tiedän, että hän tarkoittaa sitä. ”Ymmärrän sinua.”
Vedän Norin tiukkaan halaukseen.
”Me olemme tiimi. Me katselemme tätä maailmaa yhdessä. Ihmettelemme ja nauramme kaiken absurdiudelle. Mutta me teemme sen yhdessä…”
”Minä tiedän. Isaias, muistathan, että tämä on Gaelin taistelu? Hänen on ihan pakko selvitä itse. Me voimme tukea häntä vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta itse taistelu hänen on käytävä itse.”

Nyökkäilen jälleen.
”Ymmärrän sen kyllä. Joskus oloni on vain niin kertakaikkisen keinoton. On niin sietämätöntä rakastaa jotakuta ihan hirvittävästi ja silti tietää, etten koskaan voi tehdä kaikkea sitä työtä hänen puolestaan. Sinä varmasti tiedät…”
”Tiedän minä. Tiedän todellakin…”
Norin täytyy ajatella rakastaan edelleen. Sellaisesta tuskin koskaan toipuu. Oman rakkaan kuolemasta. Tunnen äkillistä tarvetta halata Noria uudelleen.

”Olen aina ollut itsenäinen. Minä kuulun itse itselleni, siitä en luovu koskaan. Mutta Gael on minun valintani. En ole hänen kanssaan, koska minun täytyisi, vaan koska minä haluan. Se on aina ollut minulle kaikkein tärkeintä.”
Nori nyökyttelee.
”Valitsen hänet joka päivä uudelleen ja uudelleen. Olen hänen kanssaan, koska tahdon sitä enemmän kuin yksinoloa. Juuri hänen seuransa on minulle kaikkein kalleinta, se on minulle mieluisempaa ja rakkaampaa kuin elämä yksin omassa rauhassani.”
Nielaisen. Vedän syvään henkeä, katson jälleen Gaelia, joka istuu sohvalla ja hymyilee.
”Ajatuskin siitä, etten voisi enää koskaan istua pöydän ääressä juoruilemassa ja nauramassa ja kuuntelemassa hänen sarkastisia kommenttejaan, on… se on…”
Tänään on niin vaikeaa hengittää.
”En tahdo sitä. En halua menettää häntä. Meidän yhteiselomme on minun kallein aarteeni, tahdon pitää siitä kiinni koko olemuksellani. Nori, voi, minä rakastan häntä ihan hirveästi.”

Varovainen hymy kipuaa Norin huulille.
”Minä uskon sen. Tiedätkö, sinun kaltaisesi järkevän ja rauhallisen miehen rakkaus koskettaa minua syvästi. Meissä on enemmän samaa kuin aina muistankaan, ja minusta tuntuu monesti, että sinä ja minä puhumme samaa kieltä.” Nori hymähtää. ”Se antaa minulle toivoa ja lämpöä.”
”Kiitos, Nori, arvostan tätä ihan todella. Joskin tiedät takuulla, että minussa ei ole mitään järkevää ja rauhallista silloin, kun näen Gaelin vuotamassa verta lattialla.”
”Tiedän. Sinun tunteesi häntä kohtaan lämmittävät minua. Gael on minullekin kallis.”
Vilkaisen sohvalle.
”Iloitsen siitä. Hän ansaitsee kaltaisesi ystävän.”
”Taidan olla itsekin ihan rakastunut häneen”, Nori nauraa.
”Tiedän senkin”, nauran hänen mukanaan.
”Ystävyys on merkillistä.”
”Se on aina ollut.”

Hetken olemme aivan hiljaa.
”Kuinkakohan kauan heiltä kestää huomata, että jäimme tänne nököttämään?” nyökkään olohuoneeseen päin.
”Testataanko?” Nori virnistää.
”Melkein houkutteleva ajatus.”
Ennen kuin siirryn olohuoneeseen, Nori sipaisee minua kädestä.
”Isaias. Sinä selviät kyllä. Te molemmat selviätte.”
Puristan hänen kättään lujaa. Sitten me molemmat kävelemme takaisin olohuoneeseen.

Gael kohottaa katseensa nopeasti, lämpimän ruskeisiin silmiin syttyy kipinä. Rani ja Beth antavat meille tilaa, ja minä nappaan Gaelin lujasti syliini. Painan hänen tukkaansa kymmeniä suukkoja, ja hän nauraa.

”No, rakas, mitä nyt?”
”Rakastan sinua.”
Gael hymähtää ja katsoo minuun kulmat kohollaan. Hän tuntuu ymmärtävän, mitä ajattelen. Hiven surumielisyyttä piirteissäänkin hän näyttää uskomattoman kauniilta. Hänen siro nenänsä ja suuret silmänsä. Sivelen hänen poskeaan ja saan hänet hymyilemään.
”Kiitos”, hän kuiskaa. ”Kiitos, kun jaksat uskoa minuun.”

Kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen, silitän hänen kylkeään ja päätään, ja hän painautuu pieneksi sykkyräksi aivan liki minuun. Hän hengittää siinä minua vasten, ja se saa juuri nyt riittää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti