Lo ei ole koskaan pystynyt nukkumaan Sudenmutkan hirsimökkien kapeissa sängyissä karhea tyyny poskeaan vasen. Talvi peittää ulkoa kuuluvat äänet, mutta samassa mökissä kuorsaavien miesten äänet saavat Lon koko kehon kihelmöimään. Liikaa merkityksettömiä ihmisiä. Liikaa niitä, jotka vain tekevät samaa työtä, mutta eivät jaa Lon kanssa mitään muuta. Lo nousee ylös vain huomatakseen, että Vidar ei nuku muiden joukossa. Sänky, jolla Vidar on siihen saakka nukkunut, on levällään.
Paniikissa Lo juoksee ulos pakkaseen ilman päällysvaatteitaan. Nuotion äärellä istuu miesjoukkio tuoppeja käsissään. Lo huomaa tärisevänsä vasta, kun miehet katsovat hänen suuntaansa.
”Hei! Mikä tuon nimi oli… Kakara! Lorna? Lorraine?”
”Lorelei? Äh, joku likan nimi joka tapauksessa.”
”Hei neiti, tule seuraan! Tätä tavaraa riittää sinullekin!”
Lo nielee suuttumuksensa, tuntemattomien kanssa ei voi ryhtyä riehumaan. Lo ei ole vielä unohtanut, miltä punahiuksisen tytön veri näytti lumella. Raporttia ei ole kuulunut. Tytön kuolema ei ole kiirinyt noidanmetsästäjien keskuuteen, miksi kiirisikään, sillä se pistetään luultavasti noitien piikkiin.
”Missä Vidar on?”
Miesjoukkio alkaa nauraa.
”Joko likalla on ikävä kaitsijaansa? Ei Vidar sinun lapsenvahtisi ole.”
”Nämä uuden polven noidanmetsästäjät ovat kaikki tällaisia.”
”Vidar meni naisiin!”
Raivo maistuu jo kielellä. Lo ei kestäisi kauaa. Hän puristaa kätensä nyrkkiin.
”Teillä ei kuulemma ole mikään kiire. Ei meillä ole teidän lössiin ketään uusia, kaikki ovat maailmalla, ja se helvetin Leonkin pääsi etelään painamaan prinsessaa. Painakoon sitten kunnolla meidän muidenkin edestä.”
”Vidar on nussimassa, mene sinä nukkumaan, pienten tyttöjen nukkumaanmenoaika meni jo.”
”Naapurikylissä on bordelleja vaikka kuinka, käy etsimässä sitä jostain niistä. Tai hae itsellesi seuraa, oppisit kerrankin jotain.”
Lo kääntyy ympäri ja juoksee hirsimökkien ohi syvemmälle metsään. Suussa maistuu sappineste, koko keho tärisee, mutta ei kylmästä. Lo ei saa happea. Hän nojaa polviinsa ja hengittää raskaasti, mutta raivo on häntä suurempi, se painaa häntä joka askeleella alaspäin.
Lolla ei ole takkia eikä viittaa, mutta hänellä on veitsi vyöllään. Paitasillaan hän juoksee eteenpäin ja on varma, että ensimmäinen vastaantuleva saisi veitsestä, olisi se sitten noita tai ihminen. Hän hakkaisi niin kauan, että kaikki veri vuotaisi valkealle lumelle. Kuu valaisee Lon matkaa, hän juoksee päämäärättä eteenpäin ja on varma, että tällä kertaa hän ei palaisi.
Hänen raivollaan on uusi särmä. Sitä hän ei tunnista. Tässä on muutakin kuin pinnallinen suuttumus siitä, miten miehet hänelle puhuvat. Muutakin kuin hänen kirottu ristimänimensä ja kyvyttömyytensä.
Vidar.
Lo pysähtyy ja vetää puukon esiin. Hän iskee sen puuhun, viiltää kaarnaa niin pitkään ja raivolla, että vapisee kauttaaltaan. Suusta lähtee ulos pelkkää epämääräistä huutoa. Vidar ei ole tehnyt mitään väärää, mutta Lo tuntee koko olemuksensa hylkivän ajatusta miehestä makeantuoksuisten naisten syleilyssä. Hikeä, ihoa, kankaita. Lo huomaa käpertyneensä pieneksi lumeen ja heijaavansa itseään.
Maailmasta puuttuu turva. Sitä ei ole. Lo on täällä laina-ajalla, hän tietää sen, hän ei kuulu tänne. Hän on täällä vain, koska se, jonka silmiä ja liekinpunaisia hiuksia hän ei kykene unohtamaan, haluaa. Mutta hetken, pienen, kauniin hetken hän kuvitteli voivansa tottua. Hän halusi kuulua noidanmetsästäjiin ja nauraa heidän kanssaan merkityksettömille tarinoille iltanuotiolla. Hän halusi tappaa noitia, sillä jos hän jotakin tietää todeksi, se on hänen vihansa noitia kohtaan.
Hysteerinen nauru pakenee Losta. Hän painautuu vasten raastamaansa puuta ja nauraa niin, että kyyneleet kihoavat silmiin. Hän on niin tekopyhä, että oksettaa. Hän hakkaa päätään käsillään, vaikka se ei edes satu, hän on aina ollut huono satuttamaan itseään. Pitäisi löytää noita. Joku, johon purkaa kaiken vihan.
Lo ajattelee, kuinka Vidar makaa jossakin nainen sylissään ja koskettaa kaikkea pehmeää naisessa samalla, kun Lo vapisee hysteerisenä lumisessa metsässä. Ennen kuin Lo huomaakaan, hän on riisunut paitansa ja repinyt sen riekaleiksi. Pakkanen käy kiinni paljaaseen ihoon, mutta Lo ei pysty liikkumaan. Hänen kätensä ovat jo tunnottomat, mutta hän ei saata nousta, raivoa on vielä liikaa.
Sitten puiden takana näkyy punainen vilahdus. Ei. Ei helvetti. Minä näen harhoja. Minun täytyy olla kuolemaisillani. Punainen vahvistuu, Lo erottaa hiussuortuvien kiertyvän puiden ympärille. Lo ei saa enää henkeä. Paholainen. Paholainen on palannut hänen luokseen.
Vasta, kun Lo erottaa miehen, jonka hiukset kiertelevät puita kuin magian ohjaamina, Lo huomaa yskivänsä verta. Tämä ei ole unta, ei harhaa. Tämä on totta, ja tämä tapahtuu hänelle. Mies on täällä, jälleen hänen kanssaan.
”Lorelei.”
Sama musta ääni, joka on syössyt hänet syvyyksiin satoja kertoja aikaisemminkin. Se raapii hänet palasiksi kuten hän repi puuta vain hetki sitten.
”Rakas lapsi.”
Mies tulee lähemmäs, Lo ei pysty katsomaan suoraan, keho reagoi kylmyydestään huolimatta. Hänen silmänsä eivät pysy auki eivätkä kiinni, suusta valuu verta. Jos tämä on loppu, tässä se on, tämän enempää hänen kituutettu kehonsa ei enää kestänyt.
Miehen suuret, valkoiset kädet hakeutuvat Lon poskelle, silittävät sitä niin hellästi, ettei Lo tunne enää raajojaan. Keho pettää kerralla. Se ei pysty käsittelemään mitään, mitä mies siinä herättää. Miehen huulet painautuvat Lon omille, kuolettava lämpö leviää kehoon, mutta Lo on liian lamaantunut pakenemaan.
Huulet huulilla. Veri, joka valuu molemmille leuoille. Ainoa asia, jota Lo osaa ajatella, on Vidar, joka on tällä hetkellä jossakin nainen ihollaan. Ja hän on tässä, hän on aina tässä, tätä hän ei pakene.
”Lorelei. Sinä et tee työtäsi tarpeeksi hyvin”, mies sanoo ja nuolaisee verta Lon leualta.
Lon keho kouristelee. Hän ei saa happea. Mies on taas siinä.
”Mehän sovimme, ettei minun tarvitse tulla ojentamaan sinua kesken kaiken. Mitä tämä on?”
Lo ei pysty puhumaan, mitään ei tule ulos, kaikki kehossa on vierasta ja kouristelevaa. Mies vetää Lon lähemmäs, Lo ei voi laittaa vastaan, mikään hänessä ei osaa vastustella, kun tämä mies on hänen lähellään.
”Lorelei. En tullut valvomaan sinua. Minä pidän kiinni siitä, mitä sovimme. Minä vain tunsin, kuinka pala sydämestäni tuntui levottomalta. Sinä et ole kunnossa.”
Joka kerta, kun Lo kuulee nimensä miehen huulilta, osa hänestä kuolee pysyvästi. Mies tietää sen.
”Palellutat itsesi. Emmehän tahtoisi sinun kuolevan tässä vaiheessa? Olet hädin tuskin edes sopeutunut tähän elämään. Pistä heidät luottamaan sinuun.”
Mies silittää Lon pisamaista poskea.
”En tullut haukkumaan sinua, tahdon vain, että tiedät, mitä teet.” Mies kumartuu nuolaisemaan loputkin Lon suusta purskahtaneesta verestä. ”Pala minua on yhä sinun sisälläsi. Älä unohda sitä. Vielä sinä käytät antamaani voimaa. Siihen saakka tahdon sinun olevan kuten kuka tahansa heistä.”
Mies perääntyy taaemmas, ja siitä Lo tietää, ettei tämä tule enää hänen keholleen. Hän vapisee paidatta vasten puuta ja pelkää hillittömästi. Hän muistaa jälleen, miltä miehen hengitys tuntuu vasten kasvoja, miltä suuri käsi iholla.
”Lorelei. Minä rakastan sinua enemmän kuin kukaan.”
Ja sitten mies vain kääntyy. Punaiset hiukset seuraavat häntä kuin tulivana, ja sitten hän on poissa. Metsä tuntuu hiljaiselta miehen mentyä. Sellainen hän aina on. Tulee ja menee kuin varjo. Paholainen itse.
Lo ei saa puettua paitaa ylleen, hän käpertyy kasaan ja itkee, vaikka ei osaa itkeä. Kyyneliä vain putoilee kasvoille, mutta hän ei tunne mitään. Se on pelkkä fyysinen reaktio, joka menee pian ohi. Tämän kaikki hänelle maksaa. Hän ei saisi unohtaa, kuka on ja kuka hänet omistaa. Pala miehestä, jota hän pelkää kaikkein eniten, on ikuisesti hänen sisällään. Osa häntä. Se tekee hänestä samanlaisen kuin kaikista niistä, joita hän tappaa päivittäin. Noita, joka tappaa noitia. Lo nauraa ja itkee, mikään ei tee järkeä, häneen vain sattuu.
”Lo? Penska? Mitä hittoa sinä täällä teet?” Vidarin ääni puhkaisee reiän Lon maailmaan. Hän käätyy miestä päin ja kohtaa tämän alkoholin punertamat kasvot.
”Mitä helv… Sinullahan ei ole paitaa päällä. Onko tuo verta? Mitä hittoa?”
Lo ei kykene sanomaan mitään. Paniikki ja kauhu loistavat hänen sotkuisilta kasvoiltaan. Vidarin ei pitänyt olla täällä. Joko mies on palannut aikaisemmin retkeltään tai sitten Lo ei enää tiedä, miten kauan aikaa on kulunut.
Vidar kumartuu ja nostaa Lon kysymättä syliin. Lo pistäisi vastaan, jos kehossa olisi tuntoa jäljellä.
”Hitto, penska, en tiedä mitä sinä teet, mutta sinut pitää saada sulamaan”, Vidar sanoo ja kuljettaa Lon metsän halki takaisin. Aukean nuotio on sammunut kauan sitten, miehet ovat valuneet koloihinsa nukkumaan humalaansa pois.
Lo tahtoisi rimpuilla miehen otteesta. Vidarin takiahan hän tässä on, Vidarin vuoksi hän juoksi metsään. Niin on helpompi ajatella. Kaikki muu sattuisi liikaa. Lo tietää kyllä olevansa väärä. Kaikki hänessä on mätää.
Kun Vidar vie hänet sisälle, hänen tajuntansa pettää viimein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti