”Melda. Melda, sinä et voi lähteä sinne. Tämän pitää mennä näin.”
Edes Rolandin ääni ei saa Meldaa pysymään aloillaan. Kuningas on aloittanut pienen leikkinsä, ja tuolla jossakin Meldan siskopuoli juoksee henkensä edestä. Meldaa kuvottaa.
”En minä voi antaa porukan vain lahdata sitä, minähän olen itsekin vaarassa, jos se tapetaan. Ja niin olet sinäkin. Mitä, jos Ofeliassa juoksee meidänkin veremme ja me pääsemme hengestämme, kun hän kuolee?”
”Melda. Oikeasti. Millä sinä hänet sieltä muka saisit?”
”Hitto, en minä tiedä, mutta en vaan voi antaa sen tapahtua. Ihan vitun hyvähän äidin on olla, se ei itse ole noita juuri tällaisista syistä. Se on liian helvetin ylpeä tulemaan sidotuksi mihinkään, edes mieheen, jota rakastaa eniten tässä maailmassa.”
”Sinä tiedät yhtä hyvin kuin äitikin, että tämän täytyy tapahtua. Mieluummin Ofelia kuin Agnos. Se tyttö on luotu, jotta Agnos säästyy.”
”Eiväthän ihmiset edes saisi Agnosia hengiltä! Onhan se hiton kuningas yrittänyt!”
”Hah, ei se äijä osaisi mitään niin vanhaa ja väkevää tappaa. Melda. Ihan tosi, älä mene tuonne haahuilemaan, siitä ei seuraa mitään hyvää.”
”Ehkä minä olen kyllästynyt hyviin asioihin.”
Roland seisoo portaissa, Melda tapailee ulko-ovea. Melda tuijottaa veljeään, joka muistaa jälleen. Miten ironista, että juuri silloin, kun mies muistaa jälleen, keitä he ovat, Melda joutuu lähtemään.
”Mitä tarkoitat?” Roland kysyy siristäen silmiään. Sokeasta silmästä valuu nestettä palaneelle poskelle.
”Ehkä minä en tahdo elää enää näin. Olen kyllästynyt pysyttelemään aina piilossa, herättämään pelkoa ihmisissä, olemaan Melda, pelätyin noita, vaikka en ole vuosiin todella tehnyt mitään, millä moisen tittelin edes ansaitsisin. Olen kyllästynyt hyväksikäyttämään muita ja tanssimaan äidin pillin mukaan. Ja olen kyllästynyt siihen, että surullisille ihmisille käy huonosti minun takiani, koska en hitto vaan osaa olla.”
”Tarkoitatko sitä hurjasilmäistä tyttöä?”
”Vala ei ansainnut sitä.”
”Sinä välitit hänestä.”
”Totta helvetissä välitin, mutta en rakastanut häntä, koska minussa on jotain vialla. Koska minä en voi ottaa hyvää ja turvallista vastaan ilman, että alan hylkiä sitä. Koska olen niin vitun sekaisin, että haluan vain sinut.”
Hetken kaikki mahdolliset tunteet repivät Rolandin piirteitä. Veli tulee alas portaita, painaa Meldan vasten ulko-ovea ja suutelee pitkään. Melda jää siihen, Rolandin syleilyyn. Miehen läsnäolo kirvoittaa kyyneliä poskille. Miten pieni hän onkaan tämän miehen iholla.
”Oletko aivan varma, että haluat mennä tuonne?”
”Olen.”
”Ole varovainen.”
”Pärjäätkö sinä?”
”Tottakai. Kunhan et tee mitään ajattelematonta.”
”Ainahan minä teen jotakin ajattelematonta.”
”Melda.”
”Olen varovainen.”
Melda painaa päänsä Rolandin rintaan ja hengittää miehen tuoksua sisäänsä. Lapsuus ja nykyisyys, kaikki samassa. Vielä minä saan sinut terveeksi. Vielä meistä tulee onnellisia. Melda kurottaa painamaan pitkän, kaipaavan suudelman Rolandin huulille ennen kuin katoaa kaduille.
Melda viiltää kämmenen ihon rikki ja kutsuu magiaa luokseen. Veri sihisee mukulakivikadulla. Meldan täytyy jäljittää Ofelia, ja se onnistuu vain magiaa käyttämällä. Meldan aistit terävöityvät, magia piirtää ne uusiksi. Tytön veren tuoksu tuntuu lähellä, pelottavan lähellä, ja Melda seuraa sitä. Kadut ovat pelottavan hiljaiset. Mitä täällä on tapahtunut?
Vasta aivan metsän laitamilla Ofelian veren haju voimistuu. Ihmisiä parveilee kauempana, jotakin on selvästi tapahtunut. Meldaa puistattaa. Ehkä olisi sittenkin pitänyt jäädä Rolandin syliin ja odottaa illan pimenevän yöksi. Ei. Jos Ofelia tapetaan, iso osa noidista kuolee. Melda värähtää.
Metsä on vartioitu tiiviisti, ajatuksessa on jotakin groteskia. Ihminen vartioimassa luontoa. Se ei tunnu oikealta. Kuninkaan manipuloimia miehiä rivissä. Meldaa naurattaisi, jos hän ei olisi niin levottomassa mielentilassa. Hän ei tahdo aiheuttaa täälläpäin kaaosta, ei tällä kertaa. Hän vuodattaa lisää omaa vertaan ja tuijottaa vartijoita. Rivillinen vartijoita pyörtyy kaikessa hiljaisuudessa. Sinusta on tullut pehmeä, Melda. Ennen olisit vain polttanut heidät hengiltä.
Tyhjästä kohdasta Melda pääsee sisään. Ofelian veren tuoksu voimistuu. Meldan katse skannaa maastoa, metsä on sankempi kuin hän muisti. Vasta, kun hän erottaa kaksi toisissaan roikkuvaa hahmoa puitten takana, hän ymmärtää, että on löytänyt Ofelian.
Ofeliaa raahaa eteenpäin ruskeahiuksinen henkilö, jolla on hämärässäkin lämpimän sävyinen iho ja määrätietoiset silmät. Vartija. Se sama, joka vartioi Ofeliaa linnassa. Nyt, kun Melda muistelee kohtaamista, se tuntuu kaukaiselta, kuin toiselta elämältä.
Kaksikko erottaa hänet hämärässäkin. Vartija vetää oitis miekan vyöltään.
”Odottakaa”, Melda hengähtää, ”tulen rauhassa.”
”Älä tule lähemmäs, noita. Minä vien prinsessan täältä pois. Kiittäisit minua.”
”Minäkin tulin tänne auttamaan hänet täältä pois. Tarvitset apuani, tuo näyttää pahalta”, Melda sanoo. Vartijan koko olemus on kuin muuri.
”Hei, olen tosissani, en minä huvikseni sinun kanssasi tässä rupattelisi. Mikä sinun toimintasuunnitelmasi hänen varalleen oli?” Melda äyskähtää.
Pitkään Melda kuulee vain metsän kohinaa.
”Minä tahdon paeta tästä maasta ja ottaa Ofelian mukaani.”
Melda kohottaa kulmiaan.
”Siinä tapauksessa sinä todella tarvitset apuani.”
”Noidan apua. Ei onnistu. Edellisellä kerralla, kun kohtasin sinut, sinä tahdoit tappaa minut.”
”Äh, en tahtonut, tein vain, mitä minun piti. En minä sinusta mitään ajattele. Kunhan suojelen omaa nahkaani ja tahdon prinsessan turvaan, jotta me noidat emme pääse hengestämme. Sellainen minä olen, toimin vain itseni vuoksi.” Rolandin kasvot pyörivät Meldan verkkokalvoilla. Mitä tahansa, jotta miehen ei vahingossakaan tarvitsisi kuolla. Mutta sitä näiden kahden ei tarvitse tietää.
”Leah, anna hänen auttaa”, kuiskaa Ofelia. Tyttö ei tiedä, että hänellä ja Meldalla on sama äiti, sama kirottu ja vaikea nainen on saattanut heidät alulle. Ofelia ei tiedä, että sama nainen on kaltoinkohdellut heitä molempia, kun he olivat pieniä tyttöjä eivätkä tienneet, millainen valta aikuisilla on heidän ylitseen. Siti Ofelia katsoo häneen kuin johonkuhun, johon on aina luottanut, ja Melda ymmärtää, että tällaisiakin ihmisiä on olemassa. Luonnostaan puhtaita. Ofelia on säilynyt täydellisen lempeänä kaikesta kokemastaan huolimatta. Se saa Meldan ymmärtämään, ettei hän tee tätä pelkästään itsensä vuoksi. Tämä viaton ihminen ansaitsee elää.
Melda kaivaa takkinsa sisätaskusta medaljongin ja ojentaa sitä vartijalle.
”Me noidat emme ole niin verkostoituneita, kun te ihmiset kuvittelette, mutta meidän keskuudessamme on yhteyksiä. Minä toimin pääasiassa yksin, mutta antakaapa satamassa viimeisen yölaivan kapteenille tämä medaljonki, niin pääsette ihan minne ikinä tahdotte.”
Vartija siristää silmiään.
”Mikä yölaiva? Ja mitä tuo koru tarkoittaa?”
”Illan viimeinen. Tämä koru on yksinkertaisesti merkki noidalta noidalle, sillä ei ole mitään sen suurempaa tarkoitusta. Kun annat tämän sen laivan kapteenille, hän tietää tekevänsä minulle palveluksen. Hän on noita myös.”
”Että minä tulisin noitien auttamaksi…”
”Leah! Ihan tosi, meillä ei ole varaa valita. Kiitos, Melda. Kiitos. En tiedä, miksi autat meitä, mutta olen siitä kiitollinen”, Ofelia puuttuu keskusteluun.
”Emme voi olla varmoja, etteikö hän haluaisi meiltä jotakin vastineeksi. Tässä on jotain mätää, minä en voi luottaa häneen.”
”Meillä ei ole vaihtoehtoja!”
Melda voisi paljastaa sukulaisuutensa. Sen, että on aina katsellut Ofeliaa varjoista. Mutta tässä vaiheessa parasta, mitä Melda voi tälle tytölle tehdä, on yksinkertaisesti päästää tämä vapaaksi kaikesta. Ei enää Allyriaa, ei enää kuningasta, ei mitään tästä kieppuvasta hulluudesta.
”No, haluatteko apua vai ette? Minä tainnutin tuosta suunnasta kaikki vartijat, juoskaa ja vähänkö äkkiä”, Melda hymähtää osoittaen tulosuuntaansa.
Vartija tuijottaa häntä vielä pitkään. Sitten tämä nyökkää.
”Kiitos.”
”Älkää kiitelkö, vaan juoskaa. Pelastakaa itsenne ennen kuin lopullinen helvetti pääsee irti täällä. Se ei ole kaukana.”
”Kiitos silti, Melda. Ihan todella”, Ofelia sanoo kaunis hymy kasvoillaan.
Meldan viimeinen ajatus ennen kaksikon menoa on se, miten Allyrian kaltainen nainen on voinut synnyttää maailmaan jotakin niin puhdasta ja hyvää kuin Ofelia. Miten kukaan voi pysyä tässä pimenevässä todellisuudessa niin kiitollisena. Hetkeen Melda ei liikahdakaan. Hän vain kuuntelee metsän ääniä, antaa niiden tuudittaa itsensä jälleen uusiin hyvästeihin.
*
Allyrian makuuhuone on hämärä, Melda ei erota sen pimeimpään nurkkaan. Hetken ajan Melda kuvittelee löytävänsä äitinsä jumalansa kimpusta, mutta kuningatar istuu sängyn laidalla yksin. Allyria näyttää tavanomaista hauraammalta, jokin naisen olemuksessa on pienentynyt, käynyt kipeämmäksi. Melda unohtaa usein sen, että hänen äitinsäkin on vain ihminen.
”Mitä asiaa, Melda?” Kaikkien vuosien jälkeenkään Allyrian äänessä ei ole vähääkään lempeyttä.
”Ofelia on matkalla kohti turvaa.”
Allyria nousee sängyltä salamana.
”Mitä?”
”Kuulit kyllä. Sitä tyttöä ei tapeta.”
Allyrian käsi on jo kohonnut lyömään, mutta Meldan magia pitelee sitä aloillaan. Meldan sisällä säkenöi. Vihdoin hän näkee asiat sellaisina kuin ne ovat. Tämän naisen, Ofelian, jumalalliset olennot. Kaiken.
”Sinä et lyö minua enää ikinä.”
Allyrian silmissä säkenöi. Nainen on kuin peto, joka on valmiina repimään saaliinsa kappaleiksi. Melda ei suostu olemaan saalis, ei enää koskaan, hän on oma itsensä.
”Miten sinä saatat olla noin typerä?” Allyria sihisee. ”Alarickin tulee saada vetää sirkuksensa loppuun saakka, muuten emme koskaan saa Agnosille rauhaa!”
”Agnos, Agnos, aina vain Agnos, sinä et ajattele mitään muuta.”
”Magia täytyy saada laillistettua. Magia ei ole paha.”
”Olen täysin samaa mieltä, mutta äiti, et sinä ole pelkästään siitä kiinnostunut. Sinä tahdot vain, että rakastamasi mies pysyy hengissä.”
Allyrian silmät kapenevat.
”Kunpa olisinkin niin sentimentaalinen kuin kuvittelet minun olevan.”
Melda pitää raivonsa kurissa. Äidin kurittaminen ei auttaisi mitään. Hän ei tahdo edes koskettaa naista.
”Olet tehnyt massiivisen virheen, enkä aio katsoa sitä sormieni välistä. Melda, sinä olet alkanut käydä minulle entistäkin hyödyttömämmäksi.”
”Minä kerroin sinulle paholaisesta. Varoitin sinua, että on olemassa olento, joka leikittelee meillä kuin räsynukeilla.”
”Entä mitä muuta sinä olet tehnyt? Mitä konkreettista?”
”Harhautin kuningasta, annoin hänen olettaa, että Ofeliaa uhataan, jotta hänen hysteriansa kasvaa.”
”Ja nyt sinä teit tyhjäksi sen kaiken!”
”Minä en jaksa tätä enää!”
Koko kehoa polttelee. Jos Melda olisi sellainen ihminen, hän polttaisi äitinsä siihen paikkaan. Mutta hän ei ole. Se ei toisi hänelle tyydytystä. Isän saattoi polttaa, se mies oli merkityksetön. Äiti ei ole. Allyria on nainen, jonka ote Meldasta ei irtoaisi edes kuolemalla.
”Minä en pysty olemaan sinulle enää se, mitä sinä minusta haluat. Kerro minulle, äiti, milloin viimeksi olet kehunut minua? Oletko koskaan antanut minulle ainuttakaan kiitosta siitä, mitä olen tehnyt sinun vuoksesi?”
Allyria räpyttelee silmiään.
”Mutta ethän sinä ole koskaan tehnyt mitään riittävän hyvin.”
Siinä se taas on. Kiitosta ei koskaan tulisi.
”Äiti, minä olen tehnyt sinun eteesi kaiken. Jo lapsesta saakka olen vain miellyttänyt sinua, tehnyt, mitä ikinä oletkaan halunnut. Ihan vain, että katsoisit minua edes kerran kuten tytärtä katsotaan. Jotta saisin sinulta edes yhden kiitoksen, kauniin sanan. Mutta sellaisia ei taida olla tulossa, eihän, äiti? Sinua ei ole luotu sellaiseen. Sinä et ole äiti, et ole koskaan ollutkaan, enkä minä tahdo tätä enää, olen lopen kyllästynyt olemaan sinun orjasi.”
Se, ettei Allyrian kasvoilla värähdä mitään, saa Meldan olon entistä huterammaksi. Kurkkua kuristaa. Hän on kuningattarelle täysin merkityksetön. Lopulta Allyria vain huokaisee.
”Kunpa se olisit ollut sinä, jolle tein testejä lapsena.”
Melda kallistaa päätään.
”Mitä?”
”Kunpa se olisit ollut sinä etkä veljesi.”
Veli –
Kaikki rationaalinen Meldassa kuolee.
”Mitä? Mitä sinä tuolla tarkoitat?”
”Minähän tein testejä Ofelian verellä. Testasin, onko siitä sellaisenaan mihinkään. Juotin sitä ihmisille. Juotin sitä sinun veljellesikin. Kuten tiedät, se ei päättynyt hyvin.”
Mitä?
Päässä jyskyttää. Kaikki nämä vuodet Melda on etsinyt syytä veljensä tilaan. Siihen, miksi tämä unohtaa itsensä ja saa kohtauksia. Tässä se tulee. Jumalan veri teki veljen sellaiseksi. Se oli kuin olikin Allyria, joka hänen rakkaimpansa myrkytti.
Raivo ottaa vallan. Melda ei tunne mitään muuta, se täyttää hänen koko olemuksensa, ja ennen kuin hän huomaa, hänen liekkinsä ovat syttyneet. Allyria katsoo häntä silmät suurina. Niistä ei vieläkään kuvastu ensimmäistäkään tunnetta.
Tämä nainen. Äiti, jota Melda on palvellut koko ikänsä. Äidin takia Roland kärsii. Meldassa sykkii, hän on varma, että tappaisi Allyrian sittenkin, repisi tämän kappaleiksi, sillä mikään ei koskaan ole tuntunut yhtä suurelta kuin tämä, tämä peittää kaiken muun alleen. Melda ei tiedä, mitä tekee, raivo puhuu hänen puolestaan.
Ja juuri silloin kauempaa linnasta kuuluu veret seisauttavaa huutoa. Meldan liekit sammuvat. Kumpikin naisista tuijottaa äänen suuntaan. Kun Allyria harppoo pois huoneesta, Melda huomaa seuraavansa tätä. Raivo suonissaan tykyttäen hän seuraa Allyriaa kohti salia ja huutoa.
Kaikki jää kesken. Kaikki se viha, jota Melda on sydämessään kantanut, varastoituu häneen itseensä ja jää kaihertamaan sisälle. Melda antaa sen olla, se olisi ikuisesti hänen. Hän voisi koska tahansa palata sen luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti