Jäljet ruumiissa ovat selvät. Sisäinen verenvuoto. Noidan tekemisiä. Lo puristaa kättä pienellä puukollaan ja tuijottaa ympärilleen. Ei näköhavaintoja noidasta, mutta Lo tietää, että tekijän täytyy olla lähellä, sillä ruumis putosi suoraan hänen eteensä. Nyt olisi myöhäistä juosta herättämään Vidar. Noita leikkii Lolla; se tuntuu tietävän hänen olevan yksin ja lähes suojatta. Siitä vaan. Minua ei noin vain kaadeta.
Naurua. Se tuntuu kiertelevän koko kujaa. Lo huokaisee syvään. Jotkut noidat rakastavat pilkata heitä, osoittaa omaa ylemmyyttään. Kunpa he vain tietäisivät, että Lo on kuten hekin. Sillä erotuksella, ettei Lon koskaan tarvitsisi vuodattaa vertaan käyttääkseen voimiaan. Lo voisi vain räpyttää silmiään ja ihmisiä kuolisi. Sellaista on paholaisen magia. Miehen, joka kasvatti hänet ja kertoi hänelle kaiken maailmasta.
Noidanmetsästäjän naamio on paras piilopaikka. Sen Lo tietää. Hän on kiitollinen, että lähti ulos, kiitollinen, että kohtaa noidan. Miten hän heitä vihaakaan. Itseään kaikkein eniten. Tämä hänen on hyvä muistaa. Viha on turvallinen tunne. Turvallisempi kuin se, joka täytti hänet, kun Vidar riisui paitansa ja kävi hänen vierelleen makuulle. Mitä Vidar olisi ajatellut, jos Lo olisi paljastanut nälkänsä kokonaisena?
Noidan nauru kiertelee Lota, Lo on enemmän kyllästynyt ja väsynyt kuin mitään muuta. Hän vetää syvään henkeä ja odottaa, että noita paljastaa itsensä. Kun tumman viitan lieve pilkistää kulman takaa, Lo on valmis iskemään. Noita on nuori tyttö, samaa ikäluokkaa kuin se siviili, jonka Lo hakkasi hengiltä raivonpuuskassaan. Noitatyttö kallistaa päätään. Kaikki on kuin irvokkaasta sadusta. Lo ei jaksa tällaista. Tämä on kaikki täysin turhaa. Nämä nuoret noidat eivät tiedä, millaiselle olennolle ovat sydämensä antaneet, millaista satua ovat tulleet osaksi. Kun noita alkaa juosta, Lo juoksee perään silkasta vastuuntunnosta. Nämä surulliset olennot tulee päästää henkensä painosta. Mies on jo kuollut. Enempää uhreja ei tulisi.
Noita juoksee nauraen pitkin katuja, niin pitkälle, että metsän laita tulee vastaan. Lo juoksee perässä tiheiden, lumisten puiden sekaan. Lota vain surettaa. Sitä kuvittelee, että magia on kaikki. Että magia tekee voimakkaaksi. Todellisuudessa noidat ovat vain groteskeja ihmisenraatoja vailla sydäntä. Lo juoksee ja juoksee, kunnes noita pysähtyy hänen eteensä ja hymyilee. Lon rintaa pistää. Kuvottava olento hänen edessään on joskus ollut jonkun lapsi.
”Kuvitteletko saavasi minut kiinni? Pilkotko minut palasiksi ja poltat vereni?”
”Sinä kyllästytät minua”, Lo huokaa. Metsässä on niin kylmä, että ihoa polttaa. Noita pitelee liekkiä sormiensa päissä, se valaisee tämän kalvakat kasvot. Lo näkisi tappaa pimeässäkin. Hän on tehnyt niin kymmeniä kertoja.
”Te kuvittelette tietävänne niin paljon! Luulette, että me noidat olemme järjestäytyneet, että tottelemme sitä helvetin Meldaa, joka kukkoilee joka kaupungissa. Se akka ei tee muuta kuin leveile tulenkäyttötaidoillaan. Luulette, että me synnymme tällaisina tai annamme sielumme paholaiselle, mutta mitään helvetin paholaista ei ole olemassakaan, ettekö te sitä edes tiedä.”
On Lon vuoro nauraa. Hän ei tunnista äänestä itseään. Paholainen on olemassa, ja sen taitavin temppu on ollut uskotella maailmalle muuta. Paholainen elää Lon jokaisessa liikkeessä, paholainen on hänen kasvattajansa, hänen rakastajansa, hänen kaikkensa, alku ja loppu. Mies, jota hän vihaa polttavalla intohimolla, mutta jota vastaan hän ei voi toimia, vaikka tekisi mitä. Paholainen on hänen jokaisessa ajatuksessaan ja liikkeessään. Oli hänen virheensä kuvitella mitään muuta.
”No? Mikä sinulla on hätänä?”
”Sinä olet pelkkä lapsi”, Lo sanoo.
”Älä aliarvioi minua, tai tulee lisää ruumiita.”
”Sinun olisi pitänyt pysyä ihmisenä.”
”Minä olen ollut noita jo kauan.”
Niin minäkin, Lo tahtoisi sylkäistä noidan kasvoille. Mutta nyt riittää. Hän ei jaksa tätä näytelmää enää hetkeäkään. Hän näkee lumeen piirtyvän varjon ja tarttuu siihen ajatuksissaan. Hän näkee ennalta noidan jokaisen liikkeen, tämä on vasta nuori eikä tiedä, mitä tekee. Lo tarttuu varjoon, ja ennen kuin noita huomaakaan, tämän oma varjo on kivunnut hänen kurkulleen.
”Mitä… mitä sinä…” Vihdoin noita kuulostaa siltä, mitä on. Lapselta. Eksyneeltä lapselta, joka ei enää löydä kotiin.
Varjo kietoutuu noidan kurkkuun. Lo puristaa kätensä nyrkkiin. Kakomisen äänet alkavat.
”Mitä… mikä sinä olet… mikä helvetti sinä olet…”
”Minä olen jotain, joksi sinä et koskaan tahdo tulla. Minä olen mätä, minä olen väärä, ja minä tiedän, että paholainen on todellinen.”
Lo puristaa. Noidan ruumis rimpuilee kuin näkymättömät kädet pitäisivät siitä kiinni. Lo ei irrota katsettaan ennen kuin keho lysähtää lumeen.
Lo kumartuu ruumiin ääreen. Tyttö hengittää yhä. Se on yhä noita, joka voi nousta, vaikka sen tappaisi kymmeniä kertoja väärin. Lon koko keho tärisee. Tästä hän löytää itsensä, tuhoon tuomittujen voimiensa ääreltä, lapsen ruumiin luota. Tässä teossa hän on enemmän läsnä kuin itsessään.
”Sinä et tiedä mistään mitään, et mistään”, Lo sihisee ja iskee puukkonsa noidan rintaan. Tätä hänen ei tarvitsisi tehdä. Tämän hän tekee itsensä vuoksi, sen raivon, joka vääntää häntä rikki. Hän iskee ja iskee. Tämän hän osaa. ”Kiitä onneasi, että tapan sinut. Sinä et ymmärrä etkä tule koskaan ymmärtämään. Me olemme sätkynukkeja. Me kaikki.”
Lo hakkaa ja hakkaa, vaikka lapsen silmät ovat jo sammuneet. Viha purkautuu hänestä suunnattomana, hän ei kykene lopettamaan iskemistä.
”Lo?”
Helvetti.
Vidarin ääni. Lo lakkaa iskemästä noidan ruumista ja kääntyy. Vidar on vetänyt viitan nopeasti ylleen.
”Kuulin ääniä kadulta, mies löydettiin kuolleena. Ajattelin, että sinä…”
”Minä hoitelin hänet jo. Nuori ja pieni. Helppo saalis.”
”Helvetti, kun noitien on pakko olla myös tuon ikäisiä. Ei tee mieli iskeä, kun hirviöllä on lapsen kasvot.”
Lon tekisi mieli nauraa päin Vidarin naamaa. Pahin hirviö on miehen edessä, eikä tämä tiedä siitä mitään.
”Pilkotaan ruumis ja vuodatetaan se kuiviin. Hitto, emme varmaan voi tehdä sitä majatalossa…”
Lo ei tee mitään, hän antaa Vidarin hoitaa virallisen osuuden. Pian noidan ruumiinosat roikkuvat jälleen puissa kuivumassa. Vidar selittää pitkään, kuinka kyläläisille pitää kertoa tapahtuneesta. Kukaan ei saa eksyä tänne ennen kuin he tuhoavat ruumiin ja veren seuraavana päivänä.
”Lo? Oletko sinä kunnossa? Olet hurjan kalpea. En edes huomannut sinun lähtöäsi. Sinähän olisit voinut satuttaa itsesi, olit vielä vähän huonossa kunnossa.”
”Mutta en satuttanut”, Lo sanoo hiljaa.
”Sinä välillä pelotat minua ihan tosissasi. Mutta hienoa työtä, en ymmärrä, miten sait noidan yksin kiinni. Ehkä se oli vain heikko yksilö.”
Sinä et tiedä, mihin minä pystyn. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Lo käyttää voimiaan noidan tappamiseen. Hän ei saa tehdä sitä enää koskaan, hän ei usko tunnistavansa itseään enää, jos jatkaa näin. Voimia saa käyttää vasta, kun paholainen niin tahtoo. Kun suunnitelma on valmis.
”Hei, penska, haloo? Puhun sinulle.”
”Minä kuulen kyllä.” Lo tuntee raivon kasvavan. Tämä kaikki käy suunnattomasti hermoille. Miten Vidar kehtaa.
”No puhu minulle sitten.”
”Mistä tarkalleen ottaen? Kohtasin noidan, otin sen kiinni. Siinä se. Mitä muuta sinä haluat?”
”Sinä käyttäydyt ihan ihmeellisesti! Joko vihdoin saan tietää, mistä kiikastaa?”
”Ei mistään! Olen kunnossa, anna minun olla.”
”Et selvästi ole, vastahan sinä riisuit itsesi puolialastomaksi pakkasessa ja tuskin edes tunnistit minua!”
”Mitäs jätit minut yksin!”
”Sinä olet ihan holtiton! Johan tästä puhuttiin. Halusin vain viihdettä.”
”Miksi! Miksi helvetissä, jos minä olen sinulle tärkeä!”
Vidar säpsähtää. Arpisilla kasvoilla käväisee hämmennys.
”Lo…”
”Älä pane niitä vitun huoria, jos sinulla on minut!” Vihdoin se tulee ulos. Koko ruma totuus. Lo on viimein niin reunalla, että hän sanoo ääneen sen, mitä ei ole uskaltanut edes ajatella. ”Minä olen ihan sekaisin, koska sinä… sinä olet tuollainen!”
Kaikki ne kerrat, kun Vidar moitteistaan huolimatta katsoo Lota niin hellästi, että poikaa itkettää. Miten hän tahtoisikaan olla joku, joka voisi käpertyä miehen syliin ja silittää tämän sänkistä poskea. Miten hän haluaisikaan olla ihan tavallinen poika ja kokea saman kuin kaikki muutkin. Rakkauden. Hellyyden. Läheisyyden. Sitten hän muistaa paholaisen tyhjät silmät ja punaiset hiukset ja tietää, ettei mikään siitä ole hänelle. Hän tappoi juuri noidan omilla voimillaan. Hän on epäsikiö. Hirviö.
”Lo, minä…”
”Älä. Älä helvetti sano sitä. Minä vaihdan ryhmää. Anna minun olla, minua hävettää jo tarpeeksi.” Lo yrittää kävellä Vidarin ohi, kun mies tarttuu häntä ranteesta.
”Minä rakastan sinua, Lo.”
Lon suojaus pettää. Hän miltei valahtaa polvilleen lumeen.
”Älä… älä pilkkaa minua”, Lo kuiskaa.
”En voisi. Kaikki tämä, olen tehnyt kaiken sinun takiasi. Olen vältellyt sen ajattelemista, mitä tunnen, kun katson sinuun. Tahdon suojella sinua kaikelta. Myös itseltäni. Minä ravaan milloin missäkin, jotta en tuntisi mitään sinua kohtaan, ja sitten sinä teet jotakin holtitonta ja minä…”
Vidar vetää Lon itseään vasten.
”Ja minä haluan sinua niin paljon, ettei siinä ole enää järkeä.”
Lo ei tiedä, miten lohduttomalta näyttää, kun Vidar vetää hänet rintaansa vasten ja silittää hänen poskeaan. Mies on yhtäkkiä niin lähellä, niin hellä, ja Lo tuntee koko kehonsa vapisevan. Lota pelottaa, häntä pelottaa niin paljon, että tajunta miltei pettää. Miten paljon hän tahtoisikaan suudella Vidaria. Paholaisen kuva vilkkuu hänen luomiensa takana, se ilkkuu hänelle. Tämä ei ole sinun elämäsi. Ei sinun elettävissäsi. Mutta kun Vidar kuljettaa kätensä Lon hiuksiin ja painaa pojan lähemmäs, Lo tietää haluavansa suudella miestä enemmän kuin mitään muuta, halu on suurempi kuin hänen pelkonsa, sen on pakko olla. Ajatus on suuri eikä mahdu hänen sisälleen.
”Älä… et voi olla tosissasi, et voi”, Lo sopertaa. Vidar silittää häntä hellästi. Miehen jäänsiniset silmät siristyvät.
”Olen minä”, Vidar kuiskaa, ”täysin tosissani.”
Lo kuljettaa kätensä Vidarin niskaan, kaikkialla haisee veri, tilanne on täysin hallitsematon ja kaoottinen, mutta Lo antaa itsensä päästää hetkeksi irti. Vidar empii hetken, Lo saattaa nähdä harkinnan miehen silmistä ennen kuin tämä sulkee ne ja vetää Lon suudelmaan.
Lo uppoaa. Hän hukkuu. Näin se siis tapahtuu. Näin elämät loppuvat, näin ihminen antaa itsensä pois ja lipuu syvyyksiin. Miten kaunista se on. Lo ei tunne ääriään, ne ovat poissa.
Vasta, kun Vidar päästää irti ja rutistaa Lon rintaansa vasten, Lo sallii itsensä vetää henkeä. Hän nyyhkäisee vasten miestä ja kietoo kätensä tämän ympärille niin tiukasti, että itku ei pääse karkaamaan hänestä. Hän ei tahdo kohdata itseään nyt. Todellisuus saa jäädä hetkeksi taustalle, Lo tahtoo tuntea vain Vidarin. Mies nappaa hänet kevyellä otteella olalle ja lähtee kävelemään takaisin kohti kylää.
”H-hei! Hei, mitä sinä –”
”Minä vien sinut takaisin lämpimään.”
”Entä työmme? Vidar! Hei!”
”Kyläläisille voi selittää huomennakin. Kaikki on hyvin.”
”Vidar!!”
Vidar kantaa Lon olallaan takaisin majatalolle. Vidar on oikeassa, kadut on jo tyhjennetty ihmisistä ja miehen ruumis on viety pois. Silti heidän ajoituksensa on huono. Niinhän se aina on. Lota itkettää ja naurattaa samanaikaisesti.
Vidar laskee Lon sängyn päälle, valkea talja kutittaa vasten ihoa. Kynttilät palavat yhä, huone täyttyy lempeästä valosta. Lo tuntee Vidarin katseen kaikkialla kehossaan, yllättäen siitä on tullut niin intensiivinen, ettei hän kykene pakenemaan sen alta.
”Lo… Saanko minä…”
Lo tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän ei kuvitellut tämän tapahtuvan vielä. Hän ei kuvitellut, että Vidar koskaan tahtoisi häntä, jos hän tunnustaisi. Lon keho on valloittamaton linnake, se on taistelutanner, eikä hän ole tottunut jakamaan sitä. Paholainen on jo jättänyt siihen jälkensä, eikä Lo usko, että kykenisi koskaan nauttimaan siitä, että siihen kosketaan. Mutta tämä on Vidar. Ehkä se on erilaista sen kanssa, jota rakastaa.
Lo nyökkää. Hän haluaa sitä. Hänellä ei ole aavistustakaan, onko Vidar hellä vai kova vai molempia, mutta kun mies kumartuu riisumaan hänen vaatteensa, hän ei pakene. Hän vetää syvään henkeä ja valmistautuu sukeltamaan.
Kun Lo makaa täysin paljaana vasten taljaa, hän tuntee olonsa pelkästään hauraaksi. Pelottaa. Ahdistaa. Mutta Vidar on niin kaunis. Vidarin mustat kiharat juoksevat valtoimenaan kaikkialla. Mies riisuu päällysvaatensa ja paitansa, ja Lon valtaa polttava tunne. Vidar hädin tuskin pystyy katsomaan häneen, niin kiihkeässä tilassa tämä on. Vidar tulee iholle, kuljettaa karheita sormiaan varoen Lon vatsalla ja lanteilla.
”Sinä olet ihana…” Vidar kuiskaa tuskin kuuluvalla äänellä.
Lo ei pysty sanomaan mitään. Hän yrittää rentouttaa kehonsa, joka tuntuu olevan hajoamistilassa, se tahtoisi paeta, juosta karkuun kaikkea näin inhimillistä ja lämmintä. Tämä ei ole minua varten. En kuulu tähän maailmaan. Ja silloin Vidar painaa huulensa Lon lanneluulle, eikä hän pysty ajattelemaan mitään muuta. Kehossa räjähtää. Hän ei tahdo pois. Hän tahtoo tuntea Vidarin kaikkialla.
Vidar tulee varoen hänen päälleen, ja Lo erottaa, miten lempeästi ja kunnioittavasti Vidar häntä koskettaa, miten tarkoin mies koskee ja kysyy. Lo antaa lupansa uudelleen ja uudelleen, hän sallii miehen koskea kaikkialle, minne vain tahtoo. Kosketukset syvenevät, Lo antaa niiden, hän rakastaa tätä miestä, eikä mikään voi ottaa sitä häneltä pois juuri nyt. Lo avaa jalkansa, hän ymmärtää, että tämän täytyy tapahtua, vaikka häntä pelottaa.
Kipua. Vihlovaa. Pistävää. Lo tuntee sen vain hetken, sitten hän päästää sen pois. Vidar on lämmin ja onnellinen, ja se lämmittää Lotakin, vaikka kauhu miltei lamaannuttaa hänet aloilleen. Hän pitää kätensä Vidarin niskassa ja selässä, antaa miehen suudella kaulaansa ja kaikkea, mihin ylettää. Sattuu. Pelottaa. Mutta Vidar on vihdoin siinä, niin lähellä ja niin tavattoman onnellinen, ettei Lo voi ottaa sitä mieheltä pois.
Se ei ole erilaista, vaikka rakastan häntä –
Kaiken jälkeen Vidar pysyy tiukasti kiinni Lossa, he makaavat alastomina vasten taljaa. Lon koko kehossa sykkii, hän rakasti sitä, rakasti ja vihasi, miten hän voikaan tuntea sen kaiken samanaikaisesti. Vidar kiskoo peiton Lon päälle ja tuijottaa poikaa pitkään ja hymyilee.
”Oletko kunnossa?”
Lo nyökkää.
”Se oli… sinä olet…”
Lokin onnistuu hymyilemään. Helvetti. Hän saa olla onnellinen. Hänen on pakko antaa itsensä tuntea kaikki tämä lämmin ja vaikea.
”En ole koskaan ollut kenenkään sellaisen kanssa, jota rakastan.” Vidar silittää Lon vaaleaa päätä. ”E-… enkä yhdenkään miehen kanssa. Sinä olet niin nätti. Luoja…”
Lo ei voi sanoa, että hän on ollut, paholainen on koskenut häneen eikä paholainen ole kuten ihminen, tämä ei koske samalla tavalla.
”Sano jotain. Tahdon tietää, että olet kunnossa.”
”Olen minä. Minä vain…” Lo nielaisee. ”Minä tunnen tosi paljon juuri nyt.”
”Älä huoli, niin minäkin.”
Vidar suutelee Lota. Lo menee lähemmäs, antaa miehen lämmön virrata häneenkin. Suudelman jälkeen hän käpertyy aivan pieneksi Vidarin syliin ja jää siihen. Hän pystyy tähän. Sittenkin. Hän on joku, jota saa koskettaa, ja se yllättää hänet kaikessa kauneudessaan.
”Nukutaanko?”
”Mmh.”
”Mehän olemme nukkuneet ennenkin sylikkäin. Hah, tiesitkö, että se oli minulle pelkkä veruke tulla lähellesi, olenpa minä alhainen…”
”Se oli ihanaa silloinkin.”
Vidar kietoo kätensä tiukasti Lon ympärille ja suukottaa poikaa otsaan.
”Hyvää yötä, Lo.”
Lo sulkee vihdoin silmänsä ja antaa yön tulla. Silti sydän sykkii lujaa rinnassa, muistuttaa häntä siitä, miten kivuliaan väliaikaista tämä kaikki on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti