Jumalten verta: prologi

Prologi: Noita

Metsässä kaikuu. Puiden takaa erottuu sumeita hahmoja, hämärä sotkee niiden ääret. Pieni poika käpertyy tiiviimmin kasaan, pidättää hengitystään ja laskee kymmeneen. Niin häntä on opetettu. Pitää laskea kymmeneen ja toivoa, että paha menee pois. Mene pois. Mene pois. Pitää manata melkein kuten noidat tekevät.

Ääniä. Joku huutaa, ääni kohoaa korkealle ja jää kaikumaan metsässä. Poika ei uskalla päästää ääntäkään, mitä jos joku kuulee, mitä jos joku näkee. Hän on pieni, näin pieni hän ei ole koskaan ollut. Kukaan ei takuulla näkisi häntä. Hän ei tuottaisi pettymystä. Hän on taitava ja hän pystyy tähän.

Yksi hahmoista tulee lähemmäs. Muut äänet jäävät taa, huohottava, pitkä olento raahustaa lähelle pensasta, jossa pieni poika kyhjöttää. Pidätä hengitystä. Laske kymmeneen. Paha menee pois. Olento on aivan lähellä. Se on nainen. Takkuinen hiuspehko ja hurjat silmät. Poika haistaa veren naisen iholta. Hän tunnistaisi veren hajun missä tahansa.
Naisen hurjistunut katse harhailee, poika tietää jo, että tämä haistaa hänet, tämän täytyy haistaa. Jokin naisessa aistii hänet heti.

”Auta minua”, nainen sanoo rahisevalla, kivun turruttamalla äänellä. ”Piilota minut.”
Poika ei sano mitään.
”Auta minua, minä rukoilen”, nainen jatkaa. Suuret silmät verestävät. Poika näkee niissä kaiken.
Hän ei saata liikkua. Hän ei voi. Naiselle ei voi puhua. Naisen täytyy olla paha.
”Ole kiltti, ne tappavat minut”, nainen kuiskaa. ”Ne tappavat kaikki kaltaiseni. Auta minua. Pyydän… auta…”
Ei saa liikkua, tai kuolee. Ei saa puhua tuntemattomille. Ei saa lähteä pesästä, ja sen poika on jo tehnyt, lähtenyt salaa pois, ja nyt hän on tässä. Kauempaa metsästä kuuluu ääniä, jokin lähestyy, ja poika tietää, että se on pahasta.

”Pyydän…”

Ja silloin jokin kiskaisee naisen mukanaan. Huuto alkaa, mutta poika ei pysty sulkemaan silmiään. Veren haju täyttää koko tajunnan. Poika tuijottaa silmiään räpäyttämättä, vaikka huuto voimistuu. Hän aloittaa uudelleen laskemaan kymmeneen.

Yksi, kaksi, kolme.

Jotain menee rikki. Oksistossa rapisee. Nainen ei ole vielä lopettanut huutamista.

Neljä, viisi, kuusi.

Poika käpertyy pienemmäksi ja kuulee, kuinka jokin lähestyy puiden takaa. Se on suurempi ja vahvempi kuin mikään, mitä poika katsoo.

Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän.

Yksi välähdys. Niin paljon huutoa, että se ei mahdu metsään. Sitten verta. Pelkkää verta.

Kymmenen.

Huuto katkeaa kuin leikaten. Se, mikä oli vasta hetki sitten armoa anonut nainen, on nyt pelkkä verinen sotku maassa. Poika ryömii pensaasta ja tuijottaa eteensä. Ruumiita. Paikalla on pelkkiä ruumiita. Saalis ja saalistaja samassa verisessä sotkussa.
Kaiken keskellä seisoo pitkä mies, jonka punaiset hiukset hipovat maata. Poika tuntisi tämän miehen missä tahansa. Hänen kasvattajansa. Ainut, joka on koskaan rakastanut häntä. Mies kääntää silmänsä kohti poikaa. Ne ovat vitivalkoiset.
”Minä en enää toistamiseen käske sinua pysymään piilossa”, mies sanoo. Hänen äänensä tuntuu koko kehossa. ”Pysy erossa noitien asioista. Siitä seuraa pelkkää harmia.” Miehen katse käväisee verisessä sotkussa.
Mies kumartuu pojan luokse, silittää verestä tahmealla kädellään tämän pellavaista päätä.
”Pysy vain minun kanssani. Minä suojelen sinua kaikelta.”
Poika painaa päänsä vasten miehen kättä ja sulkee silmänsä.