Kun kilpailupäivän jälkeisenä aamuna Lo herää ilman Vidaria viereltään, hänen koko ruumiinsa täyttyy pistelevästä raivosta. Lo juoksee alakertaan, mutta tietää, ettei löydä yhtäkään ryhmäläistään paikalta. Baarimikon katseessa on rahtunen sääliä, Lo tahtoisi repiä miehen kasvot kappaleiksi. Hän ei siedä sääliä. Hän ei ole joku, jonka päätä taputtaa, voi pientä, hän ei ole pieni ja heikko, hän on täynnä raivoa, joka on suurempi kuin hänen ruumiinsa.
”Minun ei varmaan tarvitse kysyä, missä he ovat.”
Mies tiskin takana pudistaa päätään.
”Jättivät sitten sinut tänne. Otatko oluen?”
Lo miltei vastaa myöntävästi, mutta pudistaa sitten päätään.
Lo istuutuu vain alas ja huokaa syvään, antaa raivonsa täyttää jokaisen äären. Vidar lähti sittenkin. Vidar, joka lupasi harkita, joka lupasi pohtia, mutta joka elää silti eri maailmassa kuin hän ja tulisi aina elämään.
”Helvetin äijät”, Lo sihahtaa.
”Ryhmänjohtaja Vidarhan on sinun äijäsi, eikö vain?”
Lo nyökkää vaisusti. Baarimikko lykkää Lolle ison lasin vettä. Hän kulauttaa sen alas yhdellä siemauksella.
”Yrittää ainakin olla”, Lo mutisee.
”Noidanmetsästäjien parisuhteet ovat usein niin kovin… mutkikkaita.”
”Kuunteletko useastikin paikallisten noidanmetsästäjien valituksia kumppaneistaan?”
Mies irvistää, se kelpaa vastaukseksi. Lo alkaa nauraa. Nauru tekee hyvää, se tuntuu koko kehossa. Se ei riitä peittämään sykkivää raivoa alleen, mutta se on silti jotain muuta.
”Tiedätkö, jos minulta kysytään, – tai vaikka ei kysyttäisikään – tämän maailman meno on käynyt vallan merkilliseksi”, baarimikko puuskahtaa. ”Minut varmaan tapettaisiin joissain piireissä tämän sanomisesta, mutta kuningas on umpihullu.”
Lo vilkuilee ympärilleen.
”Vaikka mitä minä tätä sinulle puhun, sinähän teet sille miehelle töitä.”
Lo haluaisi pudistaa päätään, sanoa, että ei tee, ei todellakaan. Se, kenen leivissä hän on, on jotain paljon pimeämpää ja vaarallisempaa.
”Minua turhauttaa maan tilanne ihan yhtä lailla, anna palaa vain”, Lo sanoo.
Turhauttaa. Lota naurattaa käyttämänsä sana, aivan kuin kaiken hänen kokemansa kivun ja pelon voisi kiteyttää sellaiseen ilmaisuun. Hänen elämänsä on ollut pelkkää toisten ehdoilla elämistä. Ja pahin olisi vielä edessä. Hänen viimeinen koetoksensa.
”On aivan helvetin kyseenalaista, että jostakin magian synnyttäneestä pedosta puhutaan vasta nyt. Ymmärrän sen, että sellaista on haluttu pitää piilossa hovissa, mutta miksi hitossa siitä prinsessasta ei puhuttu aikaisemmin? Kaikki tämä tuntuu pelottavan laskelmoidulta. Eikä kuningatar ole sanonut mitään mihinkään. Onhan se yleisesti tiedossa, että niiden avioliitto on pelkkä kulissi, mutta silti koko tilanne tuntuu jollakin tapaa kumiselta. Feikiltä.”
Lo nyökkää. Kansa ei ole tyhmää. Kyllä ihmiset näkevät, mitä heidän maailmassaan tapahtuu. Ainakin osa heistä.
”Tämä ei taida olla erityisen suosittu mielipide, mutta kuninkaassa on jotain ihan helvetisti vinksallaan. Sen pojan kuoleman jälkeen se aloitti sellaiset noidanlahtausmenot, että ihan hirvitti. Tuntuu, että se vihaa kaikkea, mitä noituus edustaa. Vain sellainen mies voisi keksiä järjestää kunnon tappajaiset jollekin parikymppiselle likalle. Hitto, mitä sitten, jos sen veri on vaarallista ja se on yhteydessä noitiin? Ei ketään vain voi tappaa sen nimissä, että sillä saisi monta noitaa pois päiväjärjestyksestä”, mies jatkaa.
Baarimikko värähtää.
”Hetkinen, poju, minkä ikäinen sinä olet?”
”Kaksikymmentäkaksi.”
”Hitosti liian nuori siihen, mitä teet, mutta ymmärränhän minä sen. Kaikilla ei ole valinnanvaraa.”
”Mmmh.”
”Mutta yhtä juttua minä ihmettelen.”
”No?”
”Jos noituus on lähtöisin jostakin olennosta, eikö se silloin tarkoita sitä, että noidatkin ovat… ihmisiä? Hovi on antanut lahdata ihmisiä jo vuosikymmeniä, eikö se helvetti soikoon tarkoita juuri sitä?”
Lo säpsähtää niin, että on miltei kaatua tuolilta. Lo tietää, miltä hänen ilmeensä täytyy näyttää tiskin takana nojailevalle miehelle. Kauhu pyyhkii kaiken muun hänen kasvoiltaan.
”Tiedätkö sinä siitä jotakin?” mies kuiskaa. ”Noidista? Noituudesta?”
Lo nousee tuolilta äkkiä. Hän ei keksi riittävän hyvää tekosyytä reaktiolleen jäädäkseen paikalle.
”Hei? Sano edes, olenko oikeassa? Pitävätkö kuninkaalliset todella meitä niin pimennossa?”
Kuninkaalliset. Ja myös ne, joista magia on lähtöisin. Kaikki on piilossa, odottamassa sopivaa aikaa räjähtää. Ja se aika tulisi pian. Lo vetää viitan tiukasti ylleen ja kävelee ulos.
*
Etelän metsien lähitienoot ovat täynnä ihmisiä. Kukaan ei tiedä, onko kilpailu jo loppunut, metsä tuntuu nielleen kaikki kilpailijat. Vain satunnaiset huudot pääsevät ulos. Linnut pakenevat ihmisten kauhunhuutoja, parvet liihottelevat avonaiselle taivaalle. Lo erottaa ihmisjoukon seasta vaimoja ja lapsia, tavallisia ihmisiä.
Lota hirvittää. Majatalon baarimikko oli oikeassa, kuningas on laskelmoiva, on aina ollut. Nämä ihmiset eivät tiedä tanssivansa miehen tahtiin. Mutta laskelmoiva on kuningatarkin. Kaikki hovissa ovat aina olleet. Lo jättäytyy taaemmas ihmisistä ja pitää katseensa tiiviisti metsässä.
Aurinko nousee sankan puuston takaa. Kun puut alkavat kahista, vartijat auttavat ensimmäisen ulos tulevan kilpailijan takaisin maan kamaralle. Tulijan ryppyiset kasvot ovat kyynelten peittämät. Lo katsoo kauhuissaan, kuinka vanha mies kaatuu polvilleen ja itkee niin, että hartiat vapisevat. Eivät tämän maan miehet itke tai murru. Tämän maan miehet ovat rautaa ja kestävät, ja tässä metsästä selvinnyt mies nyt hajoaa kaikkien edessä.
Joukkoa kerääntyy miehen ympärille. Kysymyksiä kysytään, hätä kuultaa äänistä. Lo tietää vastaukset jo sisimmässään. Ihmisten hulluus on iskenyt vasten kasvoja keskellä metsää, eikä sitä ole enää päässyt pakoon. Kilpailijat ovat kohdanneet toisensa ja itsensä ja kaiken sen, mitä jumalasta syntynyt Ofelia on. Lolla on ainoastaan yksi selkeä ajatus. Vidar on tuolla.
Miehestä lähtee aluksi pelkkää epämääräistä, kituvaa mölinää, kun ihmiset yrittävät saada tätä puhumaan. Kun sanoja alkaa putoilla, ne ovat kivun vääristämiä.
”S-… se oli täyttä hulluutta tuolla sisällä. Ensin… prinsessa. Ja miehet. Kaikki tappoivat tuolla toisiaan saadakseen palkkionsa. Ja… osa päätyi juomaan prinsessan verta, se… se oli täysin hullua, käsittämätöntä…”
Itkun aalto vetää miehen hetkeksi sykkyrälle.
”Oliko siellä noitia?”
”Yrittävätkö ne kaikki tuhota meidät?”
”Onko prinsessa liittoutunut noitien kanssa? Tai sen paholaismaisen pedon?”
Lo tahtoisi huutaa. Hän haluaisi kiljua kurkkunsa tyhjäksi ja kertoa, etteivät noidat ole mitään niin mystistä ja pimeää kuin ihmiset ajattelevat. Ja juuri silloin metsästä saapuu lisää kilpailijoita. Iso joukko pelkkiä miehiä, eri ikäisiä. Osa kantaa olallaan kaatuneita tovereita. Ihmismassa on hetken hiljaa ennen kuin sanat räjähtävät. Puhetulvaa ei voi estää, kaikki tahtovat löytää läheisensä.
Lon katse pyyhkii ihmisten yli. Verisiä ja likaisia kasvoja, mutta ei ainoitakaan tuttuja. Sitten Lo erottaa mustan kiharapilven ihmisten joukosta. Vidarin arpisilla kasvoilla on verta ja miehen jäänsiniset silmät ovat sumeat.
Kun Vidar erottaa Lon ihmismassan seasta, miehen kasvoilla käväisee ilme, jota Lo ei ole koskaan nähnyt miehen kasvoilla. Vidar harppoo lähemmäs ja tuijottaa Lota kulmat kurtussa kuin yrittäisi ymmärtää, missä on nähnyt pojan aikaisemmin.
”Vidar?”
”Uskomatonta, että olet salannut sen kaiken tämän ajan.”
”Mistä sinä puhut?”
”Siitä, mikä on sinun sisälläsi.”
Lo ei pysty liikkumaan. Tunto katoaa raajoista. Ei. Eieieiei. Vidar tulee lähemmäs, Lo vie kädet suojakseen kuin Vidar olisi aikeissa tappaa hänet. Vidarin eleissä ei ole lempeyttä. Lon pää leikkaa tyhjää.
”Mi-… mistä sinä…”
”Minä tapasin hänet. Pikku salaisuutesi.”
Mitä? Vidarko tapasi Inanin? Mitä helvettiä täällä tapahtuu?
”Valkosilmäinen ystäväsi. Minä kuulin kaiken.”
Miksi? Miksi?
”Et varmaan ollut ajatellut kertoa minulle, mikä sinä todella olet.”
Lo ei edes yritä ymmärtää tilannetta. Paniikki täyttää hänet kaikkialta. Suonissa kohisee. Hän tietää, että jos Vidar ajaa hänet yli rajan, hänen on pakko käyttää voimiaan. Ruumis reagoi paniikkiin turvautumalla magiaan.
”Olen varjellut ja puolustellut paholaisen tuotosta”, Vidar sihisee.
”Älä. Älä.”
”Niin, mitä sitä suotta kertomaan minulle, mitä kannat sisälläsi. Äitisi hylkäsi sinut, niinpä niin, ja mitä sitten tapahtui? Mitä helvettiä sitten tapahtui, niin, kerropa se minulle.”
”Älä yritä! Älä vittu yritä! Sinä menit tuonne tappamaan ihmistyttöä!”
”Olisin tappanut vaikka kymmenen, eikä se tee minusta noitaa! Minä en sentään ole myynyt sieluani saatanalle!”
”No etpä sinä paljoa tiedä. Helvetti. Et tiedä mistään mitään. Ei magia sillä tavalla toimi. Mitä hän kertoi sinulle, hän, joka on minun kiroukseni ja kasvattajani? Kerro toki, mitä rakas paholaiseni sinulle kertoi. Hän on varmasti etsinyt sinut oikein hyvää hyvyyttään käsiinsä ja satuillut minusta.”
”Se siis on totta. Paholainen on totta.”
Lon koko keho vapisee raivosta. Hän kiroaisi sekä Inanin että Vidarin siihen paikkaan, jos se olisi hänen vallassaan.
”Kaikki, mitä voit kuvitella, on totta. Paholainen, jumala, hitto kaikki se paska, jota hovissa on jauhettu kaikki tämä aika.” Lo tietää, ettei kukaan kuule häntä, kaikki ovat liian keskittyneitä ympäröivään kaaokseen. ”Paholainen on kasvattanut minut, hän on se, joka on pitänyt minua otteessaan kaikki nämä vuodet.”
Vidar katsoo Lota kuin jotakin täysin vierasta. Sitähän hän on. Vieras olento. Sellainen, joita Vidar on yli kymmenen vuotta tappanut työkseen. Lo ei ole koskaan unohtanut, kuinka Vidar kutsui noitia joiksikin muiksi, ei ihmisiksi lainkaan. Noitien tappaminen on sama kuin metsästäisi riistaa, niin mies sanoi, ja sitä Lo ajatteli joka kerralla, kun Vidar suuteli hänen kaulaansa.
”Valehtelija.”
Lo puristaa hampaansa yhteen.
”Helvetin valehtelija, minä… minä…”
Hän mitä? Rakasti Lota? Vähästäpä rakkaus kuolee. Mutta sen Lo on aina tiennyt. Totuus myrkyttää kaiken hyvän tieltään. Sellainen hän on. Hän osaa vain tuhota.
”Arvaa mitä, Vidar? Valhetta on myös se, mitä menit tuonne metsään tekemään. Koko kilpailu on pelkkää esitystä, jolla vahvistaa kuninkaan asemaa. Se äijä on hautonut prinsessaa siellä jonain hiton palkintona, joka uhrata joskus. Mutta tiedätkö mitä? Tiedätkö, mikä on pahin valhe, mitä se paskiainen on tähän maailmaan suoltanut?”
”Lopeta jo. Tuo ei auta meistä kumpaakan. Peli on menetetty.”
”Älä yritä, minä revin sinun kurkkusi auki, jos saatana yrität tuota minuun. Puhutaan nyt sitten, kun kerran halusit! Aloitetaanko siitä, että minä en ole perinteinen noita, en ole sellainen kuin ne, joita me tapamme. Noidat eivät tule saatanasta. Se olento, jonka näit, ei ole se, joka on synnyttänyt magian.”
”Ei vai? Eikö hänen korkeutensa kertonutkin, että magian synnyttänyt olento on päässyt vapaaksi ja juoksee nyt metsissämme? Tuo valkosilmäinen hirvitys tuntui minusta hyvinkin todelliselta.”
Lo alkaa nauraa. Nauru on hysteeristä ja katkeilevaa, Lo pelkää hukkuvansa sen alle. Päässä naksahtelee.
”Niin kertoi, mutta valkosilmäisiä on kaksi.” Lo tuntee, kuinka magia juoksee hänen suonissaan. Se kuiskii hänen nimeään, ja Lo tietää, ettei ole kaukana täydestä hajoamisesta. ”Armas kuninkaamme kertoi vain magian synnyttäneestä olennosta, mutta ei vaivautunut kertomaan, ettei magia vain synny, se on vaihtokauppaa.”
”Niin, niin, sydämet annetaan, en minä typerä ole.”
”Hänen arvoisa korkeutensa unohti sopivasti mainita, että magian lähde on itse jumala.”
Vidarin silmät suurenevat. Lota naurattaa edelleen.
”Etkö usko? Katso jumalpatsaiden silmiä.”
”Mitä… miten sinä…”
”Ne olennot eivät ole kuten me. Me ihmiset olemme heille pelkkiä leluja. Usko minua tai älä. Minä olen paholaisen kasvattama enkä muuksi muutu, se on, kuka minä olen ja kuka tulen aina olemaan. Olen hänen luomuksensa ja lelunsa. Kaikki muu, mitä olen ehtinyt kuvitella, on väliaikaista. Sinä olet väliaikainen. Minun rakkautenikin on. Vidar, tämä on se, joka minä olen. Paholainen on kertonut minulle kaiken maailmasta, jumalasta ja magiasta.”
Inhoa. Järkytystä. Lo on lapsesta saakka tiennyt noidan olevan olento, joka herättää tietämättömissä ihmisissä sellaisia tunteita. Mistä kansa tietäisi, että noidatkin ovat vain ihmisiä. Mistä Lo löytäisi edes rahtusen lämpöä itseään kohtaan, kun on aina vihannut noituutta palavalla intohimolla.
”Sitten sinä et jätä minulle muuta vaihtoehtoa.” Vidar vetää esiin aseensa siinä koko ihmismassan keskellä. Lon kehoa kihelmöi. Vidar on tosissaan. Vidar tappaa hänet.
Miten armollista se olisikaan. Lähteä sen kädestä, jota on rakastanut kaikkein eniten. Hetkeksi Lo sulkee silmänsä, ajattelee kuolemaa. Hän ottaisi sen rakkaudella vastaan, hän arvostaisi sitä, se olisi oikein. Mutta hän ei ole sitä varten täällä. Hän on elänyt koko elämänsä voidakseen toteuttaa Inanin suunnitelman.
Magia virtaa suonissa, sen kutsu on miltei huumaava. Pala Inania polttelee Lon rinnassa. Eikä raivo ole vielä tyyntynyt. Hän ajattelee kuningasta, prinsessaa ja tätä kuvottavaa ajojahtia. Vidaria, joka ei ole koskaan katsonut totuutta silmiin, koko maailmaa, joka on palvonut samaa olentoa, jonka tuotoksia on niittänyt kuin viljaa. Lo antaa vihan täyttää joka äärensä. Sen voima on turruttava, ja ennen kuin Lo huomaa, hän erottaa vihreät liekit ympärillään.
Tuijottavia ihmisiä. Paniikkia, toisenlaista kuin se, mitä metsässä heräsi. Kaikki katsovat nyt Lota. Lo tärisee, magia humisee läpi koko kehon. Liekit eivät polta, ne tottelevat häntä. Ne heijastuvat Vidarin silmistä, ja siinä on kaikki, enempää Lo ei tarvitse.
”Lo…” Vidar jo miltei laskee aseensa, kun Lon liekit valtaavat enemmän tilaa. Koko Inanin antama voima säkenöi Lossa. Mitään ratkaistavaa ei ole. Tässä tämä olisi. Lo tappaisi sen, jota on rakastanut eniten. Miten luonnolliselta se tuntuukaan. Tämä koko sydämen täyttävä, silmitön viha.
Inho Vidarin kasvoilla syöpyy Lon mieleen iäksi. Hän ei koskana unohtaisi, miltä tuntuu, kun oma rakastettu katsoo niin.
Kun huuto vapautuu Lon sisältä, hän ymmärtää, miten kauan on pidätellyt sitä. Ei ole enää mitään peiteltävää. Kaikki saisivat vihdoin nähdä, mikä hän on. Lo tarttuu Vidaria kurkusta, eikä mies tee mitään puolustaakseen itseään, ja se on oikein, koska mies ei mahda Lolle mitään, Lon raivo pyyhkii kaiken yli.
Lo sysää Vidarin maahan ja istuu hajareisin tämän päälle. Kukaan ei pääse lähellekään, hänen vihreät liekkinsä leimuavat kaikkialla. Kuolkaa. Kuolkaa kaikki. Lo kuristaa Vidaria ja huutaa, hän sylkee vihaansa miehen naamalle, mutta se ei auta, mikään ei poista sitä kipua, joka Lon sisintä raastaa.
Ei. Tämä on hänen voimaansa. Inanin. Minä en voi tappaa rakastani hänen voimillaan.
Liekit alkavat hiipua, Lo vetää puukon vyöltään ja painaa sen Vidarin kurkulle. Hän itkee ja huutaa, mutta ei kykene viiltämään miehen kurkkua auki.
”Helvetti! Helvetin helvetti…”
Ei tämä näin voi loppua. Hänen pitäisi pystyä tähän.
Kaikki katsovat.
”Vidar… aaaa…”
Auttakaa. Auttakaa minua.
Liekit kuihtuvat, magia ei enää kaiherra suonissa. Lo lyyhistyy hysteerisesti itkien Vidarin rintaa vasten, hän hajoaa täysin ja vain itkee ja vaikertaa miestä vasten.
”Vidar… rakastan sinua, helvetti, minä rakastan sinua…”
Hän ei voisi tehdä sitä. Ei ikinä. Hän ei tahdo tappaa ketään. Ei ketään. Hän on Inanille ikuinen pettymys. Ei hänestä ole tappamaan kokonaista kaupungillista ihmisiä, kun hän ei pysty tappamaan edes rakastettuaan.
Lo ei erota ilmettä Vidarin kasvoilla, kun joku tarttuu häntä harteista ja riuhtaisee hänet irti.
”Vidar!” Lo jää huutamaan miehen nimeä. Hän tietää tehneensä kaikki mahdolliset virheet. Hän on paljastanut itsensä, kiljunut jumalasta ja paholaisesta ja käynyt noidanmetsästäjän kimppuun paljastaen magiansa. Hän on tehnyt kaikki mahdolliset virheet, ja silti hän huutaa rakkaansa nimeä kuin mies voisi tehdä mitään hänen eteensä.
Se oli tässä. Hänen tilaisuutensa meni. Häneen tartutaan, hänet sidotaan ja pakotetaan kulkemaan kohti kuninkaanlinnaa, mutta hän ei jaksa vastustella.
Kaikki tuijottavat. Lo on vain yksi mysteeri kansalle lisää ihmeteltäväksi. Lo painaa päänsä alas, kaikki on vihdoin ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti