Varpunen pysähtyy lunta riippuvalle oksalle ja räpistelee siipiään. Lo seisoo puun alla ja tuijottaa pientä eläintä kuin odottaen, että se sanoisi jotakin. Se näyttää niin pieneltä ja avuttomalta, että Lon tekisi mieli heittää sitä jollakin vain saadakseen siitä ulos minkä tahansa reaktion.
”Hei? Pikkujätkä? Mitä sinä siellä tuijotat?” kuuluu Vidarin ääni kauempaa. Lon mentori astelee lähemmäs, miehellä on lumihiutaleita mustassa, pörröisessä tukassaan. Lo tuijottaa miestä kuin ei osaisi selittää, mitä on tekemässä. Ei hän osaakaan. Hän harvoin tietää, miksi tekee yhtään mitään.
”Onko tuolla puussa jotain, josta minun pitäisi olla tietoinen?” Vidar murahtaa.
”Varpunen”, Lo sanoo hiljaa, ”siellä on varpunen.”
”Häh? Meidän pitäisi nopeuttaa tahtiamme, ja sinä tuijotat täällä lintuja?”
Lo ei osaa sanoa mitään. Lintu lennähtää pois oksalta, jatkaa matkaansa.
”Joskus en ihan ymmärrä sinua. Jäät tuijottamaan milloin mitäkin. Etkä sinä koskaan tule iltanuotiolle meidän muiden miesten kanssa.”
Lo vaan tuijottaa. Kunpa hän itsekin ymmärtäisi.
”Hei? Noviisi, minä puhun sinulle.”
Lo vetää syvään henkeä.
”Joo. Tosiaan. Anteeksi. Olen tulossa.”
Lo yrittää kävellä Vidarin ohi, jatkaa matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta mies tarraa häntä olasta. Lo kavahtaa taaksepäin tarpeettoman voimakkaasti, kosketus on kuin polttomerkki hänen ihollaan. Helvetti. Älä sotke tätä nyt. Sinulle suututaan.
”Hei. Lorelei. Oletko sinä kunnossa?”
”Älä koske! Nimeni on Lo. Montako kertaa minun pitää sanoa?”
”No anteeksi, neiti, ei ole minun vikani, että äitisi päätti antaa sinulle likan nimen.”
”Se ei ole minun nimeni! Olen Lo!”
”Okei, okei, älä keuhkoa! Mikä sinua taas riepoo?”
”Anna sinä minun olla! Voin ihan hyvin. Älä helvetti puutu asioihini.”
Lo pudistaa lunta viittansa karvakaulukselta.
”Oliko sinulla muuta asiaa kuin moittia minua siitä, että olin hetken ajatuksissani?”
”Ei… Ei juuri. Meidän pitää jatkaa matkaa. Hitto, Lo, sinä olet aina niin vihainen.”
Lo ei vaivaudu avaamaan suutaan. Jos hän alkaisi puolustella itseään, hän saisi tehdä sitä jatkuvasti. Joskus pitää vain niellä.
”Mutta näin mentorinasi täytyy sanoa, että sinä olet todella taitava. Olet kehittynyt nopeasti. Me muut ajattelimme jättää seuraavan noidan sinun huolehdittavaksesi. Olet meistä nuorin ja uusin.”
”Ja missä seuraava kohteemme mahtaa olla?”
”Ivarellessa. Ei ole enää pitkä matka. Näköhavainnot ovat selvät. Verta on vuodatettu paljon, noidan isku on vielä varsin tuore.” Vidar vetää syvään henkeä. ”Mutta ihan oikeasti, vaikka moitin sinua helkkaristi, sinä olet taitava nuori noidanmetsästäjä. Älä anna meidän muiden juttujen lannistaa, tiedäthän sinä, millaiseksi tämä äijien meno parhammillaan menee…”
Lo tietää kyllä. Noidanmetsästäjien rätisevät nuotiot, ritisevät lihanpalat ja jauhavat suut. Eläimiä siinä missä muutkin. Lo kykenee vain tuijottamaan kauempaa, kuinka miehet nauravat ringissä. He puhuvat pelkästään lihallisista asioista, sen Lo on oppinut ymmärtämään. Maailma, joka ei koske häntä, vaikka hän yrittäisikin. Naiset ja tyhjenevät tuopit. Asiat, jotka eivät kuulu Lon maailmaan.
Lon maailmassa on vain tappaminen. Raivoonsa hukkuva keho ja noidat, jotka ansaitsevat joka ikisen iskun, jonka Lo heihin iskee. Se on ainoa kieli, jota hän ymmärtää. Lota puistattaa. Hän ei pysty ajattelemaan noitien tappamista nyt, muuten raivo syttyy jälleen hänen suonissaan.
”Hei, penska, kuuntelitko yhtään?”
”Ah, anteeksi. Mitä?”
”Hitto sinun kanssasi. Olin sanomassa, että se noidanperkele oli polttanut jonkin mitättömän kievarin Ivarellessa. Paikalliset olivat tehneet monta näköhavaintoa loitsuista.”
”Millä vaarallisuusasteikolla kohteemme on?”
”Paha sanoa. Tulimagiaa käyttävät ovat kaikkein kinkkisimpiä, meidän pitää olla erityisen tarkkana.”
”Tulimagiaa… Mutta kyseessä ei kuitenkaan ollut Melda?”
”Usko minua – me tietäisimme, jos se olisi ollut Melda.”
Melda. Maan etsintäkuulutetuin noita. Nuori nainen, jonka siniset liekit ovat polttaneet kokonaisia kaupunkeja raunioiksi. Melda on aiheuttanut pelkoa ja kaaosta kautta maan, mutta kukaan ei ole saanut naista kiinni. Noitaa ei voi tappaa kuten ihmistä. Noidilla ei ole sydäntä.
”Hei, mitä te kaksi siellä kuhnailette? Meidän piti olla ennen keskipäivää Ivarellessa, vauhtia!” kuuluu puiden takaa. Yksi joukon kokeneimmista, ruskeahiuksinen nuori mies, jonka nimeä Lo ei koskaan muista, huitoo heidän peräänsä.
”Tulossa!” Vidar karjahtaa miehelle. Lo kiinnittää huomiota siihen, että Vidar ei koskaan moiti häntä muiden kuullen. Muiden läsnäollessa Vidar suhtautuu häneen kuten kehen tahansa noidanmetsästäjään, vaikka Lo on hänen oppipoikansa. Lo arvostaa sitä. Hän ei halua olla silmätikku eikä jalustalla. Hän on vain Lo. Pelkkä poika, joka tahtoo tappaa noitia työkseen. Siinä se.
Matka Ivarelleen kuluu metsiä ja kiertoreittejä kulkien, noidanmetsästäjät toimivat aina varjoissa. Se on ensimmäinen asia, jonka Lo on oppinut. Hän ei voi kävellä aseet vyöllään kaupungista toiseen ja olettaa, että noidat osuvat kohdalle. Noidat ovat älykkäitä, he aistivat jokaisen hengityksen, jokaisen aikeen jäljittää heidät. Metsästäjien pitää vain olla älykkäämpiä.
Puut harvenevat, Lo puristaa pienimmän veitsensä tiukasti käteensä. Kaupungin haistaa jo kaukaa. Lon aistit terästäytyvät jo ennen kuin muut vetävät aseita vyöltään. Heitä on viisi, noidanmetsästäjät eivät koskaan liiku suuremmissa eivätkä pienemmissä ryhmissä. Lo tuntee jännityksen kasvavan sisällään, kun he lähestyvät kaupunkia. Ivarelle on pohjoisen keskus, noidat harvemmin iskevät sinne suoraan.
”Lo”, Vidar sanoo katsomatta poikaan. ”En tiedä yhtään, mikä tuolla odottaa. Oletko valmis?”
Lo nyökkää hiljaa.
”Sinä et tunnu koskaan pelkäävän mitään, mutta…” Vidar vaikenee yllättäen. ”Ah, anna olla. Mennään.”
Nauradus pakenee Losta. Vai että pelkoa. Lo ei ole tuntenut sitä vuosiin. Se on jäänyt pimeisiin öihin, niihin, jotka elävät hänen kehossaan yhä, pitävät häntä otteessaan. Mitään maallista Lo ei ole enää sen jälkeen osannut pelätä. Noidat ovat vain entisiä ihmisiä, jotka kurottelevat taivasta. Olevinaan jumalia, vaikka ne kaikki ovat syntyneet ihmisen sydämen kanssa.
Ivarelle on savuinen talvikaupunki. Lumisia kattoja ja hirsiseiniä. Lo haistaa hiiltyneet puut jo kaukaa. Muut eivät tunnu vielä reagoivan. Lo ja Vidar eriytyvät muista kolmesta, isolla porukalla kiinnittää enemmän huomiota. Aseet piiloon, vaikka mitä se auttaa, kun osa noidista oppii ulkoa kaikkien noidanmetsästäjien kasvot. Lo vetää hupun päähänsä. Vidar saatetaan tunnistaa, mutta Lo on uusi tekijä, hänen nimensä ei ole vielä kirinyt pohjoisen noitien keskuuteen.
Kun Lo haistaa veren ensimmäistä kertaa, hän asettuu automaattisesti Vidarin eteen. Hän voi olla miestä pienempi ja nuorempi, mutta hänen aistinsa eivät valehtele.
”Mitä nyt, mitä sinä –”
”Ssh.”
Lo kuuntelee. Jokin laahaa vasten maata. Lon ei tarvitse arvata kahdesti. Hän vaihtaa Vidarin kanssa katseita, he molemmat tietävät. Sanoja ei tarvita. He molemmat pitävät kiinni aseistaan kääntyessään kulman taakse.
Veren haju iskeytyy vasten kasvoja pistävänä ja tukehduttavana. Koko katu tulvii verestä. Kapakka oli poltettu. Sen piti olla pelkkä pieni isku. Uhriton. Lo ehtii laskea ruumiit. Kuusi. Se on kuusi liikaa. Ruumiit ovat kaikenikäisiä. Lo maistaa sapen kielellään.
Ei noitaa missään. Ei myöskään siviilejä. Lon sydän hakkaa, mutta hän aistii ympäristönsä täysillä. Tällaisissa tilanteissa hän on parhaimmillaan. Kaikki muu jää taa. On vain tehtävä, joka täytyy suorittaa. Nämä siviilit ovat kuolleet turhaan.
Kun huuto alkaa, Lo kääntyy heti oikeaan suuntaan. Huutaja on yksi heistä, noidanmetsästäjistä. Juokse. Tässä on kyse sekunneista. Lo pinkaisee juoksuun ja sulkee kaiken muun pois. On vain huuto, hädässä oleva ihminen, joka tarvitsee hänen apuaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti