On pimein yö, kun Leah makaa Ofelian kyljessä kiinni ja silittelee tytön vaaleita suortuvia. He ovat keskustelleet ja nukkuneet ja sitten taas keskustelleet, sellaista heidän elämästään yhdessä on tullut. Leah on saanut avata tytölle sydäntään ja ymmärtää, että Ofelia on päivänsäde, joka valaisee koko hänen sulkeutuneen olemuksensa. Enää ei ole syytä piilotella. Kuningatar, pelottavin olento koko linnassa, tietää, kuka hän on, eikä hänellä ole enää hätää.
Kuningattaren sanat kieppuvat Leahin alitajunnassa, kun hän kuuntelee prinsessan pehmeää tuhinaa. Minä kasvatin sen tytön maakellarissa. Leah tahtoisi sulkea tytön syliinsä ja paeta tämän kanssa kauas. Jos tämä elämä olisi pelkkää absurdia satua, hän tekisi niin, toimisi kuten ritari ja kantaisi prinsessan turvaan. Mutta totuudella on särmät, jotka viiltävät, jos niitä päin juoksee. Leah ei anna itsensä kiirehtiä. Kaikessa on sulateltavaa. Kaikkea on vielä niin kovin paljon. Se tyttö on synnytetty, jotta hänet voidaan joskus tappaa. Leah painaa suudelman Ofelian poskelle.
Ofelia herää räpytellen suuria kauriinsilmiään.
”Mmh… Leah? Onko jo aamu?”
Leah pudistaa päätään ja suukottaa tytön nenänpäätä.
”Anteeksi, että herätin sinut. Näytit niin suloiselta, kun nukuit.”
Ofelia hymyilee leveästi.
”Sinunkin pitäisi nukkua eikä vain valvoa täällä tuijotellen minua…”
”Saat sen kuulostamaan todella väärältä.”
”Totta, mutta sinun pitäisi silti nukkua.”
”Minä ajattelin kuningatarta.”
Ofelian hymy hiipuu.
”Voi.”
”Ofelia… Saisinko kysyä jotakin henkilökohtaista ja mahdollisesti kipeää?”
”Kysy vain, meidän välillämme ei ole enää verhoja.”
Se hymyilyttää Leahia.
”Sinun äitisi sanoi, että on kasvattanut sinut… maakellarissa. Että sinut on synnytetty tähän maailmaan…”
”Tapettavaksi”, Ofelia täydentää aivan liian reippaasti.
”Hän ei siis todella vienyt sinua ihmisten ilmoille?”
Ofelia pudistaa päätään.
”Allyrialla oli omakin perhe. En koskaan saanut tavata heitä enkä tiedä heidän nimiään. En tiedä heistä yksinkertaisesti mitään. Ei hän halunnut koskaan esitellä minua heille. Hän piti minut piilossa maailmalta, koska olin vaarallinen ja minut täytyi paljastaa tismalleen oikeana hetkenä.”
”Sitä oikeaa hetkeä ei ole tainnut vielä tulla. Ei maailma tiedä jumalasta.”
”Tuskin tuleekaan tietämään. Veikkaukseni on, että nyt, kun Alarick huolehtii minusta, hän tulee vain jonakin päivänä kertomaan koko kansalle, että olen vaarallinen ja minusta täytyy päästä eroon. Samalla hän voisi paljastaa jumalasta juuri niin paljon kuin tahtoisi. En usko hetkeäkään, että hän tulee koskaan käyttämään siitä olennosta sitä nimeä. Alarick on mies, joka on päättänyt turvata valheelliseen uskontoomme kaikin keinoin.”
Ofelian kuvaus osuu pelottavan lähelle sitä, mitä Leahkin on ajatellut. Alarick ei koskaan paljastaisi kahlinneensa sen olennon, josta jumalmyytti on lähtöisin. Omaa asemaansa kiillottava kuningas naamioisi olennon joksikin muuksi.
”Kasvoitko sinä todella maakellarissa?” Leah kysyy.
”Kasvoin.”
Leah pakottaa nyyhkäyksen pysymään sisällään.
”Siellä oli kylmää, kosteaa ja pimeää. Minulla on hyvä pimeänäkö sen ansiosta”, Ofelia hymähtää. ”Allyria myös unohti monesti ruokkia minut, joten olin usein aliravittu ja janoinen.”
Leah vie käden suunsa eteen.
”Hän muisti pitää huolta perustarpeistani yleensä vain silloin, kun tuli tekemään minulla testejä.”
”Testejä?”
Leah ei ole laisinkaan varma, kykeneekö kuuntelemaan enempää ilman, että alkaa itkeä hillittömästi pehmeitä lakanoita vasten.
”Niin, hän on varmasti maininnut niistä sinullekin sanalla tai parilla. Allyria synnytti minut suojellakseen rakastamaansa miestä, mutta totta kai hän oli myös kiinnostunut siitä, mitä kaikkea verelläni voisi tehdä.”
Rakastamaansa miestä. Leahia kylmää Ofelian tapa nähdä koko tilanne. Se on kauniimpi kuin ansaitsisi olla. Kunpa kaikki olisikin niin yksinkertaista.
”Hän juotti minun vertani ihmisille. Verta, joka on jumalalta peritty.”
Leah värähtää.
”Olethan nähnyt käteni. Minun vertani on juotettu ihmisille. En tiedä, mistä Allyria löysi ihmisiä kokeisiinsa tai suostuivatko he vapaaehtoisesti, mutta hän teki kokeitaan silti.”
”Ne eivät voineet aiheuttaa mitään hyvää.”
Ofelia pudistaa päätään. Varjo lepää tytön kasvoilla, hän tuntuu muistavan jotakin, jonka olisi mieluusti jo painanut pois ajatuksistaan. Leah silittää hellästi Ofelian käsivartta.
”Ihmiset menivät verestäni sekaisin”, Ofelia huokaa. ”Tietenkin. Ei jumalankaan verta kuulu juoda. Siinä juoksee kaikkien maailman noitien veri. Kaikki maailman magia. Sellaisesta kuolee tai menettää järkensä. Allyria tahtoi siitä huolimatta testata vereni vaikutuksia ihmisiin.”
Tämä tyttö ei siis ole muuta tehnyt kuin osallistunut äitinsä epämääräisiin kokeisiin.
”Näin, kuinka osa menetti täysin käsityksensä omasta identiteetistään minun vertani juotuaan”, Ofelia sanoo ohuella äänellä. ”Osa ryhtyi väkivaltaiseksi ja osa yksinkertaisesti kuoli siihen.”
Kaikki tämä hänen silmiensä edessä. Lapsen, joka kasvoi aikuiseksi maakellarissa. Leah ei kykene olemaan itkemättä sen edessä.
”Leah, miksi sinä itket?”
”Ei sellaista voi tehdä… lapselle.”
”Minä olen kunnossa, Leah. Minä selvisin.”
”Tuo ei auta. Se, että olet säilynyt niin lempeänä kaiken sen alla. Se tekee minut surulliseksi. Minusta ei olisi tuohon. Minä katkeroituisin ja vihaisin koko maailmaa, mutta sinä sanot, että tahdot nähdä maailman meren takana…” Leah vetää syvään henkeä. ”Ofelia, tiedätkö… Minä voisin jäädä tähän sinun kanssasi. Tahtoisin oppia tuntemaan sinusta kaiken. Voisin rakastua sinuun syvästi.”
Ofelian ilme muuttuu. Tytön huulet raottuvat.
”Oletko tosissasi?”
”Ehdottoman”, Leah vastaa. Hän, joka vasta hetki sitten kuvitteli, ettei koskaan voisi paljastaa edes todellista nimeään tälle tytölle, on jo valmis antautumaan tämän edessä. Ofelialla on sellainen voima häneen.
”Mutta minun täytyy kuolla”, Ofelia kuiskaa.
”Miksi? Miksi helvetissä? Ei kuningas voi päättää sellaisesta. Sinä olet elävä olento, ihminen, et mikään portti noitien surmaan. Sitä paitsi en usko hetkeäkään, että äitisi tahtoo sitä. Hänhän on magian puolella. Täytyy olla jokin keino vapauttaa sinut.”
”En usko sellaista olevan.”
”Sitten minä uskon sinunkin puolestasi”, Leah sanoo ja suutelee tyttöä.
*
Kun kuningas Alarick tulee seuraavan kerran tarkastamaan kasvattinsa – vankinsa – voinnin, Leah on kiitollinen, että seisoo oven vierellä siellä, missä pitääkin. Haarniska kiiltelee hänen yllään, vain pää on suojaamaton ja ruskeat hiukset kurittomat. Ofeliaa Leahin jäykkä olemus hymyilyttää, mutta tyttö ei paljasta mitään kuninkaan kävellessä huoneeseen.
”Kuinka lempityttöni jaksaa?” Alarick kysyy kuin tilanteessa ei olisi mitään sen erikoisempaa.
”Hyvin. Leon jaksaa kuunnella minun tarinointiani, vaikka ei häntä sitä varten palkattu”, Ofelia hymähtää miehelle. ”Olette palkanneet erinomaisen vartijan.”
”Vai niinkö, Leon?”
”Prinsessa Ofelia on mielissään, kun olen keskustellut hänen kanssaan”, Leah sanoo tyynesti. Keksityn nimen kuuleminen kuninkaan suusta tuntuu nyt pelkästään irvokkaalta.
”Hyvä, että olette tulleet juttuun. Totta puhuakseni tulin tänne katsomaan sinua enkä Ofeliaa. Prinsessa tuntuu voivan hyvin.”
”Minua, teidän korkeutenne?”
”Sinua hyvinkin. Tulehan.”
Vasta syrjään päästyään Leah ymmärtää, miten usein tätä tapahtuu. Kuningaspari vetää vuoron perään hänet syrjään keskustelemaan. Se olisi huvittavaa, ellei kumpikin heistä seisauttaisi verta Leahin suonissa.
”Millainen mielikuva sinulla on prinsessasta, nuorukainen?”
Leah räpyttelee silmiään. Kuningas voi pyrkiä kysymyksellä mihin vain.
”Hän on erittäin lempeä ja hyväntahtoinen nuori nainen”, Leah tiputtaa ympäripyöreät sanat suustaan. Niiden ei tarvitse tarkoittaa mitään.
”Vai niin.” Kuninkaan kasvoilta on aina mahdoton lukea mitään. Miehen kasvot ovat kuin kumia. Kireät ja kalpeat. Vaaleat hiukset roikkuvat silmillä. ”Mitä ajattelisit, jos tyttö kuolisi?”
”Olisin harmissani, teidän korkeutenne.”
”Olisitko sittenkin, jos tietäisit, että tytön tappamalla kansa voisi päästä eroon isosta määrästä noitia?”
”Kuinka sellainen on mahdollista, teidän korkeutenne?”
Leah osaa näytellä tämän roolin loppuun saakka. Kuningas ei saa koskaan tietää, että hän tietää jo kaiken. Kuninkaan sameissa silmissä ei kiillä mikään. Joskus Leah ajattelee, että mies näyttää omalla tavallaan sairaalloiselta.
”Tässä maailmassa moni asia, josta tavan kansalla ei ole aavistustakaan, on täysin mahdollista”, kuningas hymähtää.
”Uskon siihen, teidän korkeutenne.”
”Usko… Niin, mihin sinä uskot, nuorukainen? Jumalaan? Oman käden oikeuteen? Kerro minulle, mikä sinua ohjaa tässä maailmassa.”
”Minä olen tähän saakka ollut pelkkä noidanmetsästäjä. Minä en erityisemmin ajattele mitään. Minä olen tappanut rutiinilla. Siinä se.”
”Mielenkiintoinen vastaus”, kuningas hymähtää.
”Moni noidanmetsästäjä vastaisi samoin. Me teemme työtämme, teidän korkeutenne. Ja nyt työni on prinsessan vartioiminen.”
”Sinä et vaikuta tyytymättömältä nykyiseen työhösi.”
”Teen, mitä minun tahdotaan tekevän, teidän korkeutenne.”
”Se helvetin Melda haluaa yhä edelleen ryöstää prinsessan.”
”Siksikö, että prinsessan tappamalla voisi tappaa myös noitia?”
”Opit nopeasti.”
Kuningas nojaa vasten seinää. Miehellä on yllään vain pellavainen paita ja mustat housut. Leah erottaa rintakehästä törröttävät luut. Alarick todella vaikuttaa sairaalloiselta. Mies silmäilee Leahia aikansa kuin punnitakseen sanojaan tarkasti.
”Noidat tahtovat hänet, jotta eivät pääse hengestään. Köysi kiristyy. En voi antaa tytön norkoilla tornissaan sinun vahdittavanasi enää kauaa.”
”Mitä tarkoitatte, ylhäisyys?”
”On tainnut tulla vihdoin aika tappaa hänet.”
Veri ritisee kylmänä Leahin suonissa. Ei Ofeliaa. Ei ikinä.
”Aiotteko te…?”
”Ei, en minä. Minä en voisi katsoa sitä lasta silmiin ja puukottaa hengiltä. Mutta tiedän, millä siitä saisi hivenen… hauskempaa. Kiinnostavampaa. Kansanhuvia, suorastaan.”
”Anteeksi?”
”Järkyttääkö tämä sinua?”
Leah pysyy vaiti. Korvissa suhisee.
”Älä huoli, sen aika ei ole vielä. Saatte nauttia kahdenkeskisestä ajastanne tornissa vielä hyvän tovin. Kunhan katsot, että Melda tai yksikään muukaan noita ei pääse tappamaan tyttöä vielä. Se täytyy tehdä näyttävämmin.”
”Miksi, teidän korkeutenne?”
”Ymmärrät sitten ajallaan.”
Alarickin täytyy tarkoittaa jotakin suurempaa. Leahia huimaa.
”Menehän takaisin torniin. Nauti tytön lempeydestä ja hyväntahtoisuudesta vielä, kun se on mahdollista.”
Vasta takaisin torniin päästyään Leah antaa itsensä vajota polvilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti