Medaljonki kiiltää yössä. Huppupäinen pitkä nainen tuijottaa sitä pitkään, Leah huomaa vapisevansa. On selvää, keitä he ovat ja minne matkalla, ei ole aikaa naamioida Ofeliaa. Laivan kapteeni tietää, mitkä riskit ovat. Ne ovat tässä, luettavissa verisen prinsessan kasvoilta. Leah voi vain rukoilla, että Meldan medaljonki pelastaa heidät.
”Tiedättekö todella, mitä olette tekemässä?”
Ei, eivät he tiedä, mutta heillä ei ole vaihtoehtoja. Nainen hymähtää saamalleen hiljaisuudelle.
”Niin arvelinkin. Ymmärrättekö kumpikaan, miten iso palvelus tämä on? Sinä olet hitto soikoon prinsessa”, nainen sanoo nyökäten Ofelialle.
”Ssh!” Leahista pääsee.
”Täsmälleen. Tämän tytön olemassaolosta ei voi edes mainita tämän maan pinnalla ilman, että pitää hyssytellä. Mitä sinä kuvittelet sen maksavan minulle, jos te jäätte kiinni?”
”Te voitte aina näytellä, että ette tienneet meidän olevan laivassanne.”
Naisen kulmat kohoavat. Leah ymmärtää, ettei kapteeni ole häntä kovin paljon vanhempi. Noita. Tämä on noita. Sinä tulet noidan pelastamaksi.
Nainen pujottaa medaljongin viittansa alle ja huokaa syvään. Sitten hän viittoo Leahin ja Ofelian laskusiltaa pitkin kannelle. Hän ehtii piilottaa kaksikon omaan hyttiinsä ennen kuin ketään saapuu paikalle.
”Te pysytte täällä”, nainen sanoo madaltaen ääntään. ”Ei pihahdustakaan.”
”Ettekö te tahdo tietää, miksi olemme tässä?”
”Te annoitte minulle jo syyn.” Nainen taputtaa rintataskuaan, jossa medaljonki lepää. ”Me noidat olemme solidaarisia tietyissä asioissa. Melda saa selittää tilanteen minulle myöhemmin. Jos hän kokee tämän parhaaksi vaihtoehdoksi, tämän täytyy olla sellainen.”
Leah nyökkää. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt, että noidat ovat kuten he, eläviä ja hengittäviä olentoja, jotka verkostoituvat, vihaavat ja rakastavat. Noidatkin ovat ihmisiä.
”Tämä on tavallinen kauppalaiva. Me kierrämme etelärannikon saaret, jätän teille kartan, tutkikaa itse, missä haluatte jäädä pois. En tule joka saaren kohdalla tarkistamaan teitä, joten kuunnelkaa itse tarkasti. Te varmasti tiedätte jotakin naapurisaaristamme. Älkää menkö minnekään liian lähelle, mutta älkää myöskään liian kauas.”
Nainen tiputtaa kartan Leahin syliin.
”Pysykää valppaina.”
Kun Leah ja Ofelia jäävät kaksin, hiljaisuus on hetken hengittämätön. Sitten Ofelia käpertyy aivan Leahin kylkeen kiinni saaden Leahin koko kehon kihelmöimään. Hän silittää tytön pehmeitä vaaleita suortuvia ja painaa pienen suukon tämän päälaelle. Sitten hän huomaa, että Ofelian haavat vuotavat yhä. Hän repäisee yhdellä nopealla repäisyllä hihastaan kaistaleen ja sitoo Ofelian haavan sillä.
”Koeta kestää”, Leah kuiskaa vasten Ofeliaa, ”ei enää pitkään.”
Ofelia näpertää karttaa heidän edessään.
”En tiedä lainkaan, mikä meitä odottaa.”
”En minäkään”, Leah myöntää.
Leah ajattelee lumisia metsiä, lapsuutensa maisemia. Noitia, verta, kaikkea sitä, joka on aina sotkenut hänen elämänsä, mutta joka on tutumpaa kuin mikään. Mutta tuttua on myös haave uudesta, toisenlaisesta elämästä. Seikkailusta. Tuntemattomasta. Sen haaveen kanssa hän on kasvanut aikuiseksi, ja sen hän jakaa tämän tytön kanssa. Leah silittää Ofelian leukaperiä, tuijottaa pitkään tytön sinisiin silmiin. Sitten hän painaa suudelman tämän huulille sen merkiksi, että hätää ei olisi, pian he olisivat turvassa.
*
Oksennus tulee vasta kotikadun kulmalla. Melda vapisee paikallaan eikä kykene nousemaan ylös. Luomien takana pyörii kuva äidistä, jonka suolet repsottavat keskeltä vatsaa. Veren ja sisälmysten pistävä haju. Meldaa pyörryttää. Hän oli askeleen päässä oman äitinsä tappamisesta, ja sitten tapahtui liikaa. Melda tuntee olevansa jälleen lapsi, joka ei osaa tehdä mitään ilman, että äiti kertoo. Ja nyt äiti on poissa, kuollut, raadeltu. Rakastamansa jumalan toimesta.
Kyyneliä valuu valtoimenaan, vaikka Meldan piti päästää Allyria pois. Äidin ei pitänyt enää koskaan määrittää hänestä mitään, ja tässä hän jälleen on, pelkäämässä ja itkemässä. Kaaos sallii hänen koota itsensä rauhassa, ketään ei pyöri näillä kulmilla katsomassa. Muinaiset olennot ovat todella onnistuneet sotkemaan tässä maassa kaiken.
Kun Melda pääsee kotiin, hän lyhistyy uudelleen eteiseen. Roland löytää hänet siitä vasta usean minuutin päästä. Tällä kertaa veli tuntuu muistavan, kuka hän on, ja se sekä lämmittää että korventaa Meldan rintaa tälläisena hetkenä. Hän muistaa äitinsä sanat. On Allyrian syytä, että Rolandiin sattuu.
”Melda, sisko rakas, mikä on?”
”Äiti… äiti on…”
”Äiti ei satuta meitä enää. Melda. Ei satuta.”
”Ei! Hän on poissa!”
”Mitä?”
Itkien Melda kertoo kaiken. Aivan kaiken alkaen muinaisten olentojen hurjista valkeista silmistä ja äitinsä petoksesta. Siitä, että heidän äitinsä oli se, jonka vuoksi he joutuvat elämään näin.
”Hän teki tuon sinulle. Hänen vuokseen sinä unohdat ja katoat.”
Rolandin ilme on lähes murheellinen. Mies on aina tasainen ja rauhallinen, kylmäkin, kenties, mutta tällaista ilmettä hänellä ei ole koskaan ollut silloin, kun hän muistaa, kuka on.
”Minä en muistanut sitä. En todellakaan.” Roland painaa vaalean päänsä alas.
”Me olemme kaiken tämän aikaa etsineet syyllistä ties mistä, ja syyllinen oli oma äitimme.”
”Enää ei tarvitse juosta”, Roland kuiskaa. ”Melda. Me olemme vapaita.”
”Olemmeko? Olemmeko! Minä olen elänyt koko elämäni hänen varjossaan! Mitä tässä maailmassa tapahtuu nyt? Meillä on valtatyhjiö, äidillä ja Alarickilla ei ollut edes lapsia ja prinsessa on matkalla toivon mukaan aivan saatanan kauas täältä.”
”Me voimme alottaa alusta!”
”Entä, jos sinä unohdat itsesi joku päivä lopullisesti? Sitä minä pelkään. Sitä kaikkein eniten. Älä jätä minua… älä jätä minua, rakastan sinua yli kaiken, ja minua pelottaa olla yksin, on aina pelottanut… ole kiltti äläkä unohda…”
Roland kietoo kätensä tiukasti Meldan ympärille, vetää naisen syliinsä ja silittää pitkin vedoin tämän mustaa päätä.
”Voi, rakas, sitäkö sinä pelkäät? Me löydämme kyllä keinon. Jos emme magiasta, niin jostakin muusta. Maailma tulee muuttumaan paljon kaiken tämän jälkeen. Joka tapauksessa minä en jätä sinua yksin. Olen aina ollut sinun vierelläsi.”
Kyyneltensä lomasta Melda kurottaa katsomaan veljeään. Tämä on oikeassa. Veli on aina ollut siinä, katsonut, kuinka hän on kasvanut pienestä kipeästä tytöstä naiseksi, joka ei vieläkään tunne itseään kunnolla. Melda on ollut veljestään mustasukkainen, tehnyt kaikkensa, jotta tämä näkisi hänet jo nuorena. Melda ei ole edes yrittänyt kävellä tilanteesta pois, tämä on hänen kieroumansa, ja hän kantaa sen loppuun saakka. Hän ei osaa syttyä kenenkään muun katseesta kehollaan kuin veljensä.
”Ajatteletko sinä koskaan, että se, mitä me teemme, on väärin?”
Veli pudistaa päätään.
”En. En ajatellut silloinkaan, kun viettelit minut, ja kun ymmärsin ensimmäistä kertaa, että olin aina halunnut vain sinut.”
Melda raottaa huuliaan. Ehkä jotain meni hänen sisällään joskus rikki. Ehkä hän ei ole koskaan ehjä ollutkaan. Hän ei yksinkertaisesti pysty ajattelemaan sitä nyt. Hän painaa huulensa veljensä omille ja kiskoo tämän päälleen, eikä anteeksianto tule, pelkkä turtumus vain.
Mutta Melda ei välitä. On suurempia asioita kuin onnellisuus. On suurempia asioita kuin kullanhohtoiset päivät ja rauhalliset yöt. Meldan sydän on aina ollut levoton, hän on juossut juoksemasta päästyäänkin, eikä palo hänen sisällään ole vielä lakannut. Mutta veli on tässä, ja tämä on hänen paikkansa. Nämä turtuneet ja kipeät läheisyyden hetket, joista hän ei päästäisi irti koskaan.
*
”Me emme voi vain jäädä lopuksi elämäämme tänne. Emme voi”, Vala huokaa Aarille, joka seisoo kauempana sillasta. ”Maailmassa tapahtuu jotain, etkö sinä tunne sitä?”
Vala pitää kättä rinnallaan, ylimääräinen sydämenpala hänen sisällään poukkoilee. Vala ei tällä kertaa maista verta suussaan, mutta jotakin tapahtuu, sen hän tuntee ruumiissaan.
”Sisko… Me olemme paenneet suoraan linnasta. Kuningas tappaa meidät sillä sekunnilla, kun saa meidät silmiinsä. Sotkimme kaiken pahasti.”
”Paholainen sanoi aikovansa jotakin. Entä, jos jotain tapahtuu? Tai on jo tapahtunut? Emmehän me voi näinkään elää, paeta kuin viemärirotat.”
”Mitä muutakaan me voimme? Me olemme noitia nyt, ja noitien kohtalo on pysytellä piilossa.”
Kunpa Vala olisi vielä yhteydessä Meldaan, Melda voisi kertoa, mitä tehdä. Kunpa edes joku voisi kertoa, mitä tehdä, miten elää tätä kituvaa elämää. Mutta Vala on kyllästynyt elämään muiden ohjailemana, muiden ehdoilla.
”Tätähän meidän elämämme on aina ollut”, Aari jatkaa, ”matelemista suunnasta toiseen.”
”Minä olen kyllästynyt siihen, ja niin olet sinäkin, sinähän rakastit sitä, millaista elämämme oli linnassa.”
”Niin rakastin, enkä olisi koskaan luopunut siitä, saati paikastani kuninkaan vierellä. Mutta meidän tilanteemme nyt vain on tämä.”
”Sen ei tarvitse olla! Me emme ole tehneet mitään väärää!”
”Paitsi vapauttaneet jumalan ja aiheuttaneet kaaosta.”
”Ihmiset itsehän tässä sen kaaoksen ovat luoneet! Minä kuulin kammottavia asioita suoraan Agnosilta. Me ihmiset olemme mätiä, olemme tehneet paljon väärää. Tule, minä tahdon mennä kaduille, tahdon nähdä, mitä tuolla todella tapahtuu.”
”Vala, se ei ehkä ole hyvä idea. Sinä saatat olla oikeassa asioiden laidasta, mutta se ei ole ennenkään taannut mitään meidän kaltaisillemme.”
”Minä olen kyllästynyt pelkoon. Olen lopen kyllästynyt siihen.”
Vala ajattelee äitinsä hautaa. Menetettyjä toiveita, joita hän on kantanut sisällään. Hänen äitinsäkin oli rohkea, teki asioita, joilla ansaitsi paholaisen kunnioituksen. Vala on kyllästynyt verhoamaan päänsä hupulla, suojaamaan kasvojaan, varastamaan ruokansa ja elämään kuin joku, jolla ei ole oikeutta näyttää kasvojaan.
”Minä aion mennä katsomaan, mitä kaduilla ja linnalla tapahtuu. Jos tahdot jäädä tänne, niin jää, en minä sinua pakota. Mutta minä menen.”
Aari tuijottaa siskoaan hetken. Sitten tämä kiskoo hupun tiukemmin suojakseen ja seuraa Valaa kaduille.
*
Lon koko kehossa tykyttää. Magiaa on käytetty enemmän kuin vuosiin, ja koko keho tuntuu raskaalta kuin jokin ylimääräinen, jota raahata mukanaan. Jalat painavat kuin lyijy, mutta Lo onnistuu pakenemaan aurinkoiseen päivään.
Kadut ovat täynnä ihmisiä, kaaos on alkanut levitä. Lo ohittaa kaikki, hän tietää, ettei täällä ole ketään, joka voisi nyt pysäyttää hänet. Mikään voima ei pure häneen nyt, kun menneisyys palaa karrelle ja kaikki maailmassa on pelkkä muistutus siitä, että häneen on sattunut turhaan kaiken tämän ajan. Hänellä piti olla tarkoitus. Merkitys. Se oli ainoa syy, jonka vuoksi hän suostui nielemään kipunsa.
Vidar. Vidar, missä sinä olet?
Majatalo on tyhjillään, vain baarimikko ja muutama vakioistuja nököttävät paikoillaan. Lo juoksee tiskille paniikkia eleissään.
”Hei, sinähän olet se…”
”Onko Vidar käynyt täällä?”
Mies pudistaa päätään.
”Ei käynyt edes hakemassa tavaroitaan. Mutta kuule, minä sain ymmärtää, että sinä –”
”Tein vaikka mitä helvetin hälyttävää, tiedän, mutta juttu on nyt se, että minun on löydettävä Vidar.”
”Missä sinä olet oikein ollut? Eikö sinut viety kuninkaanlinnaan?”
”Kuningas on kuollut, ja kuningatar myös.”
Miehen silmät suurenevat.
”Mitä…”
”Minä tahdon löytää Vidarin. Missä hän on?”
”En tosissaan tiedä.”
Lo nyökkää.
”Kiitos. Ja anteeksi.”
Kun Lo kääntyy ympäri ja on aikeissa rynnätä takaisin kuhiseville kaduille, majatalon ovi käy. Mies, joka seisoo ovella, saa Lon miltei likistymään takaisin vasten baaritiskiä. Vidarin tukka on sotkussa ja vaatteissa on verta siellä täällä, mutta silmät ovat kirkkaat ja ne katsovat suoraan Lohon.
”Lo…”
”Vidar.”
Lo juoksee ovelle, tarttuu Vidaria ranteesta ja kiskoo miehen ulos, keskelle aurinkoista katua. Vidar tuijottaa Lota pitkään kykenemättä sanomaan ensimmäistäkään sanaa. Lo ei kykene uskomaan, että Vidar on siinä, Vidar, jonka hän miltei tappoi, Vidar, joka miltei tappoi hänet.
Lo tietää, että hätiköidyt päätökset eivät ole pelastaneet häntä ennenkään. Mutta Vidar on siinä, yhä elossa, eikä Lo saata muuta kuin vetää miehen itseään vasten ja suudella tätä pitkään. Kun Vidar sulaa kiinni suudelmaan ja vie kätensä hänen selkäänsä ja rutistaa, Lon sisällä palaa kaunein liekki.
”Rakastan sinua”, Lo hengähtää suudelmien lomassa, ”rakastan sinua niin paljon…”
Vidarin käsi pysähtyy Lon poskelle, ja sen hellästä kosketuksesta Lo tietää, että mies on vihdoin tässä. He eivät ole karkaamassa toisiltaan.
”Kaikki on ohi. Ihan kaikki”, Lo kuiskaa.
”Anna minulle anteeksi.”
”Ei, anna sinä minulle anteeksi, etten koskaan kertonut. Minä lupaan kertoa sinulle vielä kaiken siitä pojasta, johon rakastuit. Paholaisen kasvattamasta pojasta.”
”Onko hän nyt poissa? Paholainen? Teitkö sinä…”
”Hän luopui minusta. Minä en pystynyt enää…” Lo nielaisee. Hän ajattelee kuningasta, joka jäi verisenä makaamaan oman salinsa lattialle. Kuollutta miestä. Isää. ”En pystynyt enää mihinkään. Sain tietää paljon. Liikaakin.”
Vidar vain nyökkäilee sivellessään Lon poskea.
”Tässä maailmassa taitaa vallita melkoinen kaaos.”
Lo nyökkää.
”Niin todella taitaa. Kuningas ja kuningatar ovat kuolleita molemmat.”
”Apua… ajatella…”
Lo painautuu tiiviisti vasten Vidaria, imee tämän tuttua, turvallista tuoksua sisäänsä. Tähän hän haluaisi jäädä, jos mies vain ottaisi hänet.
”Vidar…”
”Niin?”
”Haluatko sinä minut? Kaiken tämän jälkeen?”
Vidar tuijottaa häntä pitkään ja hymyilee.
”Minä rakastan sinua, Lo.”
”Mutta haluatko sinä minut yhä tähän? Vierellesi.”
”Aina”, Vidar kuiskaa ja vetää Lon uudelleen suudelmaan.
Siinä on hyvä. Kaiken loppu ja kaiken alku, tässä hetkessä. Lo sallii itsensä tuntea kaiken, mitä hänen uupunut ruumiinsa hänelle kertoo. Se riittää, sillä hän on tässä, vihdoin turvassa, vihdoin vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti