Ovi tornihuoneeseen on lukittu kolmella lukolla. Kuningas saattaa Leahin ylös, mutta pysähtyy ovella.
”Tästä eteenpäin olet omillasi.”
”Te saatte sen kuulostamaan siltä kuin heittäisitte minut huoneeseen täynnä petoja”, Leah hymähtää.
”Ei suinkaan. Olen pahoillani, etten voi vielä kertoa sinulle tarkemmin siitä, mikä prinsessa todella on. Tahdon sinun muistavan, että palkkasi on kolminkertainen noidanmetsästäjiin verrattuna.”
Leahin tekisi mieli irvistää. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään pelkän rahan vuoksi. Hän tyytyy nyökkäämään.
”Oletko valmis?”
Leah ei ole, mutta nyökkää silti. Kuningas avaa viimeisen lukon ja sulkee oven perässään. Leah on yksin tornihuoneessa.
Odotus leijuu ilmassa. Leahilla on kuvitelmansa, hän on käynyt tämän kymmeniä kertoja läpi sen jälkeen, kun sai kutsun saapua etelään. Huone on tilavampi kuin hän odotti. Korkea pylvässänky ja kaksi ikkunaa, kummallekin puolelle tornia. Ilmassa tuoksuu makealta, Leah ei enää tiedä, mitä odottaa.
Sängyllä istuu selkä oveen päin nuori nainen. Leahin sydän jättää lyöntejä välissä, kun hän tuijottaa pitkiä vaaleita kiharoita ja vaaleanpunaista pitsimekkoa. Prinsessa kääntyy ympäri ja Leah nauliintuu niille sijoilleen.
Kaunis. Tolkuttoman kaunis. Miten kukaan näin pehmeä ja sievä voisi koskaan olla vaarallinen?
Prinsessalla on suuret silmät ja paksut ripset. Täyteläiset, pehmeät huulet ja pieni nenä. Prinsessa näyttää pehmeältä ja lempeältä, eikä mikään Leahissa enää toimi. Mitä ikinä hän odottikaan, ei tätä kaunista nuorta naista, joka tuijottaa häntä vailla odotuksia.
”Sinun täytyy olla minun vartijani”, prinsessa sanoo. Tytön ääni on pehmeämpi ja matalampi kuin odottaisi. ”He eivät kertoneet minulle nimeäsi. Minä olen Ofelia, ole kiltti ja kutsu minua etunimeltä, me tulemme viettämään jatkossa paljon aikaa kahdestaan. Toivottavasti… toivottavasti sinä et tule inhoamaan minua, vaikka olen mikä olen.”
”Ofelia…” Leah maistelee tytön nimeä. Niin kaunis, kuten prinsessa itsekin. Leah muistelee Vidarin likaisia kommentteja. Tämä tyttö on kuin toisesta maailmasta. ”Minä olen… Leon.” Miten paljon Leah tahtoisikaan kertoa oikean nimensä, oikean identiteettinsä. Jokin Ofeliassa tuntuu täydellisen välittömältä. Tyttöön voisi luottaa. Mutta sellaista riskiä Leah ei saa ottaa.
”Hei, Leon”, Ofelia sanoo hymyillen ja ristii jalkansa. ”Sinä olet siis pohjoisen noidanmetsästäjiä.”
”Kyllä”, Leah sanoo. Mitä tyttö tietää noidanmetsästämisestä? Helvetti. Tästä tulisi vaikeaa. Eihän Leah edes tiedä, millaista olentoa katsoo silmiin.
”Paljonko sinulle on kerrottu minusta?”
”Vain se, että sinä olet… sinä olet ilmeisesti ase noitia vastaan. Jotakin vaarallista. Minulle ei ole paljastettu paljoakaan. Minun tehtäväni on vain seistä täällä ja vahtia, että kukaan ei tule ryöstämään sinua.”
”Niin, minä olen vaarallinen sekä noidille että ihmisille.”
”Mutta… kuinka? Vai saanko edes kysyä sellaista?”
”Alarick ei varmaan antaisi minun vastata, mutta ei kerrota hänelle”, Ofelia nauraa. Leahin ihoa kihelmöi tytön tapa puhua kuninkaasta etunimellä. ”Se liittyy minun vereeni.”
Tietenkin. Kaikki tässä helvetin maailmassa liittyy aina vereen, sen Leah on joutunut oppimaan. Hän tuijottaa hattaraisen pehmeää tyttöä edessään kykenemättä päättämään, herättääkö tämä hänessä hillitöntä raivoa vai kunnioitusta. Hänen ei edes kuuluisi olla täällä pohtimassa sellaista, hänen kuuluisi olla pohjoisen pakkasissa metsästämässä niitä, joiden vuoksi tämä neitokin joutuu virumaan kaiken aikansa tornissa.
”Joten… Kuningas on sinun isäsi, niinkö?”
Ofelia alkaa nauraa. Tytöllä on puromaisen liplattava nauru, sitä on ilo kuunnella.
”Ei, ei ollenkaan. Hän ei tunnu edes pitävän minua tyttärenään. Minä olen hänen vankinsa”, Ofelia sanoo niin kevyesti, että Leahia puistattaa. Mitä helvettiä?
”Alarick pitää minua täällä, koska niin on parempi. Minun vereni on ihmisille myrkyllistä. Noidat sen sijaan…” Ofelia pudistaa päätään ja vie käden suulleen. ”Ei, siitä en taida saada puhua. Joka tapauksessa on kaikille parempi, että minä en elä vapaana.”
”Mutta sinä olet prinsessa. En toki ole ekspertti asiassa, mutta eivätkö prinsessat ole nimenomaan kuninkaallisten perillisiä?”
”Allyria on minun äitini.”
Leah säpsähtää. Jääkuningatar. Kylmänkauniissa naisessa ei ole kerrassaan mitään samaa kuin Ofeliassa. Prinsessa on pehmeä ja lämmin, Allyria on täynnä kovia kulmia, joihin haavoittaa itsensä.
”Jos kuningatar on sinun äitisi, miksi kuningas sitten…”
”Alarick on vastuussa tästä maasta. On hänen harkintansa varassa, mitä tehdä uhkakuville. Toistaiseksi tämä on paras ratkaisu.”
”Mitä äitisi siihen sanoo?”
”Allyrian mielestä on parempi näin. Hänenkään ei tarvitse enää huolehtia minusta. Nyt sinä olet täällä.”
Mitä pitempään Leah kuuntelee tytön huolettomia sanoja, sitä enemmän häntä huimaa. Hän ei ymmärrä enää mitään, ei kerrassaan mitään. Hänestä on tullut osa kuvaa, jota hän ei hahmota. Mikä hänen roolinsa on? Äkkiä Leah on varma, että juuri tätä kuningasparin täytyykin haluta. Tässä tehtävässä täytyy seistä joku sellainen, joka ei ymmärrä laisinkaan, mitä tapahtuu.
”Minä olen totta puhuen lähes aina yksin, joten anna anteeksi, jos puhun liikaa”, Ofelia hymähtää. ”Alarick käy joskus katsomassa minua, hän on aina niin kohtelias ja mukava. Mutta nyt hänellä on kiire niiden erikoisten kaksosten kanssa. Minä olen varmasti ärsyttävä, anteeksi.”
Leah ei tiedä, mitä sanoa.
”Kerro sinä mieluummin itsestäsi. Minulla on niin kovin vähän mitään, mitä saan kertoa.”
”Ofelia…”
”Niin?”
”Onko sinulla edes unelmia?”
Leah ei saata kuvitella, että hänen elämänsä rajoittuisi yhteen pieneen huoneeseen. Miten ahtaaksi se tekisikään kaiken. Ei sijaa unelmille, ei millekään. Vain samat seinät, jotka kuulevat jokaisen itkun.
”On, on minulla!” Ofelia hihkaisee. ”Minä haaveilen, että joskus, olkoonkin, ettei se ole mahdollista, minä pääsisin matkaamaan meren taa. Kauas tästä maasta. Se on minun haaveeni.”
Leah vie käden suulleen.
”Hmm? Leon, onko kaikki hyvin?”
”On… On. Minä vain…” Leah nielaisee. ”Minulla on tismalleen sama haave.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti