Unessa miehellä on valkoisemmat silmät kuin Lo muisti. Pitkät sormet ja jykevä, jäntevä vartalo, kuin kallio, joka kietoutuu kovana hänen ympärilleen ja suojaa häntä maailmalta. Mies on kaunis ja kylmä, hänen äänensä kuin kivi vasten kiveä, se raastaa häntä kaikkialta.
Minä rakastan sinua enemmän kuin kukaan.
Lo havahtuu hereille huudostaan. Vidar on herännyt ääneen ja tuijottaa häntä makuupussistaan siniset silmät suurina. Lon koko keho vapisee. Helvetti. Kenenkään ei pitänyt saada nähdä tätä. Ei varsinkaan Vidarin.
Miehen raastavat sanat lepäävät yhä Lon sisällä, hän tuntee, miten ne kaikuvat hänen luitaan vasten. Yhä edelleen kaikki hänessä on kiinni miehessä, jolla oli pupillittoman valkeat silmät kuin kaksi suurta kuuta ja niin punaiset hiukset, että niitä olisi voinut luulla metsäpaloksi. Hänen kasvattajansa. Lempeämpi ja julmempi kuin kukaan. Lo vie kädet kurkulleen ja tunnustelee. Kaikki kunnossa. Tämä on hänen kehonsa. Se oli unta. Hän voi unohtaa totuuden vielä hetkeksi, nyt, kun Vidar on täällä hänen kanssaan ja hän saa vielä hetken olla poika, joka vain metsästää noitia.
”Hei? Penska? Onko kaikki hyvin?”
”On!” Lo kivahtaa kovempaa kuin kuvitteli. Hän saattaa yhä tuntea miehen pitkät sormet kehollaan.
”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun huudat unissasi.”
”Mitä?”
Ei. Hänen ei koskaan pitänyt antaa mitään menneestään kenellekään. Se on vain hänen omansa. Kaikki se kipu, kaikki se hellyys. Se ei kuulu kenellekään muulle. Hän tahtoo vain olla normaali.
Vidar ryömii makuupussistaan aivan liian lähelle ja saa Lon kavahtamaan taaksepäin. Lon koko keho on liekeissä. Kukaan ei saa tulla lähemmäs. Vidar ymmärtää pysyä turvallisen etäisyyden päässä, kun erottaa Lon käden hakeutuneen veitselle.
”Lo, hei, minä tahdon vain auttaa.”
”Nukutaan vain.”
”En tiedä, pystynkö nukahtamaan enää uudelleen.”
”Miksi et?”
”Olen huolissani sinusta.”
Lo huomaa tärisevänsä. Helvetti. Keho antaa hänet aina ilmi. Hän ei tahdo Vidarin ajattelevan hänestä ystävällisiä ajatuksia. Ei Vidaria koskaan kiinnosta mikään. Elämä on pelkkää ajelehtimista ja satunnaista nautintoa hänen kaltaisilleen miehille. Lota oksettaa miehen yhtäkkinen hellyys. Vie se pois. Se ei ole minulle tarkoitettu.
”On ihan hiton outoa olla kanssasi kaksin. Meidän pitää päästä huomenna lähtemään Sudenmutkaan. Me tarvitsemme uuden ryhmän.”
”Ei vanhaa ryhmää voi korvata sekunneissa, vaikka Sudenmutkasta löytyisikin vapaita metsästäjiä. Sitä paitsi koulutuksesta on pulaa, sinäkin vasta opetat minua noidanmetsästäjän tavoille.”
”Väitätkö, että meidän olisi parempi olla kaksin? Se on vastoin säädöksiä. Jos jompikumpi kuolee, noitaa on mahdoton saada aisoihin.” Vidar vilkaisee oksilla roikkuvia ruumiinosia.
”Eivät säädökset niin ehdottomia ole.”
”Käydään silti Sudenmutkassa. Meillä ei ole mitään muuta työn alla kuin hävittää tuon noidan ruumis ja veri lopullisesti.”
Hyvä. Lo voi aina puhua työasioista. Hän tuntee pakkasen hiipivän iholleen, painajaisen herättämä pelko tekee hänestä alttiin kaikelle. Hän kiskoo huppua tiukemmin pörröisen päänsä suojaksi.
”Minäkään en saa enää nukuttua”, Lo kuiskaa.
”Käynkö metsästämässä meille ruokaa?”
Lo pudistaa päätään.
”Ei ole nälkä. Eikä meidän kannata sytyttää nuotiota yöllä.” Lo huokaa. ”Kerro minulle jotain.”
”Mitä?”
”Mitä vain. Puhu vaikka itsestäsi. Tahdon vain jotakin ajateltavaa.”
Vidar naurahtaa.
”En ole koskaan tavannut ketään yhtä erikoista kuin sinä, Lo. Sinusta on mahdoton ottaa selvää.”
Hyvä.
”Vai että puhuisin itsestäni…”
”Tehän rakastitte jaaritella itsestänne leirinuotiolla.”
Vidar näyttää hetken häkeltyneeltä.
”En minä mitään härskejä juttuja ala sinulle kertomaan, sinä et tunnu perustavan niistä.”
”Olet oikeassa, mutta ihan tosi, kerro mitä vain niin minä kuuntelen.”
”Hyvä on.”
Hetken on niin hiljaista, että Lo kuulee painajaisen jäljiltä panikoivan sydämensä sykkeen.
”Minä olen koko elämäni ajan vältellyt vastuuta”, Vidar naurahtaa. ”En ole tahtonut tehdä töitä minkään sellaisen parissa, mikä vaatisi minulta oikeastaan mitään. En pidä siitä, että ihmiset odottavat minulta asioita. Sudenmutkassa ja Andolissa moni tuntuu pitävän minua tosi kunniallisena, koska niittaan noidan kuin noidan hengiltä, mutta ei se niin mene. Tosiasiassa minua ei kiinnosta hittoakaan oikein mikään. Työ kuin työ. En tee tätä ollakseni ritarillinen.”
Vidar sylkäisee lumeen.
”Se Leon sopii paljon paremmin pääkaupunkiin prinsessan lapsenvahdiksi. Minulta sekoaisi pää sellaisessa. Kaikki arvioisivat jokaista liikettäni, en voisi sietää sitä. Toivottavasti se jätkä pärjää siellä, hän on aina ollut meitä muita empaattisempi ja pehmeämpi.”
Lo toivoo samaa, vaikka ei Leonia tuntenutkaan. Ei hän tunne täältä ketään. Se on hänen etunsa ja vitsauksensa. Hän käpertyy pienempään kasaan pysyäkseen lämpimänä. Vidar jatkaa kertomustaan.
”Ei minua ole kiinnostanut sen puoleen perheen perustaminenkaan. ’Sudenmutka’ metsästäjien keskuksen nimenä on aina huvittanut minua, sillä ehkä sellainen minä koen olevani, yksinäinen susi. Sellaisena elämä on mielekkäintä. Saa ravata bordelleissa minkä työltään kerkeää. Voi pistäytyä kapakoissa ja hukuttaa noitien huudot viinaan.”
Vidar naurahtaa. Lo ei.
”En minä koe olevani mitenkään paheellinen. Minua ei vain kiinnosta ottaa vastuuta mistään, kun kerran voin elää näin.”
Lo nyökkää. Se, miten Vidar elämäänsä elää, on miehen oma asia. Hänellä ei ole siihen sanomista. Hän tahtoo vain kuunnella.
”Entä noidat?” Lo kysyy lopulta. Asia, josta he eivät ole koskaan keskustelleet, vaikka tekevät samaa työtä. ”Oletko koskaan miettinyt, miksi tapat noitia?”
”En oikeastaan. Työ kuin työ, johan sanoin. Siitä saa rahaa. Tässä työssä saa olla rauhassa ja viettää paljon aikaa äijäporukalla. Viis siitä, mitä minä siinä ohessa teen.”
”Oletko oikeasti sitä mieltä?”
”Olen. Etkö sinä?”
”Minä vihaan noitia.”
Vidar alkaa nauraa. Nauru katkeaa kuin leikaten.
”Joo, olen huomannut. Jätkä hakkaa niitä kuin viimeistä päivää. Se on aika pelottavaa.”
Vidar värähtää.
”Minä en liiemmin tunne mitään noitia kohtaan. Niiden tappaminen tuntuu samalta kuin riistaeläimenkin. Sen kummempaa arvoa niillä ei minulle ole. Ei niiden tappamisesta synny tunnuntuskia, koska ne eivät ole kuten ihmiset.”
Kuristava tunne Lon kurkulla kasvaa. Ne eivät ole kuten ihmiset. Aivan. Vidar on oikeassa. Silti Lon tekisi mieli huutaa niin, että keuhkot puhkeaisivat.
”Moni sanoo, että noitien voima on paholaisesta, mutta minä en usko siihen sen koommin kuin jumalaankaan. Hauraat ihmiset uskokoon mihin lystäävät, sellainen ei ole minua varten. Noidat ovat noitia ja helvetillinen haitta yhteiskunnassamme, joten minä mielelläni autan niittaamaan ne pois kartalta. Paholaiset ja jumalat pysyköön erossa siitä, kun minä tapan.”
Lo ei havaitse käpertyneensä aivan pieneksi. Vidarin sanat tekevät hänestä sellaisen. Mitättömän. Mies ei tiedä mitään, ei mitään. Mutta Lo ei voi avata suutaan. Hän on katsonut suurempia voimia silmiin. Vidar on pelkkä mies, mitä tämä tietäisi. Kunpa Lo voisikin kertoa tälle sen, mitä tietää. Mitä on kokenut ja kokee edelleen.
”Se kuninkaan uusi pyhyyshölynpöly niiden kaksosten ympärillä vasta pelottavaa onkin. Vannon, että ne kaksi ovat aivan tavallisia noitia, mutta ovat onnistuneet kietomaan kuninkaan pikkusormensa ympärille. Helvetin sairasta, jos minulta kysytään”, Vidar huokaa. ”Vaan eipä kysytä, joten en puutu siihen. Tuhotkoon itse itsensä jos niikseen tulee, minä pidän mieluummin tämän helpon elämän kuin sotkeennun sellaiseen. Toivottavasti kuningatar saa aikaiseksi tehdä asialle jotain, hän ei ole typerä nainen. Ei todellakaan. Jestas, mitä maksaisinkaan yöstä sen naisen kanssa…”
Lo sulkee silmänsä. Miksi hän edes kysyi mitään? Vidarin jokainen sana saa hänet muistamaan, miten kaukana hän on mistään normaalista. Hän ei voi koskaan istua muiden joukkoon, kohottaa tuopin ja nauttia elämästä sellaisena kuin se on. Hänen tehtävänsä on herätä huutaen painajaisiin ja muistaa, että tämä kaikki on vain väliaikaista. Hän ei kuulu tänne, vaikka kuinka yrittäisi.
”Miksi sinä vihaat noitia?” Vidar kysyy yllättäen havahtuessaan haaveistaan. Lo säpsähtää. Hän ei sano mitään. Ei ole mitään, mitä hän voisi sanoa.
”Okei. Selvä. Ei jutella.”
”Jatka vain.”
”Ei ole juuri jatkettavaa. Et sinä minun naistarinoitani halua kuulla.”
Lo ei sano mitään.
”Sitä minäkin. Yritetäänkö vielä nukkua?”
”Vidar…”
Mies kallistaa päätään. Lo ymmärtää, miksi naiset ovat häneen niin hulluna. Mustat, pitkät kiharat ja kolkolla tapaa viehättävät, aavistuksen arpiset kasvot. Lota itkettää. Kaikki Vidarissa on niin tavallista. Kunpa hän pystyisi samaan.
”Vidar, kerro minulle, oletko koskaan ajatellut, että minussa on jotain vikaa?”
Vidarin ilme käy lohduttomaksi.
”Penska, miten sinä voit edes kysyä tuollaista?”
”Minä vain…”
”Ei sinussa ole mitään vikaa. Ei tietenkään.”
Sinä et tiedä, missä kasvoin. Et tiedä, minkä kanssa elän. Etkä sinä tiedä, että minä tulen vielä pettämään sinut.
”En ihan aina ymmärrä sinua, enkä todellakaan tajua, mikä sinuun menee, kun tapat noitia, mutta sinä olet kuule aikamoinen. Haluaisin nähdä tuon sinun pörröpääsi sisälle ja katsella sinun ajatuksiasi.”
Lo ei kykene kuin tuijottamaan Vidaria. Hän istuu sykkyrällä lumessa eikä pysty ymmärtämään, miksi mies sanoo hänelle sellaisia asioita.
”Sinä olet ihan jäässä.”
”Olet varmasti itsekin.”
”Äh”, Vidar kohauttaa harteitaan. ”Nukutaanko yhdessä? Tiedän monen raavaan ukon tehneen samaa, joten älä siitä huoli. Mieluummin sitä halailee äijäporukalla kuin jäätyy yön aikana elävältä.”
”Minä…” Minä en osaa koskettaa ketään.
”Sori, sori, tämä kuulosti varmasti tosi huonolta. Anteeksi, nuku vain siellä. Sitä minä vain, että sinä olet niin pienikokoinen, että pelkään sinun kuolevan yöllä.”
Varoen Lo hivuttautuu lähemmäs. Hän ei koske muihin. Hän osaa nykyään vain tappaa, iskeä oikeisiin kohtin, jotta noita kuolee. Mutta hellää kosketusta hän pakenee, sen alla hänestä tulee joku muu. Silti hän antaa itselleen luvan yrittää. Vidar on oikeassa. On parempi altistua tälle kuin kuolla pakkaseen. Varoen hän menee lähelle, salli Vidarin kietoa kätensä ympärilleen. Keho reagoi oitis jännittymällä, lihaksiin sattuu, sydän tykyttää lujaa. Kaikki hänessä hylkii kosketusta, mutta hän painaa silmänsä kiinni ja imee Vidarin tuoksua sisäänsä. Mies tuoksuu kaikelta siltä, mitä ihmiset ovat.
Rauhoitu. Olet nyt tässä. Et siellä, et sen miehen kanssa. Voit vielä hetkeksi unohtaa.
”Sinähän ihan täriset…”
”Anteeksi…”
”Ei sinulla ole mitään hätää. Nyt on lämmin.” Hellyys miehen äänessä saa Lon miltei tukehtumaan. Miten ihanaa olisikaan voida tuudittautua siihen.
”Hei, penska… Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä, Vidar.”
Vidar tuntuu lämpimältä siinä Lota vasten, ja hetken, vai hetken Lo sallii itsensä upota miehen lämpöön. Tämän yhden yön hän sallii itsensä olla pieni ja turvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti