Vala on pitänyt veljeään kädestä edellisen kerran lapsena. Silloin he pitivät aina huolta, että eivät karkaa toisiltaan pimenevillä kaduilla. Nyt Aarin käsi on suurempi kuin lapsena, mutta yhä yhtä siro ja kylmä.
Kaduilla kuhisee. Turvattomuus suorastaan väreilee ilmassa. Agnos on vapautunut, ja uutiset ovat kiirineet kaikkialle kaupunkiin. Kohta koko maa tietää, että olento, jonka kaltaista ei olla ennen nähty, on vapaana.
”Kuulitteko, että jumalallista voimaa kantaneet kaksoset ovat kuolleet?”
”Se olento repi ne kappaleiksi! Miten kamalaa, että sellainen olento on kaiken aikaa ollut olemassa!”
”Minusta kamalaa on se, ettei meille ole koskaan kerrottu, että magia on lähtöisin elävästä olennosta.”
”Älä parjaa kruunua! Eihän sellaista tietoa voi päästää julkisuuteen, mitä kuvittelet, että siitä seuraisi? Hänen korkeutensa on pakon edessä paljastanut tilanteen todellisen laidan. Hirvittävää, että sellainen olento juoksee vapaana etelän metsissä.”
”Mutta repiä nyt sellaiset nuoret kappaleiksi…”
Vala vilkaisee veljeään huppunsa alta ja erottaa Aarin kasvoilta saman kauhun. He vetäytyvät katujen taa, kulkevat kaupungin laidalle, joen äärelle. Pian he löytävät itsensä sillan alta piilosta maailmaa.
”Meidätkö revittiin kappaleiksi?” Vala hengähtää ja vetää hupun hetkeksi pois päästään. Vettä tiputtelee sillan väleistä alas.
”Tyypillistä Alarickiä”, Aari huokaa. ”Hän kääntää tilanteen omaksi edukseen.”
Vala on aikeissa sanoa jotain kärkevää, mutta sävy veljen äänessä pidättelee häntä. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Aari on yhä syvän rakastunut, ja koska sellaisten tunteiden ei koskaan pitänyt olla Aarille ominaisia, Vala antaa olla.
”Pitääkö meidän todella esittää kuolleemme?” Vala sihahtaa.
”Ehkä se olisi kannattavinta muutenkin. Meidän täytyy pysyä jonkinasteisessa maanpaossa.”
”Hän pakottaa meidät siihen. Helvetin kuningas.”
Aari ei voi kieltää.
”Kunpa se mies tajuaisi, miltä kuulostaa. Hän toimii vain oman etunsa nimissä. Hän ei takuulla kerro koskaan, että jumala ja magian synnyttäjä ovat sama olento”, Aari huokaa. ”Vala, minä oksetan itseäni. Mikä minua vaivaa, kun lankesin sellaiseen mieheen? Minä saisin ihan kenet vain, helvetti!”
”Sinulla on koko varjoissa piileskelevä loppuikäsi aika pokata jostain loukosta joku vanhempi herra sinua lämmittämään…”
”Pää kiinni, vitun lankku, sinä et itse tuolla kropalla saa ketään.”
”Älä minulle huuda, kun sinun rakas kuninkaasi julisti sinut kuolleeksi.”
Aari on hetken hiljaa.
”Anteeksi, sisko. Kiitos, kun pelastit henkeni silloin…”
Vala räpyttelee silmiään.
”Hyi, lopeta, et kuulosta itseltäsi”, Vala naurahtaa.
”Olen tosissani.”
Vala nielaisee.
”Tiedän.” Hän hipaisee veljensä kättä ja hymyilee. Kaiken jälkeen Aari on yhä siinä, ja sen on pakko riittää.
Vala tietää laittaneensa kiven pyörimään. Mitä kaikkea se kaataisikaan matkallaan. Koko maailma järisee, koska hän vapautti Agnosin. Vala ei osaa vielä ajatella siitä mitään. Olisi ensin nähtävä, kuinka suuresti kuningas valehtelisi kaikesta, mitä tapahtuu. Ja mitä kuningatar tekisi. Valaa värisyttää, kun hän ajattelee, että enää hänen ei tarvitse pelätä hysteerisesti kuningattaren lävistävää katsetta.
Vala ja Aari jäävät yöksi sillan alle, Vala on antanut viittansa veljelleen tyynyksi ja siirtynyt itse syrjempään vahtimaan, ettei kukaan löydä paikalle. Vesi virtaa tasaisesti, yö on kirkas, tähdet loistavat tummalta taivaankannelta.
”Sinä sitten onnistuit.”
Tumma, raastava ääni. Vala hätkähtää, kun erottaa kauempana joenpenkalla miehen, jonka tavallisesti ketunpunaiset hiukset näyttävät yön hämärässä kuivuneelta vereltä. Miehellä ei ole yllään muuta kuin kevyet housut. Täysin rasvaton ja voimakas yläruumis on paljaana. Valaa värisyttää.
”Niin onnistuin”, Vala kuiskaa, mutta ei uskalla vaatia palkkiotaan, ei nyt, kun paholainen on niin riisuttuna ja raakana hänen edessään.
”Sinä tahdot palkkiosi, etkö tahdokin?”
Vala onnistuu nyökkäämään.
”Tule.”
Vala ei hievahdakaan.
”Mutta Aari…”
”Hän pärjää sen aikaa. Usko minua, tiedän kyllä, jos jotakin tapahtuu. Osa minua on hänen sisällään.”
Valan on hankala väittää vastaan. Ajatus veljen jättämisestä sillan alle ei lämmitä, mutta hän pakottaa itsensä seuraamaan paholaista takaisin kaduille. Mies kuljettaa hänet rauhallisemmalle alueelle, jossa talojen katot kasvavat sammalta ja pihapiirejä suojaavat kiviset muurit. Täälläpäin pihoissa kasvaa kukkia.
Paholainen pysähtyy kiviaitaisen talon eteen. Villit kasvit ovat kiivenneet talon seinämille, peittäneet yhden seinän kokonaan. Pihassa kasvaa ruusuja ja ruohoa valtoimenaan. Talon ikkunat on laudattu kiinni, Vala näkee kauas, että kukaan ei ole asunut täällä enää pitkään aikaan.
”Haluatko avata portin itse?”
”Missä me olemme?”
”Taidat jo aavistaa.”
”Oliko tämä… äitini…”
”Äitisi talo. Oli.”
Vala nielaisee. Mitä hän täältä löytäisikään, se ei olisi hänen äitinsä. Tajuaminen puristaa rintaa. Kaikki tämä aika. Ja talo on tyhjä.
”Onko tämä talo ollut täällä kaiken aikaa? Näin lähellä keskustaa, jossa minä ja Aari olemme väistelleet ihmisiä ja varastelleet ruokaa?”
Inan nyökkää.
Vala nielaisee uudestaan.
Pettymys on liian pieni sana, se ei kata mitään. Se ei kata koko elämän mittaista odotusta, haavetta siitä, että jossain olisi vielä joku, joka ottaisi hänet syliin ja pitelisi. Vala ajattelee Meldaa, joka on jossakin tuolla veljensä suudeltavana. Valaa vapisuttaa, mutta hän ei anna itsensä sortua nyt. Jos hän sortuisi, hän ei nostaisi itseään enää, eikä hänellä ole varaa sellaiseen.
Vala kulkee rauhassa pitkin villiruusujen linnoittamaa pihaa. Kaunista. Valaa itkettää, miten kaunis luonnon valtaama pihapiiri kehtaa olla. Taloon ei pääse sisälle, ikkunat on tiukasti laudattu. Vala voisi käyttää magiaa ja avata ne, mutta jokin siinä, että ne on päätetty pitää kiinni, saa hänet kunnioittamaan päätöstä. Mennyt on mennyttä, se saisi jäädä sinne. Mikä on suljettu, saa pysyä piilossa.
Takapihalla, rehottavien ruusujen ja köynnösten seassa seisoo suuri, sileäksi hiottu kivi. Aika on piirtänyt sammalta sen kylkiin, mutta osan kirjaimista saattaa erottaa edelleen. Hauta. Se on hauta.
Kyyneleet juoksevat äänettöminä virtoina Valan poskille. Ei ole enää mitään itkettävää, se, joka tähän on haudattu, on kuollut kauan sitten. Ja silti Valalla on itkettävänä kokonaisen elämän verran kyyneliä, käytävänä läpi kaikki se suru, joka on puristanut häntä vuosia.
Kaikki tämä aika.
Kaikki vaiva.
Ja jäljellä on vain hauta.
Täällä on enää vain muistoja jostakin, joka oli. Vala tuijottaa kuunvalossa kylpevää hautaa, yö on kirkas ja piha kaunis kaikesta huolimatta. Jotain on säilynyt, paikka on säilyttänyt vuosia vanhan hehkunsa siitä huolimatta, että sitä ei ole asutettu aikoihin. On kuin muistonpalanen tervehtisi Valaa jostakin kaukaa, silittäisi hänen poskeaan. Ei hätää. Se on ohi nyt, sinä voit vihdoin jatkaa eteenpäin.
”Minä lupasin kertoa sinulle äidistäsi. Tahdotko yhä kuulla?”
Vala nyökkää. Haudan kirjaimista ei saa enää muodostettua nimeä. Miten nopeasti aika piilottaa kokonaisia ihmisiä maailmasta, hautaa eletyn elämän kukkien ja lautojen taa.
”Sinun äitisi oli minun noitani.”
Vala hätkähtää.
”Hän oli minun noitani, ja hän on pohjoisen tapaturmana kutsutun tapahtuman taustalla. Se olin minä, joka käskin häntä tekemään niin. Annoin maailmalle esimakua siitä, mitä on tulossa. He eivät tiedä minun olemassaolostani mitään, eivätkä tule koskaan tietämäänkään.”
Vala ravistelee kylmäävän nostalgian harteiltaan ja tuijottaa miestä suoraan silmiin.
”Mitä?” Valan huulilta pääsee. Kaiken tämän ajan paholainen on kutonut verkkojaan ympäri maailmaa. Miksi Vala kuvitteli olevansa mitään muuta kuin pieni osanen tämän ikuisen olennon leikkiä?
”Se on jotakin, josta sinun ei tarvitse enää huolehtia”, paholainen sanoo hymyillen. Miehen valkeat silmät ovat yössä kalpeat kuin kuu. ”Minä tulin keskustelemaan äidistäsi.”
Vala vetää syväään henkeä. Tämän miehen kanssa olisi otettava se, mitä saa.
”Kerro minulle sitten.”
Inan avaa suunsa, ja Vala valmistautuu kuulemaan asioita, joita ei koskaan uskonut kuulevansa. Inan kertoo naisesta, joka aiheutti suurta hämmennystä pohjoisessa ensin jäämällä kiinni ja avautumalla hysteerisesti siitä, kuinka jumalpatsailla on samanlaiset silmät kuin niillä, joilta magia on peräisin. Vala tunnistaa kertomuksesta tuttuja piirteitä. Merkkejä siitä, että hänen äitinsä pääsi saman totuuden äärelle, jonka hän itse sai kohdata Agnosin kanssa.
Ja sitten koitti pohjoisen tapaturma, hetki, jolloin kansa sai makua siitä, mitä paholainen on. Mitään ei yhdistetty Inaniin. Vala kuuntelee kärsivällisesti, mutta ei saa otetta. Hän ei tiedä, millainen nainen tarinoiden taustalla on.
”Mihin äitini kuoli?”
”Hänet metsästettiin hengiltä. Tavanomainen tarina.”
”Kuinka hänelle on hauta täällä? Eihän noidille…”
”Minä tein sen.”
”Sinä? Miksi?”
”Hän oli ensimmäinen noitani kahteensataan vuoteen. Hän ansaitsi sen kunnianosoituksena tekemästään työstä.”
”Oletko tosissasi?”
”Ehdottoman. Minun noitani eivät ole kuten sen olennon, jonka olet vapauttanut takaisin tähän maailmaan. Minun noitiani ei ole kuin kourallinen. Millainen olisi paholainen, jolla ei olisi enää lainkaan sydäntä? Minä en voi antaa itseni vähetä loputtomiin.”
Äkkiä Valan valtaa halu koskettaa Inania. Ihan vain hipaista miehen kylmää ihoa silkasta myötätunnosta. Miltä tuntuu olla olento, joka vähenee pala palalta, antaa sydämestään osia muille?
”Mihin sinä pyrit? Tällä kaikella. Ihan kaikella.”
Inan on jo kerran kieltäytynyt kertomasta, mutta jokin Valan äänessä saa miehen hymyilemään.
”Minä lavastan Agnosin. Paljastan koko kansalle, että heidän kipunsa on lähtöisin samasta olennosta, jota he rukoilevat ottamaan kipunsa pois. Mikä muu tuhoaisi ihmiset niin perusteellisesti kuin se?”
”Mihin sinä tarvitsit minua ja Aaria?”
”Olitte pelkkiä pelinappuloita. Tahdoin sekottaa pakkaa. En uskonut, että pystyisit vapauttamaan Agnosia, mutta olen iloinen, että teit sen.”
”En ymmärrä sinua.”
”Ei sinun tarvitsekaan.”
”Aiotko siis toteuttaa pohjoisen tapaturman kaltaisen joukkosurman myös täällä? Kuka sen toteuttaa nyt, kun äitini on poissa?”
”Minulla on luotetuin noitani.”
”Todellako? Missä hän on, piilossa kaikelta maailmalta, niinkö?”
”Tallessa. Piilossa siellä, mistä ei osata etsiä.”
”Arvoituksellista.”
”Riippuu perspektiivistä.”
Vala kääntyy takaisin haudan puoleen. Tässä se on, hänen menneisyytensä ja nykyisyytensä. Lohtu, jota ei koskaan tullut. Vala koskettaa kiveä, se on kylmä vasten yötä. Muuta hän ei tarvitse.
”Onko sinulla minulle mitään muuta?”
Inan tuijottaa Valaa pitkään. Vala ei osaa tuntea oloaan käytetyksi. Mies hänen edessään ei ole riittävän inhimillinen käyttääkseen muita. Inan ei toimi kuten he.
”Ei”, Inan sanoo.
”Saanko kysyä vielä yhden kysymyksen?”
Inan ei sano mitään.
”Miksi sinä teet tämän kaiken?”
Miehestä pakenee kylmä naurahdus.
”Siihen on monta vastausta, ja minä uskon, että tiedät jo perimmäisen.”
Vala muistelee Agnosin sanoja. Kansaa, joka tuhottiin, ihmisiä, jotka veivät kaiken.
”Sinä vihaat ihmisiä, ja Agnosia, joka antoi ihmisille magian.”
”’Viha’ on voimakas sana. Minä en tunne mitään niin inhimillistä. Minun tunteeni ovat syvempiä.” Inan pitää tauon. ”Voit ajatella sen niin, jos se helpottaa sinua.”
Vala nyökkää. Hän vilkaisee miestä vielä viimeisen kerran. Sen jälkeen hän ei usko tapaavansa tätä enää koskaan. Punaiset hiukset, paljas, luja ruumis. Vala muistaisi Inanin tällaisena. Veretseisauttavan voimakkaana ja kauniina.
”Kiitos kaikesta, Inan”, Vala sanoo saaden miehen hätkähtämään. Vala tietää olevansa yksi niistä harvoista, joille on uskottu paholaisen nimi. Hän kävelee pois kukkien peittämältä pihamaalta eikä käänny enää taakseen. Hän voisi sortua polvilleen, itkeä kaikkea menettämäänsä. Sisimmässään hän tietää jo. Ei voi menettää jotakin, jota ei koskaan ollutkaan.
Valalla on jäljellä vain tulevaisuus, jota kohti hän kävelee yön hämärtämillä kaduilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti