Valan koko keho tärisee vielä kaiken oksennettuaankin. Hän pyyhkii suutaan käteensä, kaikkialle sattuu. Paholaisen sydämen palanen pysyy paikallaan, mutta kaikki muu on tullut ulos Meldan paljastuksen jälkeen. Vala ei erota kasvojaan kaiken sotkun keskeltä.
”Sisko?” Aarin ääni kuuluu ovelta.
Vala kääntyy kohti ovea eikä vaivaudu peittelemään mitään, häpeä on kulunut hänessä vanhaksi ja likaiseksi, hän ei jaksa enää antaa sille valtaa itsensä yli.
”Vala, mitä nyt?” Aari sulkee oven ja kyykistyy Valan tasolle, mutta riittävän etäisyyden päähän siskostaan. ”Mitä sinä…? Onko sinulla näin pahoja hylkimisreaktioita?”
”Ei, tämä ei ole sitä.”
”Mitä sitten? Jos kuningatar näkee, niin –”
”Meidän täytyy päästä täältä pois.”
Aari huokaisee.
”Tiedän.”
”Minä vapautan vangitun jumalan nyt.”
”Vala, mitä? Mitä ihmettä?”
”Olen saanut ymmärtää paljon aivan liian lyhyessä ajassa. Minä vapautan hänet, sen jumalan, sillä minä en ala enää kenenkään pelinappulaksi.”
Vala ei koskaan unohda, miltä tuntuu anoa naista, joka sanoo nauraen rakastavansa veljeään. Naista, jota hän rakasti, jonka kanssa hän kuvitteli saavansa olla, kun kaikki on ohi. Valalle on alkanut valjeta, mikä hänen kohtalonsa on pelissä, jota pelaavat ne, joilla on rahkeita siihen.
”En minä usko, että se punahiuksinen mies tulee koskaan kertomaan meille meidän äidistämme”, Vala nauraa kyyneleet poskillaan. ”Ei meillä ole äitiä. Eikä kotia.”
”Vala, ihan tosi, mitä on tapahtunut?”
Vala katsoo veljeään, tämän kauniin kalpeita kasvoja, kokovalkeaa olemusta. Miten upea Aari onkaan. Veistoksellinen ja siro. Vala hakkaisi omat kasvonsa verille, jos jaksaisi.
”Menetin erään, joka ei koskaan ollut minun. Ja sain samalla tietää paljon, paljon sellaista, mitä en olisi halunnut. Myös maailmasta. Vangittu jumala vapautuu tänään, Aari, se on minun lupaukseni. Minä en jaksa tätä enää pitempään.”
”Vala, ole kiltti ja odota.”
”Älä ano minua, en siedä sitä nyt.”
”Oliko sinulla kumppani?”
”Ei”, Vala nauraa katkonaisesti, ”ei, siinä se hauskuus piileekin, minulla ei koskaan ollut kumppania. Ei olisi edes voinut olla. Se oli kaikki minun päässäni, veli rakas.”
”Mutta…”
”Etkö sinäkin itkenyt, ettei kuningas rakasta sinua vaan mielikuvaansa sinusta? No, minun rakkaani ei välitä minusta senkään vertaa. Ilouutinen meille molemmille on se, että meillä on todella vain toisemme tässä maailmassa.”
Aari ei tule lähemmäs. Vala ei kestäisi sitä, ei Meldan paljastuksen jälkeen.
”Minä haen sinulle jotakin, jolla siivota tuon, niin kuningatar ei ehdi epäillä mitään.”
Vala on aikeissa lausua vaisun kiitoksensa, mutta Aari on jo noussut. Veli ei siedä epäpuhtauksia ja sotkua kerran hyvän elämän pariin päästyään. Sekin jaksaa huvittaa Valaa nyt. Pian he olisivat jälleen kaduilla, joutuisivat verhoilemaan itsensä, sillä heidät tunnistettaisiin kuninkaan leluina missä tahansa. Jos me edes selviämme hengissä tästä.
Vala siivoaa kaiken yksin, Aari ei jää auttamaan häntä. Valalla ei ole aavistustakaan, mitä Aarin ajatuksissa tätä nykyä tapahtuu. Linna sopii Aarille kammottavan hyvin, eikä Vala aio pakottaa veljeään tekemään mitään kanssaan, jos veli todella tahtoo mieluummin leikkiä pyhää olentoa kuninkaan rinnalla.
Olisi pärjättävä yksin. Kaikki Meldan sanat ja eleet pyörivät Valan verkkokalvoilla, hän ei kykene unohtamaan, miltä noita näytti veljensä rinnalla. Pelkissä sanoissa ja katseissa oli sellaista kiihkoa, jota Vala ei koskaan pääsisi koskettamaan. Vala istuu liian suuren sänkynsä perukoilla ja heijaa itseään, jotta ei ala huutaa. Olisi vain odotettava ääneti yön tuloa ja toivottava, että tällä kertaa kaikki todella loppuisi.
Kun yö levittää rihmansa maailman ylle, Vala löytää itsensä istumasta ikkunalaudalta. Hän tuijottaa kaupungin lempeitä valoja, jotka eivät tunnu täältä käsin kutsuvilta. Vala on etääntynyt siitä elämästä, jota eli ennen linnaa. Hän ei tahdo takaisin. Hän ei tahdo anelemaan polvillaan maailmaa antamaan hänelle vielä yhden mahdollisuuden. Hän ei kestä enää jatkuvaa varastelun, kivun ja selviytymisen kierrettä, mutta hän ei voi paeta sitä, sillä sitä hänen elämänsä on.
Vala luo viimeisen silmäyksen ulos, tuijottaa täytenä loistavaa kuuta kuin se osaisi antaa hänelle tukensa. Sen turvin hän livahtaa kivisiä käytäviä pitkin kellariin, jossa pimeys iskee raskaana vasten kasvoja. Vala jättää soihdut ja valon taakseen ja antautuu hiljaa odottavalle pimeälle.
”Minä tulin vapauttamaan sinut”, Vala kuiskaa. Kahleet kilahtelevat. Mitään ei näy. Vasta, kun Vala kuulee hengityksen aivan lähellään, hän tietää, että Agnos on siinä.
”Agnos.”
”Ihmisen lapsi. Olet palannut. Haistan surun koko olemuksestasi. Mitä menetit?”
”Jonkun, joka ei alun perinkään ollut minun otettavissani”, Vala sanoo kykenemättä sysäämään pois ajatusta Meldasta veljensä kanssa.
”Joten sinä olet nyt tässä.”
”Olen nyt tässä, ja minä vapautan sinut. Se mies saa sinut kokonaan.”
”Vapautat minut tapettavaksi.”
”Te jumalolennot saatte päättää itse omasta kohtalostanne, se ei ole minun käsissäni.”
”Oikea vastaus, ihmisen lapsi.”
Vala vetää syvään henkeä. Tämän jälkeen kaikki muuttuisi pysyvästi, hän tietää sen. Pakosuunnitelma on jo tiiviisti hänen mielessään, hän ei kestäisi jäädä tänne ottamaan vastaan kuninkaan raivoa. Kuningatarta hän ei jaksa edes ajatella. Kuningatar on varmasti enemmän kuin mielessään vastaanottamassa rakkaan jumalansa.
”Aiotko sinä vapauttaa minut hänen voimillaan?”
”Aion.” Valalla ei ole muutakaan.
”Minusta on aina ollut erityisen mielenkiintoista, miten yhteys meihin vanhempiin olentoihin saa teidät ihmiset toimimaan. Yhteys välillämme synnyttää magian, vaikka me itse emme magian kaltaisiin asioihin pysty.”
”Sinä ja paholainen ette siis…?”
”Ei, me emme voi käyttää magiaa. Me vain annamme sen. Niin se on aina mennyt.”
Ei Vala ole yllättynyt. Kyllähän hän sen tiesi. Silti kaikki näissä kahdessa olennossa tuntuu päivä päivältä suuremmalta. On kuin Vala olisi saanut jalkansa kiinni maailmaan, jossa mikään ei ole hänen lähestyttävissään.
Mutta hänellä on magia. Ase, väline, jonka nämä olennot ovat ihmisille antaneet. Tarkoittaa se mitä tahansa, Vala on päättänyt luottaa siihen.
”Tule lähemmäs”, Vala sanoo Agnosille, ja hätkähtää varmuutta äänessään. Kaikki menetykset ovat saaneet sen aikaan. Varmuus siitä, että vastedes hän eläisi tätä elämää täydellisen yksin, saa hänen äänensä kovettumaan. Monet kyyneleet tulisivat vielä, mutta hän ei suostu ajattelemaan niitä.
Vala tarttuu hammasta purren Agnosia ranteesta. Miehen käsi on suuri ja kylmä, jokin sen tunnussa on hänelle liikaa. Hänen ei kuulu koskettaa tätä olentoa. Hän pitää kättään kahleen yllä. Se on vain tavallinen kahle ja sen vangitsema olento yhtä tavallinen kuten hänkin. Sillä ei ole vuosiin ollut voimaa vapauttaa itseään, koska sillä ei ole magiaa toisin kuin hänellä.
Kahle kalahtaa vasten kivistä lattiaa. Vala tekee saman jalkojen kahleille. Niin tehdessään hän huomaa ajattelevansa, että kaiken ajan kuningatar olisi vain voinut ryhtyä noidaksi vapauttaakseen rakkaansa, etsiäkseen tämän magian avulla. Ehkä kuningatar ei todella löytänyt tätä paikkaa. Ehkä hän ei alun alkaenkaan tahtonut noidaksi.
Kahleet lojuvat koskemattomina maassa. Vala kutsuu magiallaan tulen tanssimaan sormenpäihinsä. Hän näkee liekin kajossa kalpean, valkoisen olennon, jonka kasvoilla ja kehoilla risteilee punaisia juovia ja sinivioletteja painaumia. Agnosin huulet ovat verenpunaiset kaikista syödyistä sydämistä, ihmisten veri on ikuisesti pinttynyt miehen huulille.
”Mene. Olet vapaa.”
Olennon kurkusta kuuluu matalaa ääntä, miltei murinaa. Ilmeisen tyytyväistä. Valaa huimaa. Mitä minä olen tehnyt?
”Kiitos, ihmisen lapsi”, Agnos sanoo matalalla äänellään. Vasta täyteen mittaan noustuaan Vala ymmärtää miehen olevan hurjasti häntä pitempi. Tämä olento ei koskaan voisi olla verrattavissa ihmiseen. Vala ymmärtää sen nyt kipeämmin kuin koskaan. Hän on hetki hetkeltä vähemmän varma mistään. Olento hänen edessään on magian isä, eikä Valalla ole aavistustakaan, mitä tapahtuu, kun sellaisen olennon päästää vuosien jälkeen takaisin vapaalle jalalle.
Sitten Vala muistelee kuninkaan alati vahamaisia, ilmeettömiä kasvoja ja tietää tehneensä oikein. Jotakin, joka on aina ollut vapaa, ei saa kahlita. Vala ajattelee Agnosin ja Inanin kansaa, joka on tapettu heitä lukuun ottamatta. Jäljellä ovat vain he, jumala ja paholainen, toistensa vastinkappaleet. Ajatus on pyörryttävä.
”Mitä sinä aiot?” Vala huomaa kysyvänsä, vaikka tietää, ettei sillä ole enää merkitystä.
”Sinähän vapautit minut, koska vanhin viholliseni ja ystäväni tahtoi niin”, Agnos hymähtää, ”eikö sinun pitäisi siis tietää?”
Vala nielaisee.
”Aivan. Et sinä minua sen vuoksi vapauttanut. Sinä tahdot tämän jo loppuvan, etkö tahdokin?”
Vala nyökkää. Agnos on niin kammottavan pitkä ja voimakas. Kahlittuna ja heikkonakin mies näyttää jumalalliselta ja vahvalta. Lihaksikas keho on täynnä muinaista voimaa, jonka kaltaista ihmisistä ei löydy.
”Nyt sinä olet vapaa”, Agnos sanoo ja ottaa kivuliaita askelia kohti ovea. Kahleiden raatelemat jalat verestävät. ”Mene. Ota veljesi ja lähde täältä. Pelasta itsesi siltä, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
”Mitä…?”
”Usko minua. Verta sataa pian, etkä sinä tahdo olla täällä silloin.”
”Oletko tosissasi?”
Agnosin ilme kertoo kaiken. Valaa kylmää. Hän ymmärtää, miksi kansa on muinoin tuntenut tarvetta polvistua Agnosin edessä. Vielä hetken Vala tuijottaa miehen kalvakkaa olemusta liekin himmeässä hehkussa. Valkoisista silmistä heijastuu koko todellisuus. Vala ei ole koskaan tuntenut samanlaista pelkoa ja kunnioitusta minkään elävän olennon edessä.
”Miten sinä aiot päästä vapaaksi ilman, että sitä huomataan?”
Agnos hymyilee niin, että valkeat hampaat paljastuvat.
”En minä pääse täältä ilman, että minut huomataan. Siksi sinun on mentävä ensin. Ota veljesi ja juokse.”
”Entä –”
”Mene. Mene, ihmisen lapsi, ja vapauta itsesi.”
Vala tuijottaa Agnosia vielä hetken. Sitten hän sammuttaa sormiensa päässä tanssivan liekin ja antaa pimeyden laskeutua. Vielä viimeiset, häviävät sekunnit ikuisen olennon seurassa, ja sitten hän juoksee pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti