Vala tahtoisi juosta pikimmiten takaisin kahlitun jumalan luo, katsoa tämän maidonvalkeita silmiä ja yrittää ymmärtää. Vala tahtoo jo saattaa kaiken loppuun ja kiskoa itsensä ja veljensä pois linnan kylmistä saleista. Aari on toipunut hylkimisreaktiostaan, mutta veli katselee yhä haikaillen kuninkaansa perään. Valaa puistattaa.
Vala suunnittelee jo palaavansa jumalan luo, kun kuningatar keskeyttää hänen ajatuksensa ja ohjaa hänet valtaistuinsaliin. Kuningattaren käsi on tuttavallisesti Valan selällä, Vala saa kylmiä väreitä.
”Ajattelin, että voisit pitää tänään vapaapäivän. Mene ulos, annan sinulle rahaa, niin voit ostaa itsellesi jotakin mukavaa.”
Taka-ajatus. Kuningattarella täytyy olla taka-ajatus.
”Oletteko varma? Nyt, kun Meldakin hyökkäsi suoraan tänne…”
”Sinä tarvitset vapaa-aikaa. Sinä ja veljesi olette molemmat kokoajan melkoisessa pyörityksessä. Annan sinulle viitan, johon piiloutua, niin kyläläiset eivät tajua näkevänsä pyhää tyttöä.”
”Selvä. Kiitos, teidän korkeutenne.”
Valaa hirvittää, mutta hän pakottaa itsensä puremaan hammasta. Hän tietää kyllä, minne menisi.
*
Melda on sytyttänyt kynttilät jo valmiiksi ja istuutunut sängylle jalat ristissä. Vala unohtaa kaiken nähdessään alusvaatteissaan istuvan Meldan sängyllä.
”Kuinka sinä tiesit, että minä…?”
”Kyttään sinua.”
”Oikeasti?”
Melda nauraa.
”En, mutta minulla sattui olemaan korvat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Valmistelin meille hyvän illan, pääset rentoutumaan.”
”Voi, Melda…”
Miten Vala on saattanut ajatella, että pärjäisi ilman tätä naista? Hän tietää, että vaaratilantessa luottaisi vain veljeensä, mutta Melda on yhä täällä, hän kaipaa tämän ihoa omalleen yhä edelleen.
Melda vetää Valan syliinsä, silittää selkää ja takamusta.
”Oliko jo ikävä?” Melda kysyy hymyillen. Valan tajunnassa heittää, Melda on niin lähellä ja tuoksuu niin hyvältä.
”Oli. Oli, ihan kamala…”
”Voi, ah, odota… Mm, Vala, odota.”
”Hmm?”
”Miten linnassa menee?”
Vala pudistaa päätään. Ei, tällä kertaa he eivät puhuisi tästä ensin. Vala ei koskaan saa, mitä tahtoo. Hän painaa Meldan alleen ja vie kätensä naisen reidelle. Hän tahtoo Meldan kaikkialle. Nyt, kun hän on jälleen tässä, hän aikoo vaatia naisen täyden huomion.
”Oi, oletpa sinä halukas…”
”Niin olen. Tule lähemmäs.”
Meldasta lähtee pehmeä naurahdus. Melda kiskoo Valan hiuksista lähemmäs ja puristaa hänen takamustaan lujasti. Suudelmia, jotka syvenevät hiljalleen. Kosketuksia. Vala päästää itsensä valloilleen, hän kiskoo kuningattarelta saamansa mekon pois, hän ei tahdo olla nyt se versio itsestään, joksi on tullut linnassa. Hän tahtoo Meldan sisälleen ja aikoo pitää huolen siitä, että saa kerrankin haluamansa.
Jokin viimeaikojen tapahtumissa on jättänyt merkkinsä Valaan. Verta yskivä veli ja kuninkaan kahlitsema jumala. Tämä maailma on sairas. Se mätänee hiljalleen pois. Mutta Vala on vielä tässä, hän maistaa Meldan ihoa ja tietää kuuluvansa juuri tähän, juuri nyt.
Kaiken jälkeen Vala vetää syvään henkeä. Kehossa tykyttää, lakanat ovat märät ja sotkuiset, mutta Vala on tyytyväinen, mielihyvä on täyttänyt hänen koko ruumiinsa. Melda on lähes yhtä hengästynyt, yllättynyt hymy kareilee naisen huulilla.
”Vau, Vala, sinä… Enpä olisi uskonut sinusta.”
”Etkö?”
”En, mutta olen positiivisesti yllättynyt. Olet helvetin seksikäs.”
Vala naurahtaa. Melda siirtää Valan mustat kiharat kasvoilta ja suutelee pitkään.
”Pitäisikö mennä peseytymään?”
”Ei vielä”, Vala hymähtää ja kietoo molemmat kätensä Meldan ympärille.
”Sinä olet oppinut vaatimaan. Rakastan sitä, se on hiton kuumaa.”
”Niinkö? Ehkä sitä oppii kovettumaan linnan kaltaisessa ympäristössä.”
”Ei, tämä on nyt jotain muuta. Eikö olekin?”
Vala on hetken hiljaa.
”Minä löysin sen, minkä vuoksi minä ja veljeni olemme linnassa.”
Melda kohottaa kulmiaan.
”Siksi te siis olette linnassa. Löytääksenne jotakin.”
Vala kuljettaa kättään Meldan rintakehällä vain todetakseen, että sisällä ei todella ole sydäntä, joka pumppaisi verta Meldan kehoon.
”Agnos”, Vala pudottaa nimen huuliltaan, kiskaisee verhon heidän väliltään.
Melda säpsähtää kauemmas. Naisen tummasti meikatut silmät suurenevat, huulet raottuvat. Vala vain hymyilee. Jumalan kohtaamisen jälkeen asiat ovat olleet pelottavan yksinkertaisia.
Melda nousee istumaan ja tuijottaa Valaa niin selvän järkytyksen vallassa, että se miltei huvittaa Valaa. Maailma, jota he kumpikaan eivät koskaan kuvitelleet jakavansa toisen kanssa.
”Sinä… Sinä siis tiedät?”
”Minä olen tavannut hänet. Valkosilmäisen jumalan.”
”Herranjumala. Mitä helvettiä?”
”Täsmälleen.”
”Sinä tapasit hänet?”
”Kuninkaanlinnassa, kyllä. Hänen korkeutensa oli ystävällisesti kahlinnut jumalan kellarikerrokseen. Mikäs sen kätevämpää kuin vangita aito olento ja kiillottaa samalla sitä valheellista mielikuvaa, jonka uskonto on muodostanut.”
”Vittu. Vittu.”
Melda nousee ylös sängystä kuin aikoisi juosta saman tien ulos.
”Mitä nyt?”
”Tämä on iso asia. Se olento täytyy saada pois sieltä.”
”Se on työn alla.”
”Helvetti…”
”Melda, mitä nyt?”
”En todellakaan kuvitellut, että sinun juttusi liittyisi Agnosiin. Saati sitten, että oikeasti olisit tavannut hänet.”
”Niin olet sinäkin päätellen siitä, että olet noita.”
”Siitä on kymmenisen vuotta. Kuningas on vanginnut Agnosin sen jälkeen.”
”Mikä Agnos oikein on? Muutakin kuin se olento, josta uskontomme sai alkunsa.”
”En tiedä. Kukaan noita ei todella tiedä. Me kaikki tiesimme vain, mistä hänet löytää. Lännen sankoista metsistä, sieltä, missä unohtaa oman nimensä, jos kulkee tarpeeksi pitkälle. Niissä metsissä hän asui, olento, jolta sai magian vaihdossa omasta sydämestään. Se kuulosti aina aivan sadulta, mutta se on täyttä totta.”
Melda värähtää. Vala tuntee lämpöä rinnassaan, kun saa viimein kuulla tämän suoraan Meldalta.
”Sinäkin varmasti tahdot Agnosin vapaaksi. Sitten noitia voi syntyä lisää.”
”Nimenomaan. Olen saanut pitää melkoista meteliä muidenkin puolesta sillä aikaa, kun Agnos on ollut vangittuna.”
Vihdoin Vala ymmärtää Meldan toimintaa yhä vain enemmän.
”Melda, miksi sinä halusit alun perin noidaksi? Sinä olit, mitä, viisitoista, kun sinusta tuli noita?”
”Kyllä, viisitoista.” Melda irvistää. ”Voisi sanoa, että halusin noidaksi perhesyistä.”
”Ai? Sinulla on perhe?”
Vala ei tiedä, miksi antaa sen yllättää itsensä. Kenties hän on kuvitellut hurjan ja irrallisen naisen kuuluvan vain itselleen. Ehkä Vala uskalsi hetken ajatella voivansa samaistua Meldaan edes hivenen. Minä olen aina ainut koditon. Hylkiö. Äkkiä Vala maistaa jälleen veren suussaan. Hän pakottaa itsensä nieleskelemään.
”Niin ja näin”, Melda irvistää. ”Ei äitiäni oikein voi perheeksi laskea, mutta kyllä, kerran minulla oli perhe.”
”Tapahtuiko heille jotakin?”
”Sekä isäni että veljeni kuolivat.”
”Olen pahoillani.”
”Minä poltin isäni elävältä.”
Valan suu loksahtaa auki.
”Entä veljesi?” Vala kysyy niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulee.
Meldan kasvoille ilmestyy varjo.
”Ei, veljeäni minä en tappanut. Hänen kuolemansa oli tapaturma.”
”Oliko hän sinulle rakas?” Vala ajattelee tahtomattaankin Aaria, joka takertui häneen kuolemanpelossaan.
”Oli”, Melda sanoo äänessään sellaista melankoliaa, jota Vala ei ole aiemmin kuullut naisen äänessä. ”Meidän lapsuutemme oli varsin myrskyinen. Nykyään kannan sitä enimmäkseen yksin.”
Vala tahtoisi sanoa, että hän on tässä, että hän kuuntelisi aina ja ikuisesti, kunhan Melda vain pysyisi hänen lähellään, lämmittäisi hänen kylmää, yksinäistä ruumistaan. Mutta tänään ei ole se päivä.
”Vala.”
”Niin?”
”Kuka se on? Se, jota palvelet ja saat magiasi?”
Nielaus. Toinen. Vala on pitänyt sitä sisällään jo niin pitkään. Joko hän vihdoin uskaltaisi päästää sen ulos? Melda tietää jo niin paljon.
”Paholainen”, Vala sanoo, päästää varjon vapaaksi. Nyt hän vihdoin tietää nimen olennolle, joka on pelottavampi kuin tähdetön yö, ikuisempi kuin kaikki kaupungin rakennukset.
Melda päästää sihahduksen ja hieroo hermostuneena päätään.
”Helvetti. Helvetti”, Melda sihahtaa. ”Tietenkin sen paskiaisen on oltava todellinen.”
”Minäkään en ollut uskoa sitä, mutta Agnos kertoi minulle.”
”Se olento itsekö ei?”
Vala pudistaa päätään.
”Ihan helvetin huono juttu”, Melda sanoo ja ryhtyy pukemaan päälleen.
”Melda? Minne sinä menet?”
”Minun on mentävä hoitamaan pari asiaa. Anna anteeksi, otetaan uusintakierros sitten taas, eikö niin? Kaunotar”, Melda sanoo pehmentäen sanojaan hivenen. Melda kumartuu suutelemaan Valaa vielä kerran. Sitten nainen vetää takin ylleen ja kävelee ovelle.
”Melda…” Minä rakastan sinua.
”Hhm?”
”Ei mitään. Olet tosi kaunis.”
Melda hymyilee niin, että hampaat näkyvät.
”Nähdään taas. Kiitos tästä, ihan tosi.” Ja sitten hän on poissa.
Vala ei ole se, jolta puuttuu sydän, mutta silti hänen rinnassaan tuntuu tyhjältä, kun Melda kävelee hänen luotaan. Hän painaa päänsä tahraisiin lakanoihin ja yrittää pakottaa itsensä ajattelemaan mitä tahansa muuta kuin sitä, miten käytetyksi hän tuntee itsensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti