Kun Vala seuraavan kerran menee etsimään valkeaa jumalaa, hän ei uskalla pyytää veljeään mukaansa. Valan alitajunnassa kiljuu ääni, joka kertoo hänen pettäneen sen, joka on antanut hänelle magian. Hän on pettänyt paholaisen kertomalla Meldalle. Meldan yhtäkkinen lähtö kieppuu yhä Valan mielessä, kun hän hiipii hämärään yöhön ja toivoo löytävänsä jumalan jälleen.
Kaikki näyttää erilaiselta kuin edellisellä kerralla. Vala osaa silti mennä täsmälleen oikeaa reittiä, hänen jalkansa toimivat automaattisesti. Hän puristaa kättä rinnallaan. Sydämenpala hänen sisässään sykkii häneen voimaa. Se tunnistaa kellarikerroksessa olevan olennon kaltaisekseen, johdattaa hänet Agnosin luo.
Salaoven takana on sysipimeää, musteinen pimeys on läpäisemätön. Tällä kertaa mistään ei synny valoa, Vala jättää kaiken taakseen ja astuu mustuuteen. Vasta hengityksen kuullessaan hän tietää, ettei ole kellarissa yksin.
”Agnos.”
Hengähdys.
”Agnos, minä tulin jälleen. Minun pitää vapauttaa sinut.”
”Et sinä sen vuoksi tullut, ihmisen lapsi.”
Vala hätkähtää. Pimeässä hän ei erota edes omia raajojaan. Olisi pitänyt ottaa soihtu käytävältä. Mitä tahansa, jolla erottaa mustuudesta puhuvan jumalan. Agnosin ääni on yhä yhtä riipivän muinainen.
”Sinä tahdot tietää siitä, jonka sydäntä kannat sisälläsi. Sinä tahdot ymmärtää tätä maailmaa, magiaa ja häntä. Ja minua.” Hetken hiljaisuus. ”Etkö tahdokin?”
Vala nyökkää. Hän uskoo Agnosin näkevän sen. Sisimmässään Vala on aina tahtonut vain vastauksia.
”Sinä epäilet, että olet mukana jossakin paljon suuremmassa kuin koskaan ajattelitkaan.”
Vala nyökkää uudelleen.
”Minua pelottaa”, Vala tunnustaa.
”Sinä lupauduit auttamaan olentoa, josta et edes tiennyt mitään.”
”Minä tahdoin vain tietää äidistäni. Hän lupasi kertoa.”
”Hän ei koskaan anna mitään ilmaiseksi.”
”Minä annan hänelle sinut.”
”Viet minut tapettavaksi.”
”E-… en minä tiedä, mitä hän…”
”Hän repii sydämen rinnastani, sen hän tekee.”
Valasta pääsee älähdys.
”Mutta älä siitä huolehdi.”
Valan sydän hakkaa lujaa rinnassa.
”Tahdot siis tietää, mitä me olemme, minä ja hän, jota autat.” Agnosista pääsee vaimea naurahdus. ”Ne sanat, joita ihmiset meistä käyttävät, ovat vain ihmisten keksimiä. ’Jumala’ ja ’paholainen’ ovat teidän, eivät meidän.”
”Mutta te ette ole ihmisiä. Te olette… jotakin muuta.”
”Me olemme ne, jotka asuivat täällä ennen kaikkea muuta.”
”M-… mitä?”
Agnosin hengitys rahisee pimeässä. Vala joutuu silittämään itse omaa käsivarttaan, ettei alkaisi huutaa. Ei hätää.
”Tämä maailma oli meidän. Me asutimme sen.”
”Sinä ja…?”
”Me olimme kokonainen kansa. Me täytimme tämän maan, tunsimme ulkoa sen muodon ja luonteen. Me olimme yhtä tämän maan kanssa, kunnes ihmiset saapuivat meren takaa.”
Agnosin ääni mustenee. Valaa huimaa.
”Ihmiset tulivat, valtasivat alueemme ja tappoivat kansaamme kuin karjaa.”
Valasta pääsee vaimea pihahdus.
”Sitä jatkui ja jatkui, kunnes jäljellä oli vain muutama kaltaisemme. Ihmiset tulivat meidän alueillemme, muodostivat kulttuurinsa ja perinteensä sinne, missä meidän kansamme oli kulkenut. He ottivat ja ottivat, tekivät omaansa siitä, mikä ei ollut heidän.”
Agnos vetää syvään henkeä.
”Lopulta jäljellä olimme vain me, minä ja se mies, jota kansa vuosia sen jälkeen alkoi kutsua nimellä paholainen. Silloin hänellä oli vain yksi nimi. Inan.”
Inan. Mies, joka on ohjaillut Valaa ja Aaria ympäriinsä, on nimeltään Inan. Vihdoin Valalla on jotakin, johon tarttua, jota koskettaa. Nimi. Olennolla on nimi.
”Vuosia olimme vain me kaksi, viimeiset kaltaisemme. Ja niihin aikoihin ihmiset löysivät minut. He eivät enää muistaneet, että oli ollut muutakin kuin he. Vain osa ihmisistä tiesi muinaisesta kansasta, joka oli asuttanut tätä maata. Kun he löysivät minut etelän metsistä, he näkivät vain olennon, joka ei ollut kuin he. Eivät mitään muuta.”
Vala saattaa nähdä sen. Kokovalkoisen, paljaan miehen keskellä metsää. Valkeat silmät kuin pilvetön taivas.
”Siten he saivat magian. Se tapahtui kuin itsestään, vereni veti heitä luokseen. He yhdistyivät minuun, söin heidän sydämensä, ja he elivät osana minua, osana lujaa, sykkivää sydäntäni, joka pumppasi verta heidänkin puolestaan. Siten magia syntyi maailmaan, ja sen avulla he loivat uutta.”
Vala sulkee silmänsä, luomien takaiseen pimeyteen ilmestyy kuvia. Magian avulla kohoavat kaupungit, sydämestään luopuneet ihmiset, jotka tekivät sopimuksen tuntemattoman olennon kanssa. Kuin kieroutunut iltasatu.
”Ja sinä autoit heitä, vaikka he veivät kaiken sinulta?”
Agnos ei sano mitään, mutta Vala voi kuvitella miehen hymyilevän.
”Inan sanoi aina samaa. Niinä aikoina hän alkoi kasvaa erilleen minusta. Hän halveksi tekoani. Hän loukkaantui verisesti siitä, että minä annoin magian lahjana niille, jotka veivät meiltä kaiken.”
”Mutta… magiahan…”
”Niin. Kesti vuosia, että magiasta tuli vitsaus, jotakin, jonka nimeä kirota, kun ei ymmärrä. Kesti vuosia, että noidista tuli metsästettäviä hirviöitä. Tahdotko sinä, ihmisen lapsi, tietää, mikä teki magiasta vitsauksen, mikä käänsi ihmiset sitä vastaan?”
Vala nyökkää jälleen. Pimeys ympärillä ei hengitä. Sydän jyskyttää niin, että Valasta tuntuu kuin sen syke kaikuisi hänen koko ruumiissaan.
”Kuninkaalliset. Hovi. Tämä paikka, nämä salit ja käytävät. Täällä se tapahtui.”
”Mitä tarkoitat?”
”Alussa magia oli ihmeellistä ja uskomatonta, kaikki halusivat olla noitia. Sitten tilanne tasoittui ja magiasta tuli yksi yhteiskunnan kulmakivistä. Kuninkaallisissakin oli noitia. Kuulostaako tämä uskomattomalta sinulle, ihmisen lapsi? Tätä teidän historiankirjanne eivät kerro, tämä tarina ei lepää kirjoitettuna missään.”
”Kerro minulle”, Vala kuiskaa pimeään.
”Meni vuosia, että kaikki noidat hovissa olivat kuolleet. Ajat muuttuivat. Siniverisistä tuli ylpeitä, he eivät tahtoneet enää luopua sydämistään. Ja silloin, kun kuninkaanlinna oli ollut riittävän pitkään vailla magiaa, alkoi huoli. Kuninkaalliset ymmärsivät, että noidat olivat uhka heidän vallalleen.”
Vala hengähtää. Hän ajattelee kuningasta, joka on lahdannut sadoittain noitia.
”Ja silloin kaikki muuttui. Noidat alettiin nähdä kruunun vihollisina. Ihminen on aina halunnut hallita ja alistaa, ja niin tapahtui magiankin kanssa. Magia oli jotakin, jota hovissa ei voitu kontrolloida.” Agnos naurahtaa. ”Tiesitkö, että kauan ennen kuin noitia alettiin metsästää, heitä orjuutettiin?”
Vala vetää syvään henkeä. Hänen koko kehonsa tuntuu kylmältä ja etäiseltä.
”En tiennyt”, Vala kuiskaa. ”Eli… mitään todellista syytä vihata magiaa ei ollut? Se vain koettiin uhkana hallinnolle?”
”Ihminen on aina halunnut hallita.”
Vala ajattelee jälleen kuningasta. Mitä mies tekisikään, jos saisi tietää, mitä hän ja Aari todella ovat. Veli on hengenvaarassa sen miehen iholla. Valan sydän takoo niin, että rintaan sattuu.
”Eli me olemme aina, kaiken tämän aikaa, eläneet valheessa”, Vala kuiskaa. ”Koko ajan…”
”Totuudella on tapana unohtua, kun tarinat ja myytit syntyvät sen kylkeen. Sanoilla on valta muuttaa maailmaa.”
”Sinä ja hän, Inan, olette aina olleet todellisia. Ette pelkkiä kertomuksia…”
”Niin, niin me olemme.”
”Ja nyt Inankin on oppinut antamaan ihmisille magiaa. Se on… erilaista kuin sinun omasi. Mihin hän pyrkii sillä?”
”Sinä, hänen noitansa, kysyt sitä minulta…”
Vala tietää kyllä, miten irvokas tilanne on. Miten pitkälle hän on tullutkaan vain, koska hänellä ei koskaan ollut paikkaa, jota kutsua kodiksi. Ei ketään, kenen luo palata. Vain häntä halveksiva veli ja ihmisistä täyttyvät kadut.
”Minä en tarkalleen tiedä. Olen ollut täällä jo kauan. Mitä todennäköisemmin Inan tahtoo vain aiheuttaa kaaosta. Minä tiedän pohjoisen tapaturmasta, se oli hänen noitansa tekosia.”
Vala vain kuuntelee.
”Hän leikkii ihmisillä ja minulla, tahtoo näyttää oman mahtipontisuutensa. Hän todella on kuten myytti, joka hänestä muovautui. Hän on paholainen, joka nauraa pimeässä ihmisten pienuudelle. Hurjuudessaan hän on täysin pitelemätön. Katsos, siinä, missä minä kykenen ymmärtämään ihmisiä ja ajattelemaan kuten he, Inan on enemmän kuten itse luonto. Villi ja vapaa. Kukaan tai mikään ei voi sitoa sellaista luonnonvoimaa.”
Valan koko kehoa kylmää. Paholainen on leikitellyt hänellä jo kauan, tehnyt hänestä nappulansa, eikä hän ole ymmärtänyt mitään. Vala ei pysty edes itkemään.
”Entä mitä tässä maailmassa tapahtuu nyt? Mitä kuningatar ja kuningas tekevät?”
”Kuningas tekee tismalleen sitä, mitä hänen edeltäjänsäkin vuosikymmenten ajan. Tuhoaa magiaa, koska se on uhka kruunulle. Voimaa, jota hän ei voi hallita. Mutta kuninkaassa on muutakin. Hänen äitinsä tapasi minut aikanaan.”
”Todellako?”
”Hänen äitinsä sai selville unohtuneen totuuden minusta. Sitä kautta asiat ovat siirtyneet vääjäämättä kohti sitä pistettä, jossa nyt seisomme.”
”Eli…”
”Kun totuus minusta paljastui kuninkaallisille vuosien jälkeen, nykyinen kuningas otti asiakseen etsiä ja vangita minut. Siitä tuli hänen elämäntehtävänsä. Minä tiedän, mitä hänen äitinsä on kuiskinut hänen korvaansa jo hänen ollessaan nuorukainen. Kuninkaalliset saivat viimein tietää totuuden magiasta, joka uhkaa heidän hallintoaan. Mieti, mitä kuninkaan on täytynyt ajatella. ’Jos minä tapan jumalan, minun on kaikki valta maailmassa.’”
Nielaus. Valan ei ole vaikeaa kuvitella sitä. Kuningas on tyhjä, aina hivenen poissa. Miehen silmien takana ei ole enää ketään, Vala näkee, kuinka kaikki inhimillinen miehessä on kuollut pyrkimysten tieltä. Vala ajattelee veljeään, joka nukkuu miehen vieressä ja toivoo, että tämä heräisi jonakin aamuna häntä rakastaen.
”Miksi hän ei sitten ole vielä tappanut minua?”
Agnosista pääsee narahtava naurahdus.
”Koska hän ei osaa”, mies hymähtää.
”Ei osaa?”
”Ihmiset, jotka aikanaan tuhosivat kansaamme kuin riistaa, eivät enää osaa tappaa meitä. Minun suonissani virtaa kymmenten noitien veri. Minä olen enemmän kuin yksi. Minua ei niin vain tapeta.”
”Onko hän yrittänyt?”
”On, hän tuntui nauttivan ajatuksesta suuresti.”
Vala huomaa jälleen värähtävänsä. Mikään tässä maailmassa ei ole totta. Totuudetkin tuntuvat absurdilta sadulta, jota hän ei osaa lähestyä. Vala tahtoisi kysyä kuningattaresta, mutta se tuntuu liian intiimiltä.
”Kuninkaalle tuntuu toistaiseksi riittävän se, että hän saa pitää minut täällä. Kukaan sinun lisäksesi ei ole löytänyt minua. Sen täytyy johtua siitä, mitä kannat sisälläsi.”
Vala nyökkää. Sen hän uskoo itsekin.
”Sinä tahtoisit kysyä kuningattaresta, etkö tahtoisikin? Te ihmiset olette kovin hienotunteisia, harkitsette sanojanne päiväkausia.”
”Minä…”
”Hänen korkeutensa tapasi minut jo ennen kuin hänestä tuli kuningatar. Silloin hän oli välikaupungin tytär, joka oli omistanut elämänsä magian tutkimiselle jo kauan ennen minun tapaamistani. Hänellä oli kaksi lasta ja mätä perhetausta.”
Vala nielaisee. Hän ei ole koskaan ajatellut kuningatarta sen pitemmälle. Hän on aina pelkästään pelännyt naista, jonka ihon alla rätisee jää.
”Ja hän rakastui sinuun. Jumalaan”, Vala kuiskaa. Pimeydestä kuuluu naurahdus.
”Kyllä, hän rakastui minuun tai siihen, mitä edustin. Yhtä kaikki hän janosi kaikkea sitä, mitä saatoin hänelle kertoa. Kerroin hänelle magiasta, itsestäni ja kaikesta siitä, mitä olin vuosien verran todistanut.”
”Entä Ofelia?”
”Me päätimme siitä yhdessä. Minun tappamiseni on ihmiselle haastavaa, liki mahdotonta, mutta sen mahdollisuus on silti olemassa. Niihin aikoihin kuninkaanlinnassa suunniteltiin jo minun vangitsemistani, odotus leijui ilmassa. Siellä tiedettiin, että minun sydämeni pumppasi kaikille maan noidille. Minut tappamalla tappaisi noidatkin. Ja silloin Allyria sai idean.”
”Se oli siis hänen ideansa?”
”Aina. Allyria halusi hankkia lapsen paitsi omiin kokeisiinsa, myös suojellakseen minua. Jos minun vereni periytyisi lapselle, myös lapsella olisi suora yhteys noitiin.”
”Eli… kuningas voisi tarpeen tullen tappaa vain Ofelian, ja se hoitaisi saman asian?”
”Jotakuinkin.”
”Mutta kuningas sai sinut silti.”
”Niin, se ei kuulunut suunnitelmaan.”
Kahle kalahtaa pimeässä. Agnos liikkuu. Vala saattaa miltei tuntea olennon hengityksen kasvojaan vasten.
”Allyrian piti ojentaa Ofelia kuninkaalle joka tapauksessa, mutta suunnitelma muuttui. Minut vangittiin. Kuningas sai minut. Allyrian oli päästävä linnaan, hänen oli saatava naida kuningas, jotta hän pääsisi lähemmäs minua.”
”Ja sekö onnistui Ofelian avulla?”
”Allyria kertoi, mikä Ofelia on. Jumalan tytär. Hänessä virtasi minun vereni, noitien veri. Kuningas tarttui syöttiin. Hän tiesi, että Allyria ei ollut hänen puolellaan, mutta hän suostui vaihtokauppaan. Hän sai Ofelian ja Allyriasta tuli hänen vaimonsa.”
Vala haukkoo henkeään. Kaikki hänen ympärillään alkaa vihdoin muodostaa selkeää kuvaa. Kuningas ja kuningatar, heidän jäänkylmät olemuksensa. Tornissaan istuva Ofelia.
”Ja nyt kuningas on hysteerinen siitä, että noidat tahtovat varastaa Ofelian tornistaan suojellakseen itseään. Siksi hän on tiukentanut tytön vartiota. Ja samaan aikaan Allyria etsii keinoa vapauttaa minut, on etsinyt jo pitkään.”
Vala nyökkää.
”Kuningasta viilataan linssiin ja pahasti. Mies ei tunnu tajuavan, että häntä huijataan joka suunnasta. Sinä ja veljesi teette hyvää työtä. On silkka ihme, että hän pitää teitä pyhinä eikä epäile mitään. Hän tahtoo kenties itsekin uskoa harhaansa, vaikka tietää vanginneensa olennon, josta jumalmyytti on lähtöisin.” Agnos huokaa. ”Ja sitten on tietysti Allyria, joka on leikkinyt hänellä alusta asti. Oletko täällä ollessasi kiinnittänyt koskaan huomiota siihen, miten sopivasti kaikki asiat tapahtuvat? Miten oikeassa järjestyksessä?”
Vala ei uskalla arvailla, kuinka ilmiömäiseksi Agnosin kuulo on kehittynyt kaikkien näiden vuosien varrella. Kuinka paljon ikuinen olento todella kuulee kaikesta siitä, mitä linnassa tapahtuu?
”On nimittäin yksi asia, josta tietää vain harva. Allyrian perhetausta voi olla mutkikas, mutta hänellä on Ofelian ohella myös toinen tytär. Sellainen, jota kukaan täällä ei osaisi yhdistää hänen lapsekseen.”
”Niinkö?”
”Etkö todella ole miettinyt, miten koreografioiduilta kaikki noitahyökkäykset Ofelian torniin ovat tuntuneet?”
Vala pudistaa päätään.
”Se, jonka tuoksua kannat jalkojesi välissä, on hänen tyttärensä. Se nainen, jonka luona käyt.”
Vala kavahtaa taaksepäin niin, että kaatuu. Pimeys ottaa vastaan, kaikkialla on kosteaa ja hyhmäistä. Valasta lähtee vaimea älähdys.
”Melda on…?”
”Täsmälleen. Hän on Allyrian tytär. He ovat samalla puolella.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti