Korkealla puussa raakkuva korppi, kuolemaa odottava eläin. Metsästäjien huudot ja noidan juoksuaskeleet. Inanin punaisena leimuavat hiukset. Sellaisena Lo lapsuuden muistaa. Hänen piti aina laskea kymmeneen, että paha menisi pois. Inan opetti sen hänelle, mutta paha tuli aina takaisin, yleensä Inan toi sen tullessaan. Inan ei koskaan ymmärtänyt, että juuri hän oli se, joka väänsi Lota kasaan; hän oli se, jonka sydämenpala sykki rinnassa eikä antanut lapselle sijaa hengittää.
Lapsuuden muisto leijuu Lon mielen laitamilla, kun hän katsoo kovalla lattialla makaavaa kuningasta, jonka veri piirtää kuvioitaan lattiaan. Tämä mies olisi voinut olla hänen isänsä. Millainen lapsuus hänellä sitten olisi ollut?
Lo ei osaa surra. Hän ei osaa ajatella pitemmälle kuin jos. Hänelle on aina ollut vain Inan, elämä pohjoisen metsissä. Ja sitten tuli noidanmetsästys ja Vidar. Lo ei anna itselleen lupaa ajatella miestä täällä, sillä jos hän antaa ajatustensa virrata Vidariin, hän ei pääse täältä hengissä pois.
On kuningattaren vuoro kävellä lähemmäs muinaisia olentoja. Melda ojentaa kätensä kohti äitiään, älähtää aavistuksen, mutta mikään ei pysäytä ylpeää naista. Lo näkee jo, miten tämä päättyy, ja se saa hänen sisuksensa puristumaan kasaan.
Kuningattaren ryhti on täydellinen, mustat hiukset valuvat vapaina selkään. Kohotettu pää ja siistitty, pikimusta mekko. Kaikki kuningattaressa on läpäisemätöntä. Lo ei erota ilmettäkään tämän kasvoilta, kun tämä lähestyy miestä, jonka eteen on tehnyt kaiken.
”Mekö olemme seuraavia? Minä, lapseni ja paholaisen lapsi?”
Agnos vain kallistaa päätään. Lota hirvittää, miten kauniilta he näyttävät yhdessä, jumala ja kuningatar. Molempien sävyt ovat kylmät ja aura täydellisen etäinen.
”Tahdon tietää erään asian. Mitä minun tappamiseni hyödyttää?”
Agnos hymyilee huulillaan, jotka ovat sydänten syömisestä punaiset.
”Tämä kansa jää ilman hallitsijoita.”
”Sen minä olisin itsekin osannut päätellä”, Allyria hymähtää.
”Mitä tapahtuu kansalle, jolla ei ole enää hallitsijaa? Me tahdomme vain viimeistellä vuosisatojen työn. Kansa menettää samalla kaiken, mihin on uskonut. Hallintonsa ja jumalansa.”
”Sinä et siis koskaan tahtonut auttaa minua laillistamaan ja levittämään magiaa?”
”Olisin voinut. Se olisi hyödyttänyt minua kovasti. Mutta kaikki meni eri tavalla kuin suunnittelin.”
”Entä sinä? Sinun suunnittelemasi tuho?” Allyria kysyy katsoen Inaniin.
”Se järjestyy”, Inan sanoo hiljaa.
Kuningatar nyökkää.
”Selvä.”
”Oletko todella noin vapaaehtoinen pääsemään hengestäsi? Entä tyttäresi tuolla?”
”Minä kunnioitan omaa henkeäni yli kaiken. Lapset eivät ole koskaan olleet minua varten tässä maailmassa. Mutta minä tunnistan oman loppuni, kun se tulee, ja otan sen mieluummin sinun käsissäsi kuin kenenkään muun.”
”En ole koskaan ymmärtänyt sinua, Allyria.”
Nainen hymyilee.
”Ei sinun tarvitsekaan. Minä olen aina pitänyt itse kiinni itsestäni.”
”Silti sinä rakastit minua.”
”Niin rakastan.”
Agnos hymyilee. Ilmeessä on jotain aidon hellää. Sekunnit ennen myrskyä. Sitten Agnos painaa kätensä Allyrian sisälle, ja Lo hätkähtää taaksepäin, kun hän näkee Agnosin tarttuvan naisen sydämeen. Yhdellä voimakkaalla riuhtaisulla Agnos repii sydämen irti Allyrian rinnasta. Jotakin muuta irtoaa mukana, hetken näyttää kuin Agnos tyhjentäisi naisen kokonaan. Kun Allyria kaatuu maahan, hänen sisuksensa pyrkivät ulos keskeltä vartaloa, mutta kasvonsa ovat ilmeettömät ja tyynet. Silmät tuijottavat suoraan ikuisuuteen, niiden pisteliäs katse säilyy samana kuolleenakin.
Ensimmäinen reaktio lähtee Meldasta. Nuori nainen putoaa polvilleen maahan ja itkee kuin lapsi. Näky, jota Lo ei olisi koskaan uskonut todistavansa. Inan pelotteli häntä aina lapsena noidilla, ja tässä hän näkee noidan, joka on lähempänä ihmistä kuin hän on kenties koskaan ollut. Melda tuijottaa äitinsä runneltua ruumista ja itkee täysin vilpittömästi.
”Mitä täällä tapahtuu? Mitä…” Melda itkee. Lo vastustaa halua kumartua naisen luo ja silittää tämän selkää. Sen sijaan Lo kohtaa Inanin ja Agnosin silmästä silmään.
”Teloitatteko te meidätkin?”
”Emme”, Inan sanoo, ”vaikka olen pettynyt sinuun. Erittäin pettynyt.”
”Mutta sinä tiedät, etten suostu siihen, mitä olet aina minulta halunnut. En pysty olemaan sinun kätyrisi. En kaiken sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut.”
”Tiedän sen kyllä.”
”Joten olet kasvattanut minut turhaan alaiseksesi. Kaikki se kipu, kaikki ne piilotetut kyyneleet… Helvetti, Inan, minä olen ihan sekaisin. Turhan takia.”
”Ei turhan, jos päätät uskoa niin.”
”Annatko sinä minulle neuvoja sen jälkeen, kun olet tuhonnut minut läpikotaisin? Ja turhaan! Rankaisisit minua edes! Hakkaa tai raiskaa minut, tee nyt jotain, älä vain päästä minua pois! Minähän olen sinulle pettymys.”
Inan ei räpytä silmiään kertaakaan.
”Meille ei ole tässä maailmassa enää mitään”, Inan sanoo sipaisten jälleen Agnosin kättä. Verta tahriintuu hänen omaankin käteensä. ”Me olemme pian saaneet tarpeeksemme. Lorelei, minä olen sanonut sinulle jo sanottavani. Minä rakastan sinua aina enemmän kuin kukaan muu.”
”Olet väärässä.” Lo ajattelee Vidarin karheita käsiä pienellä kehollaan. Vidarin parransänkeä, joka kutittaa vasten poskia. Vidarin pehmeitä, hurjia mustia kiharoita. ”Olet väärässä. Minä olisin halunnut omakseni sen elämän, jonka hukkasin, koska minun piti olla olemassa vain sinulle.”
Lo huokaa syvään ja nyökkää kohti Meldaa.
”Entä hän sitten? Hänkin on pelkkä pelinappula, hän ja hänen äitinsä, jota viskoitte joka suuntaan pelilaudallanne.”
”Hän saa mennä, hänen ei alun alkaenkaan pitänyt olla täällä.”
”En voi uskoa, että tämä päättyy näin. Päästät minut noin vain pois. Vai onko tämä jokin ansa? Te aiotte tuhota ihmiset joka tapauksessa.”
”Me jätämme tuhon teille.”
”Minä en ymmärrä.”
”Tulet ymmärtämään.”
”Helvetin helvetti.”
”Emme aio jäädä tähän maahan.”
Lo hätkähtää.
”Me lähdemme pois”, Agnos täsmentää. ”Jätämme tuhon teille.”
”Täällä ei ole meille enää mitään. Kuningaspari on kuollut ja maailmanne sekasorron partaalla. Me olemme vapaita elämään elämäämme jossain muualla.”
”En saata uskoa tätä. Näette kamalan vaivan tuhotaksemme meidät, ja sitten… lähdette pois?”
”Se on aina kuulunut suunnitelmaan. Me olemme ikuisia ja vapaita, ja me elämme täällä ikuisesti myyttinä. Meidän antamamme lahja, magia, ajaa teidät vielä loppuunne. Olemme tehneet tarpeeksi kuluneina vuosisatoina. Kuningaspari hoiti loput sotkemalla kuviota entisestään.”
”Etkö sinä aiokaan tappaa kaupungillista ihmisiä?”
”En olisi pystynyt siihen ilman noitiani, ja sekä sinä että kaksoset olette jo poissa laskuista. Te olette osaltanne aiheuttaneet jo tarpeeksi kaaosta.”
Lo vain tuijottaa Inanin kovia piirteitä keksimättä enää mitään, mitä sanoa.
”Tarvitseeko kenenkään enää kuolla?”
”Sekö sinua huolettaa? Vaikka olet itse tappanut noitia itseinhossasi?”
”Vastaa kysymykseeni”, Lo sanoo tuntien itkun kutittelevan kurkkuaan. Ei enää kuolemaa. Katse hakeutuu väkisinkin verilammikkoihin lattialla.
”Ei, kenenkään ei tarvitse kuolla meidän käsissämme. Se kaaos, joka täällä seuraa, on teidän omanne.”
Lo vain nyökkäilee. Kauempana lattialla Melda on saanut itseään kokoiltua ja tuijottaa nyt äitinsä raadeltua ruumista. Ei kenenkään pitäisi joutua tähän pisteeseen.
”Melda. Melda, lähdetään täältä”, Lo sanoo hiljaa.
Nainen nostaa päätään ja nyökkää vaisusti. Silmien takana ei hetkeen erotu ketään. Lo kääntyy takaisin Inanin ja Agnosin puoleen.
”Ovatko nämä hyvästit, Inan? Te lähdette pois ja minä…” Lo ei tiedä, mitä tekee. Miten elämä voi jatkua kaiken tämän jälkeen? ”Me emme taida nähdä enää koskaan.”
Inan kurottaa silittämään Lon poskea. Käsi on kylmä ja veressä, veri piirtää viivan Lon poskeen.
”Minä elän sinussa aina.”
Niin elät, Lo ajattelee, eikä ajatuksessa ole hiventäkään lohtua.
”Rakastan sinua aina, Lorelei.”
Lo vetäytyy kosketuksesta ja jää katsomaan kahta mahtavaa olentoa, jotka seisovat pitkinä ja hurjina salissa. Tämä maailma on heille kenties jo menetetty, mutta Lo tietää, että hänelle on vielä maailma, joka häntä odottaa. Jos se vain huolisi hänet takaisin.
Lo noukkii Meldan mukaansa lattialta. Kuinka kohtalot limittyvätkään yhteen, nämä kaikki toisiinsa liittyvät elämät. Kuka on kenenkin vanhempi, kuka kasvattaja, Lo ei ole enää varma, onko millään sellaisella väliä.
Vartijoita on tuupertunut kaikkialle, Lon päätä jomottaa. Hän päästäisi pian otteensa heistä.
”Minne sinä menet? Onko sinulla paikkaa, jonne…” Lo aloittaa katsoessaan Meldaan. Nuori nainen riiputtaa päätään, menetys lepää raskaana tämän eleissä.
”Minulla on yhä joku, jota rakastan”, Melda kuiskaa. Nainen kuulostaa aivan lapselta. ”Minä aion elää päivän kerrallaan.”
”Samoin”, Lo sanoo, ja pelkkä ajatus Vidarista polvillaan maassa pelkäämässä häntä saa hänet värisemään. Silti hän aikoisi yrittää. Ei ole muita. On vain Vidar ja tämän suuret, rakastavat kädet. Lo pyyhkii verta poskeltaan, mutta se ei lähde. Eletty elämä lepää hänessä merkkinä.
”Onnea matkaasi”, Lo sanoo naiselle, jota ei tunne, mutta joka on kohdannut saman kuin hän. Nainen hymyilee. Pelätyn noidan kasvoille kipuaa varovainen hymy, ja se on aidointa, mitä Lo on hetkeen nähnyt.
”Kiitos. Sinulle samoin.”
Kun Lo kääntyy, Melda on jo mennyt. Tavalliset noidat kulkevat omia reittejään. Lo ei enää tiedä, mitä tehdä, miten kulkea ilman, että kaikki yhdistävät hänet tapahtuneeseen. Inan ja Agnos saisivat synnyttää kaaoksensa, Lo tahtoo vain pois paikalta.
Ulkona paistaa aurinko. Se tuntuu irvokkaalta kaiken tapahtuneen jälkeen. Lo ei ole varma, mitä tuntee vai tunteeko mitään, sydän vain läpättää rinnassa ja koko keho tuntuu turtuneelta ja etäiseltä. Mutta aurinko paistaa silti, ja siitä kaikki alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti