Puista putoilee lunta maahan. Ruumiinpalaset roikkuvat puista kuin irvokkaat koristeet. Leah tietää, ettei voi koskaan kertoa kaksikolle totuutta. Hän vetää viittaa tiukemmin päälleen ja huokaisee syvään. Olisi hyvästeltävä ryhmä pikimmiten, ettei alkaisi kaduttaa. Vai että prinsessan lapsenvahdiksi, aivan kuin häntä ei olisi nöyryytetty jo tarpeeksi.
Vielä hetken hänen olisi oltava mies miesten joukossa. Nämä kaksi eivät koskaan saisi tuntea Leahia, Leah on joku, jonka on pysyttävä piilossa. Mieheys on Leahille pelkkä viitta, jonka taakse piiloutua. Se pitää hänet hengissä. Jos sana hänen todellisesta henkilöllisyydestään kiirisi kansan korviin, hän pääsisi hengestään. Leah tietää kyllä, mitä hänelle tehtäisiin. Hänen täytyy piilottaa naiseutensa ja itsensä. Hänen on parempi elää Leonina kuin kuolla omana itsenään.
”Hitto, jätkät, minä en todellakaan odottanut tätä”, Leah huokaa. On helppoa puhua kuin mies miehelle. Miehet ovat niin yksinkertaisia. ”Pärjäättekö te?”
”Pärjäämmekö! Jumalan tähden, älä luule liikoja itsestäsi. Pärjäätkö sinä? Siitä prinsessastahan on ties mitä huhuja liikenteessä.”
”En minä mitään hienostoneitejä pelkää.”
”Vaikka sillä olisi myrkyllistä verta?”
”Olkoon mitä hyvänsä, kyllä minä kestän.”
”Ihan uskomatonta, että hänen korkeutensa keksii käyttää noidanmetsästäjiä prinsessan lapsenvahtina.”
”Kuningas saa tehdä, mitä lystää. Sitä paitsi…” Leah madaltaa ääntään. ”En voi olla miettimättä, mikä prinsessa todella on, jos tyttöä pitää tällä tavalla vahtia. Noitako se likka on?”
”Kukaan ei tiedä, mutta sinä, poju, tiedät kohta paremmin kuin kukaan. Kukaan ei tiedä varmaksi, miltä prinsessa näyttää, mutta eivätkös blondit olleet eniten sinun makuusi? Toivotaan, että se on blondi. Pidän sinulle sormia ristissä, että neidistä olisi sinulle jotakin iloa.”
”Hei, minä kunnioitan naisia, älä ole ällöttävä.”
Leah tuntee pistelyä koko ruumiissaan. Hän on tehnyt sen, mitä vaaditaan sopeutuakseen metsästäjäjoukkioon. Sisimmässään hän on ollut kuten Lo, aina aavistuksen hukassa ja tyhjäsilmäinen. Hän vain leikkii olevansa mukana. Kyllä juopottelu ja naisjutut aina kuulustelut ja hirttoköyden voittavat. Mikä tahansa on parempi kuin rukoilla jumalaa tai kuolemaa tyrmän lattialla.
Vidar kiskaisee Leahin hihasta syrjempään, Lo jää vahtimaan leiripaikkaa.
”Leon. Minä en tiedä, mitä tehdä Lon kanssa.”
Leah kallistaa päätään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun he vetäytyvät syrjempään puhumaan pojasta. Leah ei saata olla miettimättä, onko tämä viimeinen kerta, kun hän näkee nämä kaksi. Kuninkaanlinnassa hänen mahdollisuutensa paljastua ovat suuremmat, mutta hän ei voi kieltäytyä käskystä.
”Sinä olet nähnyt, kun hän metsästää. Hänen päässään sumenee.”
”Pelkäätkö sinä, että hänen hermonsa pettävät ja sen seurauksena jotakin pahempaa pääsee tapahtumaan?”
”Pelkään enemmänkin, että hänelle tapahtuu jotakin. En ole koskaan elämässäni pelännyt mitään, mutta kun katson hänen raivoaan, minusta tuntuu, että se on paljon suurempi kuin hän itse.”
Leah kuulee harvoin miehen puhuvan yhtä kauniisti. Vidar on mies, joka on tottunut elämään vailla vastuuta ja suuria valintoja. Hän saattaa vain tehdä töitä kuninkaan rakkina ja elää sen mukaisesti. Ei Vidaria pidättele mikään maallinen, hän on mies, joka elää elämäänsä kuten haluaa. Mutta kun Vidar puhuu Losta, hänen äänensä on erilainen. Leah ei ole koskaan tavannut ketään, josta puhua itse sellaisella äänensävyllä.
”Vidar… Lo on aikuinen. Hän on yli kaksikymmentävuotias. Hän pärjää kyllä. Sitä paitsi sinä olet kokenut mies, kyllä te pärjäätte.”
Vidar ei sano mitään.
”Jos näemme vielä, kerro minulle, millaiset tissit prinsessalla on.”
”Vidar!” Leah on lähellä hutkaista miestä jollain, mutta hillitsee itsensä viime tingassa.
Vidar vinkkaa silmäänsä.
”Älä yritä, minähän sanoin kunnioittavani naisia.”
”Niin minäkin, ja rintoja minä vasta kunnioitankin.”
”Okei, myönnetään…”
”Hah. Mitä minä sanoin. Pidä neitokaisesta hyvää huolta.”
”Helvetti sinun kanssasi.”
Vidar hymyilee vinosti.
”Leon… Minulle tulee ikävä sinua.”
”Niin minullekin teitä.” Leah pukkaa miestä olkapäähän. ”Minä menen sitten. Pidä sinä Losta hyvää huolta, te taidatte tarvita toisianne näinä aikoina.”
”Minä pidän aina alaisistani hyvää huolta.”
”Tottahan toki.”
Hyvästit ovat lumiset, taivaalta alkaa putoilla pieniä hiutaleita, kun Leah kääntää selkänsä elämälle, jonka turvin on elänyt jo vuosia. Viestinviejä ei puhu hänelle mitään, mies tuntuu tietävän tilanteesta yhtä vähän kuin hän itse. Lon kasvot näyttivät täysin tyhjiltä, kun Leah sanoi hyvästit. Vidarin silmissä kiilsi pettymys. Miten kaksikko pärjäisi?
Hitto, Leah, sinulla on suurempiakin murheita. Leah vetää karvareunuksisen hupun tiukemmin päänsä suojaksi, kun lunta alkaa pyryttää kunnolla. Tuttuja maisema ohittaessaan hän pohtii, palaisiko näihin metsiin enää koskaan. Metsiin, joissa hän on kasvanut ja elänyt. Ja kuollut.
Leah on päättänyt olla muistelematta päivää, jona hänen täytyi kuolla ja Leonin syntyä. Kaikki on paremmin näin. Siitä päivästä selvinneet joutuivat yksitellen kuulusteltaviksi eikä Leah enää koskaan kuullut heistä. Leahilla kävi tuuri. Hän osasi lavastaa kuolemansa. Androgyynit kasvot pelastivat hänet, hän meni täydestä. Hän on käynyt etelässä vain kerran, silloin, kun hänet hyväksyttiin noidanmetsästäjäksi. Kuningas oli kylmä, vaalea mies, jonka kasvoilla ei liikahtanut mikään tämän nimittäessä hänet noidanmetsästäjän virkaan. Ja nyt hän joutuisi takaisin sinne, missä lumi ei putoile puista ja missä joet eivät juokse jäisen kylminä kinosten väleissä. Leah ei ole tottunut kukkiin ja kasveihin eikä siihen, että kuninkaallisten kylmät silmät seisovat hänen selässään ja odottavat hänen paljastuvan.
*
Pääkaupunki, etelän Andol, on kauniimpi kuin Leah muisti. Kukkaistutuksia, eloisia mukulakivikatuja. Leahin raskas huppu on märkä, kaikki lumi on sulanut. Kahden päivän kävely kolottaa jalkoja, Leah ei ymmärrä, miksi viestinviejää ei lähetetty matkaan hevosella. Mutta hän ei valita, hän on koko elämänsä kävellyt. Noidanmetsästäjän elämä on pelkkää lumessa tarpomista.
Kuninkaanlinna on suuri ja jykevä. Laseihin on maalattu uskonnollisia kuvioita. Leah tunnistaa suuren valkean hahmon, joka on kohottanut kätensä ylös. Jumala. Suurin ikkuna. Jumala valvoo.
Leah viedään sisään kiertoreittiä. Vihdoin hän ymmärtää, miksi he eivät voineet tulla hevosilla. Se olisi vetänyt kaiken huomion. Joukkoa kerääntyy linnan liepeille, vartijat ovat alati työssään. Leah tuntee pistelyn kehossaan alkavan, kun hän pääsee sisälle linnaan. Linnassa on aavistuksen ummehtunut, vanha haju. Linna haisee pölyltä ja unohtuneilta vuosilta.
Viestinviejä jättää Leahin saliin, jonka suuret kuvioidut ikkunat viettävät kaupunkiin päin. Jumalkuva suurimmassa ikkunassa puistattaa Leahia, mutta hän antaa sen olla ja kääntyy kohtaamaan kuningasparin. Kuningas näyttää yhä yhtä kalpealta ja eleettömältä kuin vuosia sitten. Vain muutama juonne silmien alla kertoo miehen vanhentuneen.
Kuningatar on kasvoiltaan täysin iätön. Leah säpsähtää naisen nähdessään. Hän on kuullut puhetta kuningattaresta. Kuningatar on noidanmetsästäjämiesten suosikkipuheenaihe, lempeä uni, jota he eivät koskaan voi saavuttaa. Läheltä katsottuna nainen herättää lähinnä paniikkia. Leah on varma, että yksikään raavaista metsästäjämiehistä ei koskaan pääsisi lähellekään naista. Tämä on kuin porttinsa sulkenut linna. Naisen silmät ovat kirkkaat ja pistävät, huulipuna niin tumma, että kasvot näyttävät lumenvalkoisilta. Mikään naisessa ei ole kutsuvaa ja lempeää. Millainen prinsessan sitten täytyy olla?
”Tervetuloa Andoliin, pohjoisen Leon. Lienet uupunut pitkästä matkasta, joten pidämme esittelyt lyhyinä. Saat kuulla tehtävästäsi lisää myöhemmin”, kuningas sanoo.
Leah kumartaa kuningasparille.
”Tervehdys, teidän korkeutenne. Olen palveluksessanne”, Leah sanoo, vaikka hänellä ei ole aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
”Sinä lienet uupunut ja hämmentynyt siitä, mitä on tapahtunut. Tule, kävellään ja jutellaan hieman kahdestaan, minä kerron sinulle.”
Kuningas viittoo häntä mukaansa. Leah kumartaa kuningattarelle ennen lähtöään ja pistää merkille, että nainen ei avannut suutaan kertaakaan. Kuningas ohjaa Leahin valoisalle käytävälle, jonka valkeille seinille iltapäivän aurinko piirtää kuvioitaan.
”Voit kutsua minua vain Alarickiksi”, kuningas sanoo hymyillen. ”Me tulemme olemaan vielä paljon tekemisissä.”
”Teidän korkeutenne, en voisi.”
Kuningas hymähtää.
”Miten tahdot.” Miehen äänessä on jotakin painostavaa, Leah huomaa seisovansa jäykkänä. ”Viestinviejä varmasti kertoi sinulle, miksi olet täällä.”
Leah nyökkää.
”Prinsessa Ofelia tarvitsee vartiointia kellon ympäri.”
Leah nyökkää uudelleen. Ofelia. Kuin sadusta.
”Sinun on täytynyt ihmetellä, miksi juuri sinut valittiin tähän tehtävään.”
”Kyllä, teidän korkeutenne.”
”Me tarvitsemme jonkun, jolla on vuosien kokemusta. Sinä olet vielä nuori, kaksissakymmenissä kuten prinsessakin, mutta olet tappanut noitia jo kauan.”
Prinsessa on siis samaa ikäluokkaa kuin Leah. Leah tuntee poskiensa kuumottavan. Tästä ei tulisi kaunista.
”Teidän korkeutenne, mikä prinsessa oikein on?”
Hetken kuninkaan ilme on kaikista ilmeistä tyhjä. Sitten mies vetää hymyn kasvoilleen kuin naamion.
”Prinsessa on vaarallinen. Hänen verensä on tavalliselle kansalle kuin myrkkyä.”
”Onko hän noita?”
”Ei, hän on jotain paljon pahempaa.”
Leah siristää silmiään. Hän on lakannut kauan sitten ymmärtämästä.
”Mitä tarkoitatte?”
”Katsos, en valinnut sinua suojelemaan maailmaa prinsessalta”, kuningas lausuu huolellisesti. ”Sinä olet täällä vahtiaksesi, että totuus prinsessasta ei pääse leviämään. Prinsessa Ofelia ei ole vaarallinen siksi, että hän olisi noita.”
Kuningas pitää tauon. Leah huomaa hengityksensä tiheentyneen.
”Prinsessa on meidän tärkein aseemme sodassa noitia vastaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti