Kiltteys on halpaa. Kiltteys ei oikeastaan ole olemista, se on läpi näkymistä, se on ihmisten odotuksia ja heijastumia. Kiltti ihminen ei ole kiinnostava: tämän opin ollessani viisivuotias. Hän on olemassa vain muita varten. Kun muut lapsena miettivät, mikä minusta oikeastaan teki seurassa pitämisen arvoisen, olin aina “hyvä kuuntelija”.
r̴̻̜̔̄͗̄͐̀̐͠a̵̼̩͇͑ͅj̴̳̭̹̠̤̯̘̳̠̽͐̈́a̴̝̣͈͙̼͓̤͒ẗ̷̪̱͎͙͍̖́̉̈́̿̓̚̕͜o̷̡̰͎̯̳̹̐̋̈ṅ̴͖͚̙̹͈̝̱͔͇̽̑̚ͅ ̴̡͚͉̼̠̻̭̱̯̬͒͑̊̄̏̂̀ŗ̸͚̣̭̗̪͍̋̓̔ͅa̵̡̜̫̼͉̣̘͎̔͆̊̽̕͝j̴̧͓̮̝̯̝̺͔̞͌̆̐̋̈̎͠ạ̶̝̯̰̻̾̅̈́͗͊̍̄͝ͅț̶̨͎̲͇̓͑͆̑̕̚ǒ̷̖̜̳̱̣̓̃̀n̶̛͈̝̹̹̳͒̔͋̔̀̋̓̎͜ͅ ̸̨̨̛͔͈̩̯̣̘͖͓̀̊͌͆̈́̆͛r̷̛̼̹̺̥̍ȧ̷̢̧̧̛̙̜̞͓͎͖͚̈́̒̿̽̚j̵̯̞̝̄̒͘a̶͎̮̒͊͌͋͐͆̄͝t̵̢̟̝͕͙̻̺̐̑̏͛̾̕͠͝ͅô̶̭͉̟̰͎̘̲̼͌̐̔͆̽̊͘͜͝ń̴̨̘̩̫̖̯̳̝̹̦̈́͌̎͑́͛̚
Minulle oli helppo puhua, minä kuuntelin, minä olin mitä ikinä minuun heijastettiinkin. Kiltteydelle ei ole luvassa palkkaa. Se on sitä, että nielee ja nielee ja saa kummallisia katseita silloin, kun ei osaa sanoa mitään omaa. Rajojen häivyttämistä sieltä ja tuolta, joskus muiden toimesta, joskus itsen. Pahimmillaan itsensä hukkaamista, mutta muistetaanhan kuitenkin: aina epämuodikasta ja tylsää. Kiltillä ihmisellä ei ole persoonallisuutta. Häntä ei oikeastaan ole olemassa silloin, kun häntä ei katso. Hän ei tuo itseään esiin eikä hänellä ole omia ajatuksia. Jos sisällä palaa, kukaan ei tiedä siitä mitään, koska häntä ei katsota kahdesti.
Pienenä opin tietenkin myös sen, millainen ihminen on kiinnostava. Äänekäs. Värikäs. Valoisakin, kenties, mutta ei sellaisella sisäänpäinkääntyneen hiljaisella ja hyväksyvällä tavalla, vaan räiskyvällä, kivan pirtsakalla tavalla. Ekstrovertilla ja kovaäänisellä. Myös ilkeät ihmiset ovat mielenkiintoisia, koska he sanovat, mitä ajattelevat. He ovat rohkeita ja tulisia ja kaikki maailman tarinat kertovat heistä.
En muista, minkä ikäisenä tajusin, että tulen aina olemaan ihmisille läpinäkyvä. Lempeys on itseisarvo, se on tylsää, se ei edusta mitään muuta kuin itseään. Elämässäni on onnekseni jo ne ihmiset, jotka arvostavat minua juuri sellaisena kuin olen, mutta mikään ei koskaan tuo takaisin kaikkia niitä vuosia, jotka vietin katveessa. Mikään ei myöskään tee helpompaa päivittäisistä kohtaamisista ihmisten kanssa. Se on asia, joka on nieltävä.
Siksi myös sisäinen palo käy korventavaksi. Ajatukseni huutavat, että milloin on minun vuoroni. Jopa läheiseni ovat katsoneet lävitseni, korjanneet minua ja puhuneet päälleni. Ihmiset ovat puhuneet minun lempiasioistani minun ylitseni, koska minua ei ole olemassa, minulla ei ole omaa ääntä. En oikeastaan edes halua antaa sellaista anteeksi.
Minä haluan olla olemassa. Minä palan ja minä haluan, että kaikki näkevät sen. Teen jatkuvasti jotakin sen eteen, mutta minuun sattuu ja haluan, että kaikki näkevät senkin. Olen tässä ja olen täynnä tulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti