Sinne jonnekin

Hei sinne jonnekin.

Et ole ollut poissa vielä edes päivää, mutta mulla on ikävä sua. Oon silitellyt kellokorua mun kaulassa ja lähettänyt ajatuksia sun suuntaan – kannattaa varautua, siitä tulee nyt tapa. Sä olit mulle yksi mun kasvattajista. Yksi ensimmäisistä ihmisistä, jotka uskoi muhun ja näki palasen siitä, kuka mä tulisin vielä olemaan. En hädin tuskin tiedä sitä vielä itsekään, mutta musta tuntuu, että sä tiesit jo silloin.

Kun iskä kysyi multa pienenä, oonko “isin tyttö”, vastasin, että en, vaan mummin tyttö. Niin mä aina olinkin. Sä vietit mun kanssa pitkiä kesäpäiviä, sä kuuntelit kaikkia mun juttuja ja kerroit sodasta ja siitä, kuinka kävitte varastamassa nälkäänne marjoja naapurista. Sä olit mulle mun ensimmäinen esikuva; sä olit vahva ja lempeä ja sä annoit mun aina tehdä myös kaikkea tyhmää. Ostit mulle aina samanlaisia piirrustusvihkoja, jotta voin piirtää sun luona. Kehuit aina mun piirrustuksia, ihan sama minkä ikäinen olin – ja mörähdit rakastavasti mun hurjemmillekin piirroksille. Mä pelkäsin kaikkia mutta en koskaan sua, mä rakastin soittaa sulle ja ilmestyä sitten viiden minuutin varoitusajalla käymään.

Istuit aina meistä muista erillään syömässä, et vienyt koskaan eläessäsi tilaa. Olisit saanut olla kuuluvampi ja näkyvämpi, mutta et sä koskaan ollut; sä tarjosit muistisairaana hoitokodissakin kahvia ja meidän sulle tuomia herkkuja, vaikka meidänhän ne piti tarjoilla sulle. Olen kiitollinen siitä, että vaikka unohdit paljon, joskus jopa itsesi, mä en koskaan kohdannut hämmennystä sun kasvoilla, sä tunsit mut aina. Olin sun tyttö loppuun saakka, me otettiin kuvia yhdessä ja mä kuuntelin sua silloinkin, kun en saanut kaikista sanoista selvää.

Sä elit yli yhdeksänkymmentä vuotta. En kykene ymmärtämään niin suurta aikaa, niin pitkää elämää. Arvostan niistä vuodesta jokaista, mä tiedän, että ne eivät olleet helppoja. Vaikka kerroit mulle paljon, on varmasti paljon sellaista, mitä kukaan meistä ei tiedä. Toivon, että sait kaiken sen kanssa rauhan.

Voit olla varma, että me kaikki rakastettiin sua ja tullaan aina rakastamaan. Sä pidit meidän suvun kasassa ja olit meistä jokaiselle turvakallio, mieti, meistä jokaiselle. Ketään meistä et käännyttänyt pois.

Oon tosi kiitollinen, että oot ollut niin iso osa mun matkaa aikuiseksi. Lapsuus ja nuoruus, sä näit ne kaikki, ja ehdit tuntea mut myös aikuisena. Et tiedäkään, miten paljon mä oisin halunnut kertoa just sulle sitten, kun joskus saan ensimmäisen romaanini julkaistua ja menen joskus naimisiin. Mutta kyllähän mä sitten kerronkin. Tiedän, että tuet mua kuten aina tähänkin asti.

Mä en pitkään tiennyt, minkä väriset mun silmät on. Sun silmissä oli keskellä ruskea rinkula, rakastin sitä aina, me katseltiin sitä paljon kun olin pieni. Aikuisena mun silmien keskellä oleva kullanruskea on vaan vahvistunut, mun katseessa on aina aavistus sua ja se lämmittää.

Mulla on paljon sanottavaa mutta just nyt sanat karkaa; onneksi sä et. Oot aina mun kanssa. Annoit mulle 6-vuotiaana lehden mukana saamasi kellokaulakorun. Et tykännyt siitä ja rihkamaahan se olikin, mutta siitä tuli mun kallein aarre. Se on aina ollut mun rakkain esine. Oon saanut siitä paljon kehuja ja oon aina sanonut, että mä sain sen sulta. Sen ja paljon muutakin, kyllä me molemmat tiedetään.

Mulla on ikävä sua, mutta sä kuljet mun kanssa. Meidän kaikkien. Oot kevättuulessa ja lumipyryssä, oot niissä kynttilöissä, joita viedään ensijouluna sun haudalle. Oot ajatuksissa, oot tarinoissa, oot aina mun kanssa koska yötaivas on ikuinen eikä me loputa koskaan.

Kiitos kun kuljit mun kanssa tän hetken,

mä muistan sut sillonkin kun ollaan kaikki multaa. Hyvää matkaa sinne jonnekin, mä rakastan sua aina.

S,

23.1.2026