Maailmanlopuista

Marius

“Mun äiti opetti mut pelkäämään maailmanloppua, kun mä olin alle kouluikäinen.”

Aalo nojaa kaiteeseen ja nyppii kynsikkäänsä rispaantunutta reunaa. Tuijotan sen pakkasen punertamia poskia. On niin kylmä, että hengitys höyryää kuin polttaisi tupakkaa.

“Siis mitä?” kysyn.

“Joo. Mun äiti on ollut aina täysin vakuuttunut siitä, että maailma loppuu. Ensin sen piti loppua, kun mä olin viis. Sitten silloin, kun mä olin kaheksan.”

Aalo ei katso muhun päin. Sen sormenpää punottaa. Mun tekisi mieli tarttua sitä kädestä, mutta en tiedä, onko nyt hyvä hetki. Miten mä voisin tehdä mitään, kun se puhuu mulle maailmanlopusta?

“Aina säännöllisin välein äiti vei mut kellariin odottamaan, että maailma loppuu. Mä osasin aina odottaa niitä hetkiä, vaikka muuten se oli ihan normaali mutsi.”

“Tota… wow, toi on aika… toi on aika hullua.”

“Jep. Kelaa, millasta on kuvitella jonain viisvuotiaana, että tää kaikki on oikeastaan väliaikaista.”

“Vitun kreisiä.”

“Siellä kellarissa haisi märälle.”

“Hyi.”

“Mä silti tykkäsin olla siellä. Mä menin sinne joskus, kun faija riehui. Se ei ihmetellyt, koska mutsi pakotti mut sinne aina vähän väliä.”

Mä en todellakaan tiedä, mitä sanoa. Hapuilen kiusallisesti Aalon kättä. Meidän sormet lomittuu ja vaikka on kylmä, mua silti lämmittää.

“Mä taas aattelin, että mun maailma loppuu sit, kun mä muutan tänne", sanon. "Ei vanhoja kavereita eikä sivistystä eikä hitto ees Mäkkäriä. Ja…”

Hitot mä jostain Mäkkäristä. Oikeastihan mä mietin vain isäpuolta. Äidin keräilymuumimukin palasia keittiön lattialla, kun tulen koulusta. Ne ei sano mitään, mutta mä tiedän.

Aalo puristaa mun kättä lujemmin, vaikka munhan tässä piti lohduttaa sitä.

“Kaipaatko vielä bic macia?” Aalo virnistää.

“En, tyhmä.”

Se vetää mut lähemmäs, me nojataan molemmat kaiteeseen ja yhtäkkiä sen kylmät sormet löytää mun niskan. Aalon huulet on myös kylmät, mutta niin on munkin. Lunta sataa niin, että se jää kieppumaan meidän ympärille. Se muodostaa meille turvallisen peiton. Mä uppoan suudelmaan ja oon yks iso klisee, kun mun koko kroppaa kipristää niin että halkeen.

“Kyllähän mun koti on nyt täällä, kun… äh. Älä kato mua noin”, mutisen. Aalo pussaa mua vielä kerran ja mun tekisi mieli motata sitä jollain, kun se kehtaa söpöillä yhtäkkiä.

“Se kellari on muuten edelleen olemassa.”

“Oottaako sun äiti yhä maailmanloppua?”

“Jep, nykyään se tulee sille tosin vähän useammin.” Aalo nojaa taas kaiteeseen. “Oon ihan fine nyt, mutta voit vaan kuvitella, miltä tuntuu istua viisvuotiaana kellarissa täynnä säilykeruokaa ja kelata, että kohta taivaan täyttää helvetintuli.”

Mua tärisyttää. Aalo näyttää niin nätiltä, sen hyppyrinenän pää on ihan punainen ja peroksidiblondi tukka täynnä lunta. Pipoa se ei ole suostunut tänäänkään laittamaan päähänsä, vaikka se jostain hemmetin syystä pitää sitä kuumemmalla kelillä. Mua huimaa ajatella pientä Aaloa kellarissa. Me ollaan aivan liian korkealla, jotta mä voisin ajatella liikaa sellaisia juttuja.

Menen lähemmäs, nojaan Aaloon, koska en tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä.