Yö

Seela & Marras

Metsästä kantautuu lintujen levoton sirkutus, vaikka yö on jo pitkällä. En ole vieläkään oppinut, miten olennot täällä toimivat. Marras aina sanoo, että ne ovat nyt kaltaisiani, mutta kuinka ne voivat olla, kun en ymmärrä itseänikään? Nojaan mökin terassin kaiteeseen, jonka puu on jo aavistuksen kesinyt. Jossain jokin odottaa, mutta se ei kerro minulle mitään, joten saatan vain seistä ja kuunnella, kuinka yö soi.

“Tule sisään, sinun tulee kylmä”, kuuluu matala ääni takaani. Marras on riisunut sudenkarvaisen viittansa ja seisoo edessäni pelkässä pellavaisessa yöasussa.

“Eikö sinun itsesi ole kylmä?”

Hän pudistaa päätään. Marraksessa on aina jotakin poissaolevaa, aivan kuin hän ei olisi vieläkään tottunut toiseen elävään olentoon majassaan. Huulissa on yhä verenpunainen sävy ja silmät hehkuvat kuunkalpeina iäkkäiltä kasvoilta. Hän tulee lähemmäs minua kuin yleensä ja asettaa kätensä paljaalle olalleni niin, että säpsähdän.

“Sinun todella tulee kylmä. Tulehan.”

“Yö on levoton. Tuntuu kuin se yrittäisi sanoa minulle jotakin.”

Yritän vilkaista taakseni, mutta Marraksen käsi pitää pääni aloillaan. Pitkät kynnet hipovat poskeani ja yhtäkkiä muistan taas, että on hetkiä, jolloin hänen läsnäolonsa herättää jotakin kylmää vatsani pohjassa.

“Se on levoton, koska minä olen”, Marras sanoo ja katsoo jonnekin taakseni. Vilkaisen hänen katseensa suuntaan, mutta kuuset ovat pelkästään tummia ja kuun piirtämät varjot teräviä kuin ne olisi veistetty siihen muotoon.

“Miksi sinä olet levoton? Mehän olemme olleet pitkään turvassa.”

Marraksen kasvot ovat yhtäkkiä niin lähellä, että haistan kalman hänen hengityksessään. Se kulkee aina hänen mukanaan, hän on sanonut, että hän ei pääse sen hajua pakoon. Ehdin laskea juonteita hänen silmiensä ympärillä, kun hänen kätensä tapailee olkaani ja pysähtyy kaulalleni.

“Marras? Mitä sinä…”

“Eikö sinun todella tule kylmä? Mekkosi on auki tällä tavalla… Anna minä suljen sen.”

Ohuet sormet ovat kuin kalpeat luut. Marras asettaa ne mekkoni nyöreille ja sitoo niitä. Hänessä on tänä yönä jotakin kuumeista. Marras on vetäytynyt koko päiväksi mökkiinsä kirjaamaan rohtoja ylös ennen syksyn tuloa. Ilmassa tuoksuu vielä kituva kesä. Takanamme lintujen sirkutus käy kovemmaksi. Kohtaan Marraksen kuusilmät ja silloin minusta tuntuu, että näen hänet ensimmäisen kerran.

Kuume ja nälkä sekoittuvat katseessa. Kapeat sormet eivät tärise nyöreilläni, mutta ne eivät ole vieläkään irrottaneet, vaikka asu on jälleen vankasti ylläni.

“Marras…?”

Hänen huulensa avautuvat. Unohdan linnut, unohdan hehkuvan kuun. Näen vain tämän naisen, joka on aina pitänyt minut rinnallaan. Etsin vastauksia hänen katseestaan, ja kun saan vain nälän, sipaisen kokeeksi hänen poskeaan. Marraksen käsi nykäisee nyörini auki sekunnissa. Toinen käsi vetää mekkoa alemmas niin, että olan lisäksi minusta uhkaa paljastua jotakin muutakin yölle.

“Seela…” Marraksen ääni tulee syvältä kurkusta. Se on niin pimeä, että minä en saa henkeä. Kutsun häntä nimeltä, kutsun uudelleen, mutta hänen kätensä hapuilevat jo kaulaani ja olkiani, pyytävät lupaa viimeisen kerran. Linnut ujeltavat, en uskalla katsoa taakseni, yö näkee minut viimein. Se on juossut minut kiinni.

En tiedä, kuka olen, kun nyökkään. Marras on mustaa vierasta ainetta, Marras on tumma tähdetön yötaivas, joka valuu ylleni. Pitkät kynnet mekollani, mekko terassin lattialla mytyssä. Ja minä, minä paljaana kuin nuori oksa, taittuneena hänen otteissaan.

Marras kuljettaa minut sisälle mökkiin. Yrttien tuoksu sekoittuu kuolemaan hänen ihollaan. Marras pudottaa pellavan yltään, antaa minun nähdä jokaisen muhkuran ja luun ja tumman sinelmän taitteissa, joita en ole koskaan tavannut. Minua kylmää kauttaaltaan, kun seuraan häntä vuoteeseen. Kauempana tuvassa haisee märkä villa. Ikkunat on auki, yö pääsee huoneeseen, se on läpäisemätön ja sen katse seuraa minua, kun teen tekoja, joista en tunnista itseäni.

Minä pelkään, olen kauttaaltani jähmeä, ja silti minä näen kauneuden hänen kylmässä kehossaan, joka on samaan aikaan pehmoinen ja luunkova. Hän ottaa minut sylinsä ja hän on hellä, niin kammottavan hellä, kunnes suuni päästää voihkaisun ja hän vie minut kokonaan. Yö on hapetonta mustaa massaa ympärilläni, se tunkeutuu suuhuni ja jokaiseen löytämäänsä reikään, en saa henkeä en saa, yritän vetää happea mutta se on loppunut kauan sitten. Vuoteessa haisee multa ja jokin jo unohtunut.

Hengenveto, toinen, minä huohotan ja itken ja voihkin ja hänen katseensa on kaikkialla. Marras näkee minut viimein. Olen jäänyt ansaan. Tärisen ja haluan lisää, ei, haluan kuolla tähän paikkaan, tahdon hänen tukehduttavan minut ja vievän minut sinne missä Runa on. Mustaan multaan. Viisi metriä syvälle.

Ja viimein minä tiedän. Ymmärrys leviää ruumiiseeni, kun hän ottaa sen omakseen. Se olit sinä, minä itken, vaikka sanoja ei tule, kyyneliä vain. Se olit kaiken aikaa sinä. Ja silti, lisää, vielä vähän, en ole vielä täynnä. Hänestä valuu minuun kylmää ja kuumaa ja pimeää, ja kaikki valkea minussa muuttuu yhtä pimeäksi kuin hän. Lantioni liikkuu vielä hetken kuin transsissa, ja kun kaikki on ohi, hän nukahtaa viereeni kuin olisi vain vanha nainen eikä jokin iäinen ja tumma.

Katson vielä hetken hänen uurteisia kasvojaan. Silitän kylmää poskea ja itken muutaman kyyneleen, kunnes olen kuiva ja tiedän, etten voisi palata tänne enää koskaan.