Illansini

Testailin kirjoittaa Annikan hahmoista!

Siniset kukat ovat kietoneet puutarhan peittoonsa. Ilta on ylittämässä vaiheen, jossa taivaansini hajoaa tuhansiksi eri sävyiksi puiden taa. Keveää vaaleanpunaista ja väkevää purppuraa, niiden välissä värejä, jotka limittyvät ja sotkeutuvat toisiinsa. Prinsessa muistaa palvelusneidon joskus värjänneen kangasta samoilla väreillä. Hänenkin helmassaan on kerran loistanut illankoi.

“Teillä taitaa olla ikävä kotiin, prinsessa.”

Nuori nainen nostaa katseensa ja kohtaa velhon silmät. Niiden katse pysäyttää hänet aina niille sijoilleen. Jossain sisällä kuohuu, mutta sitä hänen ei ole lupa ajatella. Velhon silmät hehkuvat kuin yhdet kukista. Hetken niissä sykkii illansini ja aavistus taivaalle syttyvistä tähdistä.

Velho taputtaa kerran käsiään. Siniset kukat, joiden kaltaisia kuninkaanlinnan suurissa puutarhoissa ja kasvihuoneissa ei ole, painuvat ensin suppuun. Prinsessa pidättää hengitystään. Velho sulkee hehkuvat silmänsä, ja kun hän avaa ne, kukat avautuvat hitaasti kuin joku vetäisi ne auki näkymättömistä naruista. Kukkien sisus alkaa hohtaa. Kultainen hippu leijailee ilmaan. Tuuli ei pääse viemään sitä pois, kultahippuset levittäytyvät puutarhaan kuin pienoiskokoiset tähdet.

“En kenties voi tuoda kotianne tänne, mutta ajattelin, että pitäisitte tästä”, velho sanoo. Hymy piirtyy parrakkaille kasvoille ja saa silmät hehkumaan aiempaakin kirkkaammin. Prinsessa ottaa askeleen lähemmäs, ja silloin velho ojentaa kätensä kuin pyytääkseen tanssiin. Neito tarttuu siihen hetkeäkään harkitsematta. Kultapöly ilmassa kieppuu villimmin, kun prinsessa astuu lähemmäs velhoa. Yön verho laskeutuu, mutta kulta kietoo heidät vaippaansa.