Koti

(Liittyy tarinaani Jonne taivaat eivät näe, 5v tarinan jälkeen)

”Larus…”

Mariel sanoo nimeni aina yhtä lempeästi, kuin aurinko kuultaisi hänen sanoistaan. Hän makaa lattialle asetelluilla suurilla, värikkäillä tyynyillä ja viittoo minua seurakseen. Kiepsahdan hänen kainaloonsa jo melkein tottuneesti. En ole vielä hyvä tässä. Hellyydessä. Niin kauan kuin jaksan muistaa, Mariel on ollut minulle kallein kaikista, mutta syvimmät ajatukseni pidin niin visusti piilossa, etten itsekään ollut tunnistaa niitä. Nyt, kun kaikki on normaalia ja hän pitelee minua hellästi, tunnen oloni vielä aavistuksen vaikeaksi, aivan kuin en osaisi ottaa kaikkea hänen lämpöään vastaan.

Mutta Mariel on kärsivällinen, hän on aina ollut sitä, enkä voi muuta kuin paistatella kiitollisuudessa. Olen täysin vastoin odotuksiani onnistunut tuomaan kipeän, rakkautta pelkäävän olemukseni tähän yhtälöön, ja se on kestänyt.

Olen ollut pideltävänä, kosketettavana, enkä ole hajonnut palasiksi. Vanhat kokemukset asuvat yhä kehoni taitteissa, ja Marielin hellät kosketukset ovat usein ajaneet ne piiloistaan. Silloin joudun kokoamaan itseäni pitkään, mutta hän on aina kannustamassa ja tukemassa ja auttamassa. En ole koskaan voinut ymmärtää, miten kukaan on voinut syntyä sellaisen sydämen kanssa. Niin rakastavan ja lempeän.

Makaan Marielin kainalossa, hän silittelee hiuksiani hellästi. Olemme olleet tavattoman onnellisia sen jälkeen, kun saimme suhteemme julkistettua. Enää ei tarvitse varastaa toiselta suudelmia värikkäiden verhojen takana.

”Olen niin ylpeä meistä”, Mariel kuiskaa pyöritellen suortuviani sormissaan.

”Niin minäkin”, vastaan ja käperryn tiukemmin häneen kiinni. Tuntuu vieläkin uskomattomalta todella voida olla tällä tavalla hänen lähellään kymmenen pitkän vuoden jälkeen. Aika kuluu täällä niin nopeasti, olen jo miltei tottunut siihen. Nämä kymmenen vuotta hänen vierellään ovat maksaneet takaisin kaiken sitä edeltäneen.

”Minä näin viimeyönä unta Enfallasta”, sanon. Vasta suuni avattuani ymmärrän, etten sano enää koti. Enfalla ei ole ollut kotini viiteen vuoteen.

”Oi? Oletko kunnossa?”

”Olen.” En ole varma, oliko se painajainen. Isäni ei ollut siellä. En ole nähnyt unta isästäni pitkään aikaan. Enkä Florianista. Se on hyvä. Minä elän nykyhetkessä, Mariel vierelläni.

”Oletko varma?”

Mariel on jo tottunut, että pienentelen aina ongelmiani hänen seurassaan. En koskaan tahdo hänen kantavan huolta minusta. Mutta tällä kertaa olen varma.

”Olen. Sinä olet nyt minun kotini.”

Sen sanottuani rinnassani tuntuu keveältä. Hän todella on kotini, on ollut jo niin pitkään. Mariel kiepsahtaa päälleni ja tuijottaa minua suu auki. Hän joutuu viemään käden suulleen, niin häkeltyneeltä hän näyttää. Sitten hän painaa päänsä rintaani vasten ja päästää äänen, josta en voi olla aivan varma, onko se nyyhkäys vai jokin iloinen äännähdys.

”Mariel?”

”Se on tosi kauniisti sanottu. Ihan tosi kauniisti.”

Mariel hymyilee niin, että aurinko kalpenee hänen hymynsä rinnalla. Hymy tarttuu minuunkin.

”Mutta se on totta. Uneni Enfallasta oli pelkkä muisto, varsin lempeä sellainen. Muisto niistä paikoista, joita rakastin, siitä alati lunta vihmovasta tuulesta ja öisestä tähtitaivaasta. Tulen ikuisesti kaipaamaan Enfallaa, mutta tiedän, että kaikki on paremmin nyt.”

Vedän henkeä.

”En tiedä, pääsenkö koskaan yli siitä, etten voinut pelastaa maailmaa, se syyllisyys ei poistu harteiltani koskaan.”

”Larus, sinä olit viisitoista…”

”Tiedän. Olin nuori ja minulta odotettiin jotakin, jota yhdeltäkään lapselta ei saisi koskaan odottaa. Mutta niin kävi joka tapauksessa, ja sitä minä kannan ikuisesti matkassani. Sen odotuksen jälkiä.”

Sipaisen Marielin poskea.

”Mutta nykyään minä tiedän, että on muutakin. En jaksa enää olla pettymys kaikille, joita kohtaan.”

”Sinä et ikinä, koskaan ollut minulle –”

”Tiedän sen. Mariel rakas, minä tiedän. Sinä jos kukaan olet saanut minut uskomaan, että kenties, vain kenties voisin ansaita edes palasen siitä hyvyydestä, jota kannat sydämessäsi.”

Mariel kurtistaa kulmiaan. Ennen kuin huomaankaan, hän on kutittamassa minua. Rimpuilen ja vääntyilen hänen allaan, kunnes hän jää nauraen makaamaan kylkeeni kiinni.

”Sinä voitat aina”, nauran hänelle.

”Se oli rangaistus! Sinun on lakattava väheksymästä itseäsi!”

”Työn alla.”

”Minä aion vielä naida sinut.”

”Johan olen sanonut sata kertaa, ettei sinun tarvitse. Uskon vähemmästäkin, että rakastat minua.”

”Taas sinä aliarvioit minun kykyni rakastaa sinut palasiksi! Tätä vain tulee! Jäät sen alle ja litistyt!”

Hän demonstroi sanojaan vyörymällä päälleni ja nauramalla. En kuollaksenikaan halua työntää häntä pois.

”Ettäs tiedät”, Mariel mutisee.

”Se on vain niin iso ajatus”, kuiskaan. ”Kaikki sinun velvollisuutesi, jälkikasvu ja muu… Me molemmat tiedämme, ettei minusta ole koskaan isäksi. En suostu siihen. En vain pysty.”

”Ei sinun tarvitse, tiedän sen kyllä.”

”Sinun pitäisi naida joku kaunis, rikas paikallinen nainen. Olen paitsi mies, myös kotoisin muualta.”

”Adamantia on turvasatama kaikille, on aina ollut. Ei täällä katsota ketään väärin.” Mariel suukottaa minua hellästi. ”Ja sinä olet minun vertaiseni.”

Koko kehoni leimahtaa liekkeihin hetkessä. Hän tuntee sen, silittää leukaperiäni ja painautuu tiukasti minua vasten. Hän suutelee minua pitkään, ja silloin kun hän tekee niin, en koskaan ajattele mitään muuta.

Kun hän irrottautuu, hän hymyilee onnellisena ja painaa päänsä rintaani vasten.

”On vieläkin uskomaton ajatus, että saan oikeasti tehdä sinulle noin.”

”Sanos muuta”, hengähdän. Silitän hänen tukkaansa, ja joskus tehdessäni näin, mitä tahansa hellää ja rakastavaa, häkellyn täysin. Olemme parhaita ystäviä, jotka kaikkien vuosien jälkeen saavatkin suudella ja koskettaa toisiaan. Meistä kumpikaan ei ole vielä tottunut siihen.

”Suutelen sinut tainnuksiin tänä yönnä.”

”Oi, niinkö tosiaan?” hymähdän.

”Odotas vain.”

Hän kietoo kätensä tiukasti ympärilleni ja jää siihen, hengittämään tuoksuani sisäänsä.

”Vai että koti… Aion ajatella tätä pitkään. Tämä on kauneimpia asioita, joita minulle on koskaan sanottu.”

”Se on täysin totta. Sinä olet minun kotini, ja minä rakastan sinua.”

Sanat sanottuani rinnassani tuntuu lämmin, hehkuva tunne, joka vain vahvistuu, kun Mariel kietoo kätensä tiukemmin ympärilleni.