Leah erotetaan työstään vähin äänin. Kuningas ojentaa hänelle ylimääräisen rahanipun palkan lisäksi, ja miehen sameista silmistä näkee, ettei tämä tahdo vastaväitteitä. Kuningas vannottaa Leahia olemaan koskaan puhumatta mistään linnassa kohtaamastaan. Siitä olisi laillisia seurauksia. Leah tietää, että hänen peräänsä tullaan katsomaan vielä pitkään. Kilpailuun osallistuminen on Leahilta hänen positionsa vuoksi kielletty, mutta ei Leah olisi siihen laillisesti osallistunutkaan.
Kilpailualue on rajattu ja sitä vartioidaan joka suunnista. Leah ei voi olla ajattelematta jumalaa, joka juoksee samaisessa metsässä. Onko Agnos liikkunut kauemmas? Miksi kansa ei kyseenalaista, että magian synnyttänyttä olentoa ei jahdata? Kuninkaan puheet uppoavat kansaan kuin voihin. Ne niellään sellaisinaan.
Vapaaksi päässyt olento on kukistamaton, minä, kuningas, jumalan maanpäällinen lähettiläs, olen yrittänyt surmata sen kaikki nämä vuodet. Mutta hänen lapsensa on kuten ihmisetkin; tytön voi tappaa kuten kenet tahansa kuolevaisen. Ja tytön veressä on sama pimeä voima.
Leah saa kylmiä väristyksiä. Mies on kutonut kaikesta kaltaistaan. Kuningatar ei ole yhtään sen parempi. Leah on varma, että kuningattarella on kymmeniä suunnitelmia rakkaan jumalansa varalle. Leah tietää, että kuningatar vain odottaa, kuinka kuninkaan kudelma purkautuu ja likaantuu. Kuningatar suorastaan janoaa päästä repimään hymyn kuninkaan kasvoilta.
Andolin kaduilla vihmoo pohjoisesta puhaltava tuuli, Leah vetää hupun päähänsä. Ilman haarniskaa hän on jälleen kuten kuka tahansa muukin. Liikkuminen on helpompaa, mutta kaikki muu mutkistuu. Jossakin tuolla kuningatar tietää hänen menneisyytensä ja todellisen identiteettinsä. Ja ennen kaikkea jossakin tuolla Ofelia makaa todennäköisesti sidottuna, odottamassa lopettajaansa kuin kituva eläin. Leahia oksettaa.
Leah tietää olevansa liian myöhässä päästäkseen kilpailualueelle suoraan. Pitäisi kehittää suunnitelma. Sinulla ei ole aikaa. Kilpailu alkaa keskiyöllä. Leah pysähtyy joenpenkalle vetämään henkeä ja ajattelemaan. Olisi oltava keino päästä alueelle.
”Hei siellä?” kuuluu etäisesti tuttu ääni kauempaa. Leah joutuu hetken tuijottamaan ympärilleen löytääkseen kutsujansa. Huppupäinen nainen ja toinen, kauempana istuva hahmo erottuvat sillan alta. Hetkeen Leah ei tunnista naista, sitten hän tuijottaa hupun alta pilkottavaa hurjaa kiharaa pehkoa. Toinen kaksosista. Vala. Heitä ei koskaan edes esitelty toisilleen.
Vala viittoo Leahia luokseen, ja hetken ympärilleen vilkuillen Leah livahtaa sillan alle. Vala vetää hupun päästään, Leah näkee naisen ensi kertaa näin läheltä. Valalla on korkeat, terävät poskipäät ja kuopissaan olevat silmät. Nainen näyttää ensinäkemältä riutuvalta ja hivenen sairaalloiselta. Hurjista mustista suortuvista tulee mieleen satukirjojen noitakuvat, joissa noidilla on suuri, villi tukka ja leveä virnistys. Valan kaksonen istuu sivummalla ja nostaa päätään. Leah ei ole koskaan nähnyt yhtä kaunista miestä. Tämän piirteet ovat täydellisen sukupuolettomat ja olemus hauras kuin posliiniesineellä.
”Meitä ei taidettu koskaan esitellä muodollisesti. Olen Vala, ja tässä on veljeni Aari. Oletko sinäkin joutunut pakosalle kuten mekin? Olemme kuulleet prinsessasta.”
Leah pudistaa päätään.
”Minä sain vain potkut. Voisin ilmoittautua takaisin noidanmetsästäjien ryhmään, josta lähdin, mutta…”
Valan hypnoottiset silmät siristyvät. Leah ei ole nähnyt yhdelläkään muulla ihmisellä samanlaisia.
”Mutta sinulla on jotain muuta mielenpäällä, eikö niin?”
Leah nyökkää. Kuinka paljon näille kahdelle voisi kertoa? Leah ei ole koskaan tiennyt, kenen puolella kaksoset ovat. Jos kuningatarta on uskominen, kaksoset kuuluvat olennolle, jota Leah ei uskalla edes ajatella.
”Minä tahdon osallistua kilpailuun.”
Valan suu raottuu.
”Oho. Haluat siis tappaa prinsessan? Enpä olisi uskonut.”
”Minä haluan pelastaa hänet. Vien hänet ihan helvetin kauas täältä.”
Vala vilkaisee veljeään. Aarin punatuille huulille leviää hymy.
”Oikea asenne”, Aari sanoo. ”Sinähän olet nainen, etkö olekin?”
Leahin silmät suurenevat.
”M-…”
Vala kallistaa päätään.
”Sinäkin pakoilet jotakin”, Vala sanoo hiljaa.
Leah vain tuijottaa kaksosia hetken. Ehkä kaksoset eivät ole kenenkään puolella, itsensä vain. Ei maailma ole niin mustavalkoinen.
”Oikea nimeni on Leah, ja olen pohjoisen tapaturman selviytyjä”, Leah tunnustaa raskaasti huokaisten. Kaksosten ilmeet eivät värähdäkään. Enempää ei tarvitse selittää, kaksikko tietää kyllä, mitä pohjoisen tapaturmasta selviäminen tarkoittaa.
”Sinä näytät tarvitsevan apuamme. Miten olisi?” Vala kysyy ja napsauttaa sormiaan. Sormien yllä kipinöi hetkisen. Magiaa.
”Mitä se maksaa?” Kaikella on hinta. Aina. Tuntematon ei anna apuaan ilmaiseksi, sen Leah on tästä maailmasta oppinut.
”Ei mitään, me olemme paossa ja elämme tällä hetkellä milloin minkäkin sillan alla”, Aari nauraa. ”Kuuntele siskoani, me voimme ihan hyvin harhauttaa metsäalueen vartijoita. Räjäytellään jotain siellä täällä, ei luulisi olevan vaikeaa. Magia jäi meille, emme tee sillä enää mitään.”
Leah ei tiedä, mitä sanoa. ’Kiitos’ ei putoa hänen huuliltaan silloin, kun hän sitä tarvitsisi. Hän ei uskalla arvailla, millainen elämä kaksosilla on takana. Saati edessä. Hän ei tiedä näistä ihmisistä lopulta mitään.
”No, miten on, käykö tällainen? Sinua on ihan yhtä lailla käytetty hyväksi kuten meitäkin”, Aari hymähtää. ”Kuningas varmasti passitti sinut helvettiin saatuaan sinusta sen, mitä halusi.” Miehen äänessä on hyytävä, piilotettu sävy, johon Leah ei päätä puuttua. Aarin ja kuninkaan kaunat ovat heidän omiaan.
”Olisi hauskaa nähdä sinun näpäyttävän kruunua oikein kunnolla. Vie se tyttö aivan helkkarin kauas täältä äläkä palaa”, Vala nauraa. Kaksosten hyväntuulisuudessa on jotakin defensiivistä, aivan kuin he pyrkisivät peittämään sen alle jotakin. Leah ei puutu siihenkään, sekään ei ole hänen puututtavissaan.
”Hyvä on”, Leah sanoo. ”Kiitos. Kiitos teille, tuhannesti. Hommatkaa minut sinne saakelin metsään. Minulla on prinsessa pelastettavana.”
Kaksoset hymyilevät. Leahia naurattaa oma teatraalisuutensa. Mikä prinsessan pelastava ritari hän muka on, aivan kuin kaikki olisi kirottua, vääristynyttä satua. Olkoon niin. Jos tämä maailma on vinoutunut satu, hän hyväksyy sen sellaisenaan.
*
Jännitys väreilee ilmassa, Leah saattaa miltei kuulla sen ratisevan. Metsä on vartioitu tehokkaasti, kuninkaan hetkessä kyhäilemä kilpailu otetaan oitis tosissaan. Vala ja Aari ovat jääneet taa, Leah odottaa merkkiä. Kun jostakin kuuluu räjähdys, Leah säpsähtää. Vartijoita on aina paikalla, Leahia miltei huvittaa, miten Alarickilla on heti ollut riittävästi päteviä miehiä tätä varten. Vasta, kun tiiviiseen vartijoiden rykelmään osuu tulinen pallo, Leah ymmärtää, mitä tapahtuu. Vala ja Aari iskevät ihmisiä suoraan.
Leah nielaisee. Tämä on hänen hetkensä. Hän ei voi jäädä paikalleen kuuntelemaan vartijoiden kuolinkorahduksia. Ei kenenkään pitänyt kuolla tämän vuoksi. Leah ottaa jalat alleen eikä ajattele mitään Hän ei voisi. Hän juoksee kohti tyhjää, suojaamatonta kohtaa ja sinkoaa itsensä sankan oksiston ohi. Oksat raapivat hänen poskeaan, mutta häntä ei kiinnosta, kilpailu on alkamaisillaan ja Ofelia on vaarassa.
Pimeä metsä ei ole kuten pohjoisessa, se on paljon sankempi ja mustempi, siellä ei ole lumen suomaa turvaa. Kaikki äänet ja rasahdukset kuuluvat kauas. Monet kilpailuun osallistuvat ovat etelästä kotoisin, tällainen maasto on heille tuttua.
Leah ajattelee petoa, joka on elänyt näiden metsien syövereissä kaikki nämä vuodet, eikä kansa ole koskaan saanut tietää. Agnos. Jumala. Todennäköisyys törmätä jumalaan täällä on yhtä suuri kuin todennäköisyys törmätä Ofeliaan tai muihin kilpailijoihin. Leahia huimaa. Hän tietää, että sellainen olento ei näyttäydy kenellekään, jolle ei tahdo näyttäytyä. Leah antautuu vaistoilleen, sulkee silmänsä hetkeksi ja kuuntelee. Jossakin paljon kauempana kuuluu miesten ääniä. Taistelua. Myös metsän rajan äänet kuuluvat tänne. Leah tietää, että jos selviää tästä, hän ei todennäköisesti pääse enää koskaan kiittämään Valaa ja Aaria.
Leah tarpoo eteenpäin, metsä tuntuu omalta eliöstöltään, se on oma, hengittävä todellisuutensa, jossa kaikki tapahtuu sen ehdoilla. Se miellyttää Leahia. Ihminen voi kahlita magian, ihminen voi yrittää kontrolloida kaikkea, joka uhkaa ihmisen valtaa, mutta luontoa ei pysty sitomaan. Se tekee tasan, mitä on tehdäkseen.
Luonto, kerro minulle, missä hän on. Anna minun löytää Ofelia ennen muita.
Säpsähdys. Jokin matelee Leahin vasemmalla puolella. Leah erottaa hämärässä ihmisenkaltaisen muodon, joka yrittää nousta jaloilleen. Kuuluu kurluttavaa, hirveää ääntä, joka pakottaa Leahin vetämään miekan tupestaan.
Epämääräinen muoto lähestyy. Se näyttää kammottavasti ihmiseltä, mutta sen liike on maanista ja kipeää. Leah ei uskalla sanoa mitään. Hän on tappanut kymmenittäin noitia, tämän ei pitäisi tuntua missään. Silti jokin olennon kituvassa olemuksessa on Leahille aivan liikaa. Pimeä metsä. Kivun ja kuoleman äänet. Leahia huimaa.
”Ä-… älä…” Ihminen. Se on ihminen. Leahin ajatukset heittävät voltin. Kuvottaa. Suussa maistuu vereltä.
”...lä… mene… sinne.”
”Mitä?” Leah laskee miekkansa ja kumartuu olennon luo, vaikka hirvittää. Se on ihminen. Järkyttävissä kivuissa. ”Mitä on tapahtunut?” Leahin ääni on kalpea kuin kuu. Se pelottaa häntä.
”T-… tuolla…” Veri kurluttaa kuolevan suussa. ”Vaara. Älä… mene… sinne.”
Leah ei tiedä, mihin suuntaan tämä osoittaa.
”Mitä tapahtui?”
”Ne… löysivät… s-…”
”Mitä? Kuka löysi mitä?”
”K-… kilpailijat. Sen.”
”Sen?” Leah ajattelee automaattisesti Agnosia. Jumala ei antaisi armoa.
”Prinsessan.”
Jokin jääkylmä putoaa Leahin vatsanpohjalle.
”Mitä? Kuka löysi prinsessan? Onko prinsessa elossa?”
Leah ponnahtaa pystyyn, paniikki laulaa suonissa.
”J-… joku… iski sitä. Älä… helvetissä tee niin.”
Ei. Leah ei ikinä, koskaan iskisi Ofeliaa, hän nostaisi tytön syliinsä ja kuljettaisi turvaan.
”S-… sen veri on… kuin myrkkyä… se… teki tämän…”
Leah kävelee kauemmas ja erottaa, kuinka kuu loistaa kituvan kasvoille. Puolet piirteistä on lähes syöpynyt, kasvot ovat veristä, kiiltävää sohjoa. Suupieli repsottaa ja toinen silmä on sokea, valkea soikio keskellä kasvoja. Leahista pääsee tahtomattaankin vaikea ynähdys. Hän ei uskalla katsoa vartaloa, sen liikehdintä on niin kuumeista, että sen täytyy olla pahemmassa kunnossa.
”Anteeksi… olen niin pahoillani. Anteeksi.”
”T-… tapa minut ja… lähde pois täältä. Ole kiltti. Rukoilen. Pyydän… tapa minut.”
Leah huomaa itkevänsä. Hän itkee kaikkea tapahtunutta, jokaista asiaa, joka rikkoo ja satuttaa ja on väärin tässä kirotussa maailmassa. Kun hän tarttuu miekkaansa, hän tietää, mitä tekee.
”Olen pahoillani. Lempeyttä matkallesi”, Leah sanoo ja iskee miekan kituvan rintaan. Tämä nytkähtää aavistuksen ja lysähtää kanervikkoon. Leah pyyhkii veren metsään, varoo koskemasta siihen. Hänen kasvonsa ovat kyynelistä märät, mutta paniikki hänen suonissaan ohjaa häntä eteenpäin. Olisi löydettävä Ofelia. Vahingoittunut Ofelia, jonka kuoleman lähtölaskenta on jo alkanut.
Leah yrittää hillitä aistinsa, lopettaa ajoissa, ennen kuin hänen juoksustaan tulee päämäärätöntä ja hätäistä, mutta koko keho huutaa paniikkiaan. Ofelia on jossakin täällä. Olisi oltava. Leah vastustaa halua kiljua tytön nimeä, se ei auttaisi. Täällä on raavaita miehiä, jotka taistelevat tosissaan siitä, kuka saa kunnian prinsessan tappamisesta. Noitien kukistamisesta. Leah tahtoisi huutaa kurkkunsa kuivaksi, sillä häntä pelottaa, hän tahtoo vain pois pimeästä metsästä, joka eksyttää hänet yhä vain syvemmälle. Ei, se ei ole metsän vika. Tämä on ihmisten hulluutta. Sinä olet uppoamassa ihmisten mielettömyyteen.
Ei ääniä missään. Leah ei tiedä, mitä jahdata, hän ei ole enää varma suunnasta. Helvetti. Paniikki voittaa sittenkin, Leahin on pakko pysähtyä hetkeksi vetämään henkeä. Hän tarttuu puuhun, sivelee sen kaarnaa kuin maadoittaakseen itsensä hetkeen. Ei saa antaa pelolle valtaa. Puun pinta on karhea, Leah tunnustelee sitä niin pitkään, että sydämen syke tasaantuu.
Sitten Leah kuuntelee metsää. Yö on tuuleton, puiden kahina on niiden omaa. Linnut eivät laula, ne nukkuvat piiloissansa. Ja sitten. Huutoa. Miesten ääniä.
”Vauhtia saatana!”
”Se pääsee karkuun!”
Karkuun? Leahin keho tuntuu kylmältä. Eikö Ofeliaa olekaan sidottu jonnekin odottamaan kuolemaansa? Onko Ofelia vapaana, joutuuko ikänsä vankina ollut tyttö juoksemaan raavaita miehiä pakoon öisessä metsässä kuin saaliseläin? Leah vie käden suulleen ettei alkaisi huutaa.
Sitten hän ymmärtää, että juuri niin hänen täytyy tehdä. Huutaa. Pitää ääntä. Hän päästää kovan huudon. Muut äänet lakkaavat kuin leikaten. Silloin Leah juoksee. Hän juoksee kiertäen sinne, mistä miesten äänet kuuluivat. Hän miltei kompastuu kiviin ja juuriin, mutta juoksee silti, kunnes äänet jäävät kauemmas. Leah näkee kaksi suurta kalliota hämärässä ja menee niiden väliin vetämään henkeä, kunnes mitään ääniä ei enää kuulu mistään. Miehet eivät pääse hänen peräänsä, hän on eksyttänyt heidät.
Silloin Leah haistaa jonkin verta pistävämmän. Se on kuin verta, mutta haju on syvempi, tummempi. Kaikin puolin huumaavampi. Leah nousee ylös, vetää syvään henkeä ja erottaa silmäkulmassaan liikettä.
Tyttö. Repaleinen vaalea mekko, vaaleat kutrit. Ofelia. Leah alkaa itkeä lähestyessään tyttöä, joka pitelee veristä kylkeään molemmin käsin.
”Ofelia”, Leah kuiskaa niin hiljaa, että sen tuskin kuulee.
Tyttö säpsähtää ja kääntyy häneen päin. Otsalta poskelle kulkee verinen rantu. Leah menee lähemmäs, kumartuu tytön puoleen, mutta ei kosketa. Mielikuva sihisevästä ja punertavasta ihosta on vielä liian elävänä hänen verkkokalvoillaan.
”Leah? Tulitko sinä päättämään tämän? Kiitos… Kiitos, sinä ansaitset kaiken sen kunnian, joka tappamisestani seuraa.”
Leah pyyhkii kyyneliä kasvoiltaan, mutta niille ei tule loppua.
”Rakas prinsessa, minä tulin pelastamaan sinut.”
Ofelia tuijottaa Leahia silmät suurina.
”Minä vien sinut pois täältä. Paetaan yhdessä.”
”Kuinka sinä… emmehän me edes… Emme ehtineet olla yhdessä kauaa, kuinka sinä…”
”Minä tahdon oppia tuntemaan sinut kaikkialta. Minä tahdon oppia rakastamaan sinua.” Leah hengittää syvään. ”Mutta ensin meidän pitää saada sinut pois täältä. Pystytkö kävelemään itse? Mietitään haavojasi myöhemmin. Onko minun vaarallista koskea sinun vereesi? Näin jonkun, joka…” Leah ajattelee repaleisia kasvoja. Ofelian veren aikaansannosta.
”Ei, kunhan et vahingossakaan nielaise sitä.”
Leah tuijottaa Ofeliaa vielä hetken. Tyttö on kauhuissaan ja tärisee silkasta uupumuksesta, mutta tämän silmissä kiiltää kiitollisuus. Ofelia oli valmis kuolemaan, ja se repii Leahia joka suuntaan. Miten paljon hän haluaakaan tämän tytön rinnalleen.
”Tule. Minä vien sinut pois täältä.”
Leah auttaa kampeamaan Ofelian ylös ja pitelee tyttöä tiukasti. Prinsessan askeleet ovat huterat, tämän on täytynyt juosta henkensä edestä. Haavoittuneena.
”Leah…”
Leah kallistaa päätään. Ofelia kurottaa painamaan pehmeän suudelman hänen huulilleen.
”Kiitos. Kiitos, kun olet siinä.”
Leah tarttuu Ofeliaan entistä tiukemmin ja lähtee kuljettamaan tyttöä eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti