Vala tuijottaa kuvajaistaan peilistä kuin vierasta ihmistä. Kuningattaren teetättämä musta mekko saa hänet näyttämään entistä kalpeammalta. Vala tietää näyttävänsä kammottavalta. Posket ovat lommolla, silmänaluset tummat. Maailma ei ole kohdellut häntä lempeydellä, luut törröttävät ja saavat hänet näyttämään sairaalta sen sijaan että hän olisi pelkästään siro. Kuriton musta hiuspehko ei pysy aisoissaan millään, se sojottaa joka suuntaan. Vala tietää, ettei hänestä saa hienostunutta, vaikka hänet pukisi kauniiseen silkkiseen mekkoon. Koristukset pitäisi jättää Aarille, veli on heistä se, joka on kaunis.
Prinsessan vartija saapui linnaan edellisenä päivänä, linnassa on kuhissut. Vartija on jo viety torniin prinsessaa tapaamaan. Vala tuntee jännitteen kasvavan. He ovat joka päivä lähempänä viimeistä näytöstä, hän on varma siitä.
”Vala? Oletko jo pukeutunut?” Kuningattaren ääni. Kuningatar ei koskaan jätä häntä rauhaan, naisen matala, pehmeä ääni seuraa häntä kaikkialle ja muistuttaa häntä siitä, että hän paljastuu vielä joskus. Sitä ennen tehtävän tulisi olla suoritettu.
”Olen, teidän korkeutenne.”
Kuningatar kävelee sisälle Valan kamariin ja tuijottaa naista pitkään. Varovainen hymy kuningattaren huulilla on tarkoin harkittu. Kuningatar tietää siinä missä Valakin, ettei Vala ole viehättävä. Nainen yrittää turhaan tehdä Valasta edustuskelpoista. Valan tekisi mieli kynsiä mekko yltään.
”Minä ajattelin, että olisimme voineet käydä yhdessä kaupungilla”, kuningatar sanoo pehmeästi. ”Mieheni on tänään kiireinen, mutta hän toivoi, että kansa näkisi pitkästä aikaa, millaista jumalallinen magia on.”
”Tuleeko Aarikin mukaan?”
”Sinun veljesikin on tänään varattu.”
Vala siristää silmiään. Aarin täytyy olla pehmittelemässä kuningasta. Miestä käy miltei sääliksi. Kun kerran joutuu Aarin hämähäkinverkkoon, sieltä ei räpiköidä pois.
”Selvä, teidän korkeutenne. Mennään vain.”
”Vala, olen sanonut sinulle monesti – kutsu minua Allyriaksi, ole kiltti.”
Vala ei koskaan osaisi. Hän on kasvanut oloissa, joissa kuninkaallinen loisto on pelkkä sumea haave. Jotain niin kaukaista, että sitä ei saata edes ajatella. Ei kuningatarta voi kutsua etunimeltä. Ei hän ole Allyria vaan joku, jolla on ihon läpi porautuvat silmät ja kauttaaltaan painostava olemus. Allyria on ikuisesti Valalle jotain, joka pitää niin etäällä kuin mahdollista. Veli hoitakoon kuningasparin pehmittelyn, Valasta ei siihen olisi.
Kaupungilla on kirkasta, mukulakivikadut hukkuvat aurinkoon. Vala ei ole tottunut siihen, että aurinko paistaa joka päivä. Kuningatarta ja häntä eristää joukko vartijoita, mutta utelias kansa parveilee silti heidän ympärillään. Allyria päästää Valan tapaamaan kansalaisia, kuningatar suorastaan patistaa nuorta naista eteenpäin.
Ihmiset tahtovat koskettaa Valaa, mutta sen vartijat estävät. Vala tuntee olonsa alastomaksi kalliissa mustassa mekossaan. Hänen täytyy näyttää kammottavalta, ei variksesta saa riikinkukkoa laittamalla sille kultaista kaulapantaa. Silti kansa parveilee hänen ympärillään ja ojentelee käsiään häntä kohti. Vasta silloin Vala ymmärtää, että tätä hänen elämänsä nyt on. Kuningas on todella tehnyt hänestä pyhän.
”Jumala sinua siunatkoon!”
”Vala, ole kiltti ja paranna kuolemansairas siskoni…”
”Minä tarvitsen apuasi…”
”Jumalan siunausta.”
”Pyhyys loistaa kasvoiltasi…”
Kaikkien huitovien käsien keskeltä kävelee pieni lapsi suoraan kohti Valaa. Vartijat eivät reagoi lapseen. Vala tuijottaa, kuinka lapsi kävelee aivan hänen eteensä ja ojentaa puista leluhevosta, jonka takajalat roikuvat rumasti puoliksi irti.
Hän haluaa, että korjaan sen.
Vala tarttuu leluun ja puristaa kätensä sen ympärille. Kaikki hiljenevät. Kuuluu vaimea humahdus. Mitään ei näy. Ei kipinöitä, ei liekkejä. Ei verta. Kun Vala avaa kätensä, puuhevonen on ehjä. Vala ojentaa sen vaisusti hymyillen takaisin lapselle. Lapsi kurottaa halaamaan häntä, ja vaikka hän säpsähtää, lapsen halaus on lämpimän kiitollinen.
”Katsokaa! Hän sai sen ehjäksi! Ei verta…”
”Miettikää, mitä tällainen voima tekisi, jos sitä käytettäisi ihmisiin…”
”Ei verta. Ei uhrauksia. Hän teki sen noin vain. Hänen voimansa täytyy olla lähtöisin jumalalta! Taivas meitä suojelkoon…”
Tilaisuus on nopeasti ohi. Kuningatar ei pidä Valaa kansan keskuudessa kauempaa. He palaavat takaisin linnaan. Vasta syvällä linnassa kuningatar avaa suunsa.
”Oli älykäs veto korjata lelu”, kuningatar hymähtää. ”He olisivat pillastuneet, jos olisit parantanut ruumiinosia tai pelastanut ihmishenkiä. Sellaista spektaakkelia kannattaa säästää.”
”E-… en totta puhuakseni ole varma, pystyisinkö sellaiseen.” Pystyisinkö sellaiseen ilman, että tukehdun omaan vereeni.
”Se ei onneksi ole tämän hetken murhe. Teit hyvin. Kansa on haltioissaan.”
Vala ehti tuskin ajatella mitään, kaikkein vähiten itseään. Kuningatar tuntuu tarkkailevan yhä hänen jokaista liikettään. Ei ole mitään, mitä hän voisi tehdä ilman, että nainen näkisi sen. On kuin näkymätön silmukka olisi kiedottuna hänen kaulalleen.
Ja juuri silloin Valan sisällä pistää. Hän vie käden suulleen, jotta ei antaisi ylen saman tien.
”Vala?”
”A-… anteeksi, teidän korkeutenne. En… en taida voida kovin hyvin.”
”Ottiko voimien käyttö noin koville?”
”Olen pahoillani, teidän korkeutenne, mutta saisinko olla hetken yksin? Minä… minusta ei tunnu hyvältä.”
Kuningattaren punatuille huulille leviää hymy. Se ei koskaan tunnu muulta kuin naamiolta.
”Totta kai. Annan sinun olla rauhassa.”
Kun ovi sulkeutuu, Vala rutistuu kasaan ja yskii. Verta putoilee uudelle mekolle, Vala kiertyy kaksin kerroin. Sattuu. Yskiessään hän ajattelee kaupunkilaisten maanisen kiiltäviä silmiä ja ojennettuja käsiä. Hän ei ole pyhä. Hän ei ole jumalainen. Hän on jotakin, jolle tällä kansalla ei ole nimeä. Hän on suunnitelma, hän on pimeän jatke, joku, jota kukaan ei koskaan koskettaisi, jos tietäisi.
Jotakin nousee kurkkuun. Ei. Ei! Pysy sisällä! Pysy! Paniikki kohoaa, Vala tahtoisi huutaa. Koko keho sykkii hysteriaa, Vala ei pääse itseään pakoon. Vasta, kun ylimääräinen osa hänen kehossaan on hänen suussaan, hän alkaa kouristella.
Sydämenpala. Asia hänen suussaan on pala sydäntä. Jonkin niin voimakkaan olennon osa, että pelkkä pala saa hänet tekemään ihmeitä, näyttämään muiden silmissä jumalaiselta. Olennolta, jonka magia ei ole kuten noitien. Valhetta kaikki. Silmät vetistäen Vala nielaisee palan uudelleen. Se miltei juuttuu hänen kurkkuunsa, häntä oksettaa, silmät ja nenä vuotavat, mutta hän pakottaa sen alas. Sen vuoksi hän on täällä. Ei hänessä ole mitään erikoista, hän on pelkkä raihnainen nuori nainen, joka tekee sen, mitä häneltä vaaditaan.
Vasta, kun kohtaus on ohi, Vala huomaa kastelleensa uuden mekon rinnuksen kokonaan. Verta on käsillä ja leualla, koko huone haisee kuolemalta. Mutta sydämenpala on jälleen hänen sisällään. Vieras, tuntematon osa jotakuta muuta.
Vala ei jaksa nostaa itseään lattialta, hän sallii itsensä painua lysyyn ja itkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti