Noidan hyökkäyksen jälkeen linnassa kuhisee. Vala vetäytyy kauemmas tapahtumien keskuksesta ja harhailee kohti veljensä makuukammaria. Aarin täytyy olla yksin, tähän aikaan kuningas on katsomassa kalliin prinsessansa perään.
Agnosin eleettömät silmät kieppuvat Valan tajunnassa. On silkka ihme, että hän selvisi kellarikerroksesta hengissä pois. Vala menee koputtamatta sisään veljensä huoneeseen, hänen on saatava kertoa, että heidän kohteensa on löytynyt, he voivat vihdoin suunnitella sen vapauttamista. Ja itsensä.
Vieras ääni keskeyttää Valan askeleet. Tasaisia, laskevia ja kohoavia ääniä, joiden alkuperää Vala ei tunnista. Hän tuijottaa koristeellista huonetta, sen tauluja ja raskaita verhoja, joiden välistä iltapäivän aurinko pääsee sisään. Veli istuu sängyllään pitkät, kapeat raajat sykkyrässä ja vapisee. Vala jähmettyy niille sijoilleen. Vasta, kun Aari huomaa hänet ja vie kädet kasvoilleen, Vala ymmärtää, että hänen veljensä itkee.
Aari ei koskaan itke. Valan veli on kova, tämä nauraa kaikelle ja kaikille. Aari ei koskaan osoita merkkejä siitä, että häneen sattuisi. Mutta nyt veli itkee, eikä Vala enää tiedä, mitä tehdä. Jotain hänen sisällään kuolee lopullisesti.
”Aari…”
Aari vetää kädet suojakseen. Vala ei kestä katsoa veljen sirojen piirteiden murtumista, kyyneleet saavat Aarin kasvot punoittamaan ja silmät turpoamaan. Se pelottaa häntä lähes enemmän kuin kellarikerroksen vangittu jumala.
”Älä. Älä”, Aari sopertaa, mutta äänessä ei ole samaa voimaa kuin aikaisemmin.
”Tulin vain kertomaan sinulle, että minä löysin etsimämme.”
Aarin silmät suurenevat.
”Mitä?”
”Löysin etsimämme. Se on täällä. Se on täällä ja todellinen ja tuhat kertaa pelottavampi kuin olisimme voineet kuvitella. Se on hänen vihollisensa, sen miehen, jonka leivissä olemme. Meidän täytyy vain vapauttaa se, ja voimme paeta.”
Aarista pakenee tukahdutettu nyyhkäys.
”Mitä nyt?”
Vala tahtoisi tuntea vahingoniloa, hän tahtoisi nauraa päin Aarin naamaa kuten veli on aina tehnyt hänelle. Aari ei ole Aari tällaisena. Veli näyttää niin surkealta, että Valan tekisi mieli kietoa kätensä tämän ympärille ja silittää, vaikka hän ei osaa sellaista hellyyttä, se ei puhu hänen kieltään.
”Mikä on? Me voimme päästä vapaiksi! Voimme jättää tämän kaiken taakse. Voimme unohtaa, että meille annettiin nämä erikoiset, sairaat voimat, ja paeta minne ikinä keksimme. Se mies kertoo meille äidistämme, kun annamme hänelle hänen vihollisensa! Pääsemme pois. Saamme oikean perheen. Äiti on tuolla jossain. Ja… ja sinun ei tarvitse enää koskaan panna sitä vanhaa äijää mielistelläksesi.”
Aarista pääsee syvä vaikerrus. Veli käpertyy kasaan ja vetää peiton ylleen. Veli nyyhkyttää niin lohduttomasti, että Vala ei saa henkeä.
”Aari? Hei, mikä on?” Vala yrittää jäljitellä äänessään sellaista hellyyttä, jota on erottanut kaduilla äitien äänissä.
Aari vain vaikertaa.
”Se olento oli hurja. Sillä oli samanlaiset silmät kuin sillä miehellä, joka antoi meille voimamme. Mutta se oli vaaleahiuksinen ja kaunis sillä samalla, karulla tavalla, jolla se mieskin on. Ja tiedätkö mitä, Aari, minä sain tietää muutakin. Tahdotko, että kerron?”
Aari ei reagoi. Veli kyhjöttää sängyssään vielä hetken ja itkee. Kun Aari vihdoin nousee, Valasta tuntuu, että hän on istunut sängyllä ikuisuuden. Aari sukii täydellisiä valkoisia hiuksiaan ja vetää syvään henkeä.
”Löysit hänet siis.”
Vala tuijottaa veljeään pitkään yrittäen etsiä tästä merkkiä siitä, mitä tapahtui.
”Me… me lähdemme täältä sitten, kun se olento on vapautettu. Niinkö?”
Vala nyökkää.
”Totta helvetissä. Tämä on ollut järkyttävää. Emme me voi pysyä enää kovin pitkään piilossa. Ennen pitkää viimeistään kuningatar tajuaisi, että meidän voimamme tulevat olennolta, jonka olemassaolosta kukaan ei vielä tiedä. Emme me voi sellaista riskeerata. Hän ei tahdo maailman tietävän hänestä, hän tahtoo vain vihollisensa.”
”Hän on ohjaillut meitä pimeästä emmekä edes tiedä, miksi hän tekee kaiken tämän.”
”Mitä väliä sillä on? Me saamme häneltä vielä haluamamme.”
”Entä, jos…” Aari nielaisee loput.
Tämä ei tunnu todelliselta. Tällaista ei tapahdu. Aari ei ole koskaan tunteellinen. Valaa kylmää.
”Entä, jos minä tahdon jäädä tänne?”
Vala kurtistaa kulmiaan.
”Tiedäthän sinä, ettei se onnistu. Mitä helvettiä nyt, Aari? Mitä tämä on?”
Aari on hetken hiljaa. Veli on raivostuttavan sievä itkeneenäkin.
”Tiesitkö, että kuninkaalla oli kerran poika?”
”En”, Vala tunnustaa eikä tiedä, miten tämä liittyy mihinkään.
”Poika kuoli noidan hyökkäyksessä. Se oli yksi syy Alarickille vihata noitia. Hän ei elänyt kaksikymppiseksikään, mutta kuningas sanoo aina, että hän olisi näyttänyt aivan minulta, jos olisi saanut elää.”
Valalta kestää hetki ymmärtää, mitä veljen sanat merkitsevät.
”Hyi, siis mitä helvettiä? Sanotko, että muistutat kuninkaan menehtynyttä poikaa?”
”Niin hän aina sanoo”, Aari kuiskaa kasvoillaan sellainen hymy, joka ei ole kohdistettu millekään.
”Siis… se ukko panee tyyppiä, joka muistuttaa hänen kuollutta poikaansa?”
Aari säpsähtää.
”Älä! Älä…” Aari käpertyy jälleen itkemään.
”Tuohan on ihan sairasta! Hyi helvetti, meidän pitää päästä pakoon täältä. Kuningas on aina ollut epäilyttävä pyhyysvimmassaan ja noitavainoissaan, mutta tuo kuulostaa jo aivan liian pimeältä.”
”Älä… en halua… en halua lähteä täältä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun…”
”Aari. Nyt sinä et kuulosta itseltäsi. Tämä menee todella oudoksi.”
”Minä rakastan häntä!” Aari sylkee suustaan. Veljen silmät ovat vauhkoontuneet kuin saaliseläimellä. ”Rakastan Alaricikiä, okei, oletko nyt tyytyväinen? Mutta hän ei näe minua, hän näkee jonkun pyhän ja uskomattoman. Hän näkee jonkun, joka muistuttaa hänen menettämäänsä lasta. Alarick palvoo sitä kuvaa, joka hänellä on minusta, oudon magian käyttäjästä. Hän ei ole koskaan koskenut minua. Hän ei ole koskaan sanonut kaikkia niitä ihania asioita minulle. Oletko vittu nyt tyytyväinen?”
En, Vala ajattelee. Hän muistelee kyljessään kiemurtelevaa Meldaa, joka ei ole koskaan tuntunut välittävän hänestä aidosti. Veli, joka ei ole koskaan välittänyt muusta kuin itsestään, on nyt aivan sykkyrällä hänen edessään, eikä hän tiedä, mitä tehdä. Kaikki tässä linnassa on kieroutunutta ja väärää. Vala tahtoisi kertoa, että heidän etsimänsä olento on jumalkuvan ja uskonnon lähde, että mies, josta Aari ajattelee niin hellästi, kiillottaa tarkoituksella valhetta. Valalla on tunne, että kuningas on vastuussa paljosta, mutta hän ei voi sanoa sitä nyt.
Vala on aikeissa koskettaa veljensä kättä, vain osoittaakseen myötätuntonsa, kun Aari yllättäen vääntyy kasaan. Vala ajattelee sen johtuvan surusta, mutta kun Aarin pää taittuu taaksepäin, Vala erottaa silmäkuopista ja nenästä vuotavan veren.
Helvetti –
Hylkimisreaktio. Vala tunnistaa sen heti. Hänkin on monesti vuotanut joka paikasta, kun keho hylkii sydämenpalaa sisällään. Miten monta kertaa Aari onkaan nauranut hänelle, käskenyt hänen ryhdistäytyä. Nyt veljen silmistä valuu verta kauniille kasvoille, eikä Vala saa henkeä.
”Vala… Vala, apua, auta”, Aari hengähtää ennen kuin sylkee verta valkeille lakanoilleen. Aari vapisee hallitsemattomasti. Veli, jonka keho ei koskaan aikaisemmin hylkinyt sydämenpalaa. Valakin vapisee, mutta hän toimii heti. Hän ottaa Aarin pään syliinsä, vaikka veli kouristelee ja vuotaa verta. Kurkusta pääsevä kurluttava ääni on lähes liian kammottava kuunneltavaksi, mutta Vala painaa kätensä veljen otsalle ja tekee sen, minkä osaa. Parantaa.
Tätä varten magia on. Hyviä asioita. Valan ei tarvitse vuodattaa omaa vertaan käyttääkseen magiaa. Vala keskittää koko energiansa veljeensä, vaikka veli ei ansaitse sitä. Mutta loppujen lopuksi maailmassa ovat vain he kaksi. Vala tietää sen nyt. Hänellä ei ole koskaan ollut ketään muuta kuin veljensä, ja niin syvä kuin inhon ja katkeruuden kuilu heidän välillään onkin, hän rakastaa veljeään. Lopussa minulla on vain sinut. En anna sinun kuolla.
Aarin verenvuoto tyrehtyy hiljalleen, mutta Vala vapisee vuorostaan. Aarin pää on hänen sylissään, koko valkea naama on veren peitossa. Kun Aari räpyttelee valkoisia ripsiään, niihin kiinnittyy veripisaroita. Valan leualle valuu pieni noro suolaista verta, sen voimien käyttö verottaa. Mutta Aari on siinä, yhä hengissä.
”Helvetti sinun kanssasi”, Vala kuiskaa ja silittää veljensä tukkaa. Aari katsoo suoraan siskoonsa, ja vihdoin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, iva ei vääristä hänen piirteitään. Vala näkee veljensä viimein sellaisena kuin tämä on.
”Kiitos”, Aari kuiskaa. ”Kiitos…”
Vala ei sano enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti