”Oletko aivan varma, että et tahdo puhua, Lo?”
Lon koko olemus on kivun veistämä. Hän seisoo kaukana Vidarista ja tuntee, kuinka piikkipensaat kasvavat heidän välilleen. Etäisyys ei synny, se on ollut siinä alusta alkaen. Lo ei voi kuulua tähän maailmaan, ja hän muistaa jälleen, miksi.
”Siellä kylässä tapahtui jotain. Mainitsit äitisi. Penska, ihan tosi, minä tahdon tietää, mitä sinun päässäsi liikkuu.”
”Ei yhtään mitään, kiitos vain huolenpidostasi!”
”Mutta eihän tuo ole totta, ja sinä tiedät sen itsekin.”
Lo tahtoisi vain luovuttaa, huutaa Vidarin kasvoille, että antaa hänen olla. Mutta hän on jo kertaalleen antautunut tunteilleen, hän ei voi enää paeta ja vetäytyä kuoreensa. Lo menee lähemmäs, pyytää katseellaan Vidaria ottamaan hänet syliin. Mies ei aluksi reagoi. Lo ei tiedä, millaiseksi häpeä ja suuttumus vääntävät hänen kasvonsa, kun Vidar ottaa ne käsiinsä ja silittää. Missä ja milloin tämä mies on oppinut olemaan näin hellä?
Vidar kietoo toisen kätensä Lon selkään ja kurottaa suutelemaan Lota pitkään. Lon koko keho kiljuu vapautusta, mitä tahansa, joka kertoisi hänelle, että nyt hänen ei enää tarvitse täyttää kenenkään toiveita, hän saisi olla vain Lo ja rakastaa tätä miestä ja elämää.
Älä kiinny. Älä kiinny. Sinä olet noita, älä kiinny.
”Lo rakas, mikä sinua pitää noin tiukasti otteessasi? Mitä sinä pelkäät?”
Lo pudistaa rivakasti vaaleaa päätään.
”Ei, me emme voi puhua tästä.”
”Kaiken tämän aikaa sinussa on ollut jotakin, joka vääntää sinua aivan sekaisin.”
”Kiitos vain, tiedän kyllä, että pääni ei toimi.”
”Hiton idiootti, tarkoitin, että sinusta näkee, että sinuun sattuu.”
Lo ajattelee Inania, joka kertoi hänen äidistään. Äiti ei koskaan halunnut hylätä häntä. Niin vain tapahtui. Todellisuudessa ei ole ketään, ketä vihata. On vain olentoja, jotka ovat ajautuneet tilanteisiin, joista ei voi enää paeta. Ei Inankaan ole häntä tahtonut satuttaa, Inan ei vain ole ihminen. Paholaisella on paholaisen tavat.
”Lo, sinä voit sanoa minulle mitä tahansa, ja minä rakastan sinua silti.”
Lo tuijottaa Vidaria pitkään. Vielä muutamia päiviä sitten hän ei olisi koskaan voinut kuvitella miestä yhtä helläksi.
”Entä, jos kertoisin sinulle, että tiedän, miten tämä maailma toimii?”
Vidar huokaisee.
”Kuules. Sen jälkeen, kun näin sinun ensimmäisen kerran tappamassa noitaa, minä tiesin, että tämä kaikki on paljon suurempaa kuin sinä ja minä. Mitä ikinä kerrotkin, minä uskon sen, koska en ikinä unohda sitä raivoa, joka sinut täytti, kun näin sinut hakkaamassa noitaa tohjoksi.”
Lo nielaisee. Hän tietää, että se raivo on silkan trauman aiheuttamaa. Hän hakkaa noidissa itseään, Inania ja tätä kirottua maailmaa. Sitä, ettei hän ole koskaan vapaa, vaikka tekisi mitä.
Mutta siitä hän ei puhuisi tänään. Lo ei voi. Jos hän kertoisi Vidarille, Inan saattaisi tappaa miehen, ja se on riski, jota hän ei koskaan voisi ottaa.
”Minä kuulin äidistäni”, Lo sanoo, sillä se on totta ja sen hän voi vihdoin kertoa.
Vidar nyökkää.
”Kylässäkö? Te juttelitte sen vanhemman rouvan kanssa hyvän aikaa.”
”Niin. Kylässä.” Vidar ei koskaan saisi tietää Inanista. ”Minä sain vihdoin tietää, ettei minun äitini todella hylännytkään minua. Hän vain… hän…”
Kaikesta Lo ei voisi koskaan puhua. Hän ei voi kertoa siitä, mitä tietää pohjoisen tapaturmasta ja Inanin magiasta. Hän ei voisi ikinä mainita sanallakaan punahiuksista paholaista, joka on kasvattanut hänet.
Lo päättää vain vaieta. Inanin olemassaolo värittää kaiken, mitä hän suustaan päästäisi, joten hän pysyy hiljaa. Pettymys kuultaa Vidarin kasvoilta. Joskus Lo miettii, miksi hän ei vain voisi edes kerran onnistua jossakin. Hän on pettymys lapsena, kätyrinä, noidanmetsästäjänä ja nyt rakastajanakin.
”Hei, ei sinun tarvitse puhua siitä”, Vidar sanoo, mutta Lo on jo ehtinyt lukea pettymyksen miehen kasvoilta. Vidar piilottaa sen hyvin, mutta ei riittävän taitavasti.
”Anteeksi.”
”Voi, Lo…”
Miten Lo voisi koskaan olla Vidarille riittävästi? Tulisi vielä päivä, jolloin mies kyllästyisi häneen, koska hän ei yksinkertaisesti voi kertoa tälle mitään. Kunpa Lolla olisi edes jotakin, jolla kompensoida. Mutta hänellä on vain pieni, pelokas ja vihainen ruumiinsa, eikä mitään, millä kuitata vajavaisuutensa.
Kun Vidar nostaa Lon yllättäen syliinsä, Losta lähtee pieni älähdys.
”Vidar? Mitä sinä…”
Vidarin hymy syvenee.
”Meillä lienee vielä vähän aikaa tapettavaksi ennen kuin menemme takaisin Sudenmutkaan hakemaan lisähommia. Sinä olet ajatuksissasi ja sinuun sattuu, joten jos haluat jotakin muuta ajateltavaa, olen tässä.”
”Mutta Vidar…”
”Jos et tahdo, en pakota sinua mihinkään.”
Lo tietää Vidarin pettyvän, ellei hän anna tämän koskea häneen. Hän on tuottanut miehelle jo riittävästi pettymyksiä. Lo ei osaa lukea omaa haluaan, onko se todella hänen omansa, vai onko se pelkkä heijastuma Vidarin tarpeista.
”Anna mennä vain.”
Vidar painaa Lon vasten makuupusseja ja avaa pojan vyön.
”Harmi, etten voi riisua sinua kokonaan, kun täällä on niin kylmä”, Vidar hymähtää. Hermostunut hymy kiipeää Lon suupielille. ”Hei, saisinko ottaa sinut suuhuni? Vai… onko se vielä…”
Lon koko keho jännittyy. Halu heijastuu Vidarin kasvoilta, ja se tekee Lon onnelliseksi, se kertoo hänelle, että hän kelpaa sittenkin. Lo nyökkää, vaikka kukaan ei ole koskaan koskenut häntä sillä tavalla. Lo puristaa makuupussia kädellään ja tuntee, kuinka mielihyvä leviää koko kehoon. Hän ei uskalla huutaa, hän haukkoo vain henkeään ja ymmärtää, että tämän hän on aina kieltänyt itseltään. Ihmisyyden. Rakkauden. Ja himon.
Lo antaa itsensä päästää irti. Hän rakastaa Vidaria ja tahtoo tuntea tämän kädet ja huulet kehollaan. Lon koko keho on herkkä, se ottaa kaiken vastaan, mitä saa. Lo tuntee lihastensa rentoutuvan ja tajuntansa halkeavan, kaikki on kaunista, nautinto piirtää hänet uudelleen tähän maailmaan.
”Lo…” Vidar hengähtää kohottaessaan päätään. Mies nousee ylemmäs, hapuilee omaa vyötään ja painaa kätensä hellästi Lon lantiolle. ”Rakastan sinua.”
Lo tuntee kyynelten tulevan. Hän räpyttelee niitä pois, mutta yksi pääsee juoksemaan poskelle.
”Oletko kunnossa? Hei?”
”Olen”, Lo sopertaa. ”Minä vain… Minä en ansaitse tätä.”
”Et ansaitse?”
Lo pudistaa päätään.
”Minä peittelen sinulta totuuksia, suutun kaikesta ja olen ihan helvetin hankala, en ansaitse tuntea oloani näin hyväksi sinun kanssasi…”
”Ei hyviä asioita tarvitse ansaita. Mikään sinun tekemisesi ei poista sitä, että olet arvokas ja tärkeä minulle sellaisenaan.” Vidar kurottaa silittämään Lon hiuksia. ”Haluatko tauon?”
”En!” Lo pyyhkii kyyneleet silmäkulmistaan. ”Tahdon sinut sisääni.”
Hymy leviää Vidarin kasvoille.
”Voi sinua. Olet niin kallis. Niin rakas.”
Vidar vetää Lon tiukasti itseään vasten.
Lo katsoo Vidaria suoraan silmiin miehen ollessa hänen sisällään. Minä saan tuntea tämän lämmön. Olen tässä. Rakastan häntä. Kaikki on ohi nopeasti, Lo vetää housunsa tiukasti kiinni ja jää makaamaan maahan Vidar päällään. Hän kuljettaa sormiaan miehen takkuisissa hiuksissa eikä suostu ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten lempeästi hänen koko kehoonsa koskee.
”Onko kaikki hyvin?”
”On.”
”Sattuuko?”
”Vähän.”
Vidar nostaa hätääntyneenä päätään. Lo jatkaa miehen tukan silittelyä, ei hänellä ole mitään hätää. Päin vastoin. Tämä mies sallii hänen olla hetken joku muu, ja se lämmittää hänen koko olemustaan kuin valheellinen toivo. Lo on aikeissa sanoa, että häneen sattuisi aina, koska he ovat aivan eri kokoiset ja hän ei ole vielä tottunut kosketukseen, mutta sitten hän erottaa puiden takaa askelia ja riuhtaisee itsensä ylös miltei lyöden Vidaria polvellaan.
Vidar nousee yhtä häkeltyneenä ylös, raukeus värittää yhä hänen liikkeitään. Lo puristaa tavanomaista puukkoaan ja huomaa, miten helppoa hänen on jättää nautinto taustalle. Hänen aistinsa ovat heti terävät, hän ei ole tottunut antamaan mielihyvälle periksi.
Puiden takaa kävelee kaksi liian kepeästi pohjoisen pakkasiin pukeutunutta miestä. Etelän lähettejä, sen näkee kaapujen kirjailusta. Lo vie aseensa vyötäisille ja toivoo, että nämä miehet eivät ehtineet todistaa hänen ja Vidarin yhteistä hetkeä.
”Vidarin ryhmä, otaksun?” miehistä pitempi kysyy nyökäten Vidariin päin.
”Kyllä. Olimme tänään suuntaamassa Sudenmutkaan hakemaan jatko-ohjeita, mutta otaksun, että te kaksi tulitte tänne saakka antamaan niitä.”
”Noidanmetsästäjien tilanne on tasaantunut etelässä päin, meillä on tällä hetkellä yksi vajaa ryhmä, joka tarvitsee teidät vahvistukseksi.”
”Mitä, hulinoidaanko etelässä?”
”Meldan hyökkäys linnaan on herättänyt kuhinaa etelässä – sekä ihmisten että noitien keskuudessa.”
”Kuulkaas. Minä olen pohjoisen poikia, minusta ei koskaan tule etelän noidanmetsästäjää.”
Pitempi miehistä siristää silmiään.
”Ratkaisu on tilapäinen, tietenkin.”
”Niin, tietenkin.”
”Otaksun, että sinun kokemuksellasi teet mieluummin töitä etelässä koko porukalla kuin riskeeraat henkesi vajaalla ryhmällä täällä. Tämähän on sinun oppipoikasi, eikö?”
”Lo”, Vidar sanoo ja kietoo kätensä Lon olalle, ”hänen nimensä on Lo, ja hän on taitavin ja hurjin oppipoika, joka minulla on koskaan ollut.”
Lo tuntee punan kohoavan poskilleen. Vidar koskettaa häntä niin kepeästi siinä kaikkien edessä ja päästää ulos sanoja, jotka ovat selkeän liioiteltuja ollakseen totta. Vidarin otsa on yhä hikinen, väsymyksen saattaa erottaa miehen tavasta seisoa. Kaikki Vidarissa kuuluttaa julki heidän intiimejä välejään, ja Lo on häkeltynyt siitä, ettei mies pyri peittelemään sitä mitenkään.
”Mutta totta kai me menemme tilapäistöihin etelään, mikäs siinä”, Vidar hymähtää miehille, kun hiljaisuus käy liian kuristavaksi. ”Siitähän saa ekstrapalkkioitakin.”
”Vidar”, Lo sihahtaa.
”Kertokaa toki, missä ja mitä. Millainen ryhmä meillä on vastassa?”
”Vain kaksi jäsentä, miehiä molemmat. Ehditte myöhemmin pohjoisessa hioa taistelutaktiikoitanne yhteen. Etelässä ei saa jäädä vetkuttelemaan mihinkään, ei kapakkailtoja tai bordelleja.”
Vidarin maine tunnetaan siis etelässäkin. Lon kehossa säkenöi.
”Tapaatte Ojapuron majatalossa huomenna illalla, joten alkakaahan kävellä. Andoliin on kahden päivän matka.”
”Homma selvä. Me pakkaamme kamamme heti. Käyttekö te ilmoittamassa Sudenmutkaan?”
Nyökkäyksiä.
Kun miehet ovat ohittamassa heitä, Lo huikkaa vielä heidän peräänsä.
”Hei! Anteeksi, odottakaa vielä hetki. Mitä sellaista etelässä tapahtui, että noidanmetsästäjien ryhmä menetti yli puolet jäsenistään?”
Miehet tuijottavat Lota hetken ennen kuin pitempi puhuu jälleen.
”Toistaiseksi tutkimattomasta syystä kolme heistä löydettiin Hurmejoesta hengettöminä.”
”Kolme? Oliko merkkejä verestä?”
”Jos olikin, kaikki oli pyyhkiytynyt jokeen. Älkää te kaksi siitä murehtiko, kuningas tutkii tapauksen, jahka kiireiltään ehtii. Hänen korkeutensa on ollut hyvin kiireinen töissään viimeaikoina. Menkää te paikkaamaan tilanne.”
”Käskystä”, Vidar sanoo niin painokkaasti, että Lo tietää sen viimekseksi sanaksi. Etelän miehet katoavat puiden taa, Vidar jää haromaan parransänkeään ja sadattelemaan.
”Tässä maassa on tapahtumassa jotakin, enkä pidä siitä lainkaan”, Vidar sanoo hiljaa. ”Ennen ei etelän ja pohjoisen ryhmiä sotkettu näin kevyesti.”
Lo nyökkää.
”No, ainakin saamme vahvistusta.”
”Olisin mieluiten ollut kanssasi kaksin vielä hetken.”
Lo hymähtää.
”Ei sinun olisi tarvinnut valehdella heille minusta.”
”Valehdella? Puhuin totta. Sinä olet paras oppipoikani.”
”Sinä vain…”
”Objektiivisestikin katsottuna. Ei pelkästään siksi, että käyn sinuun ihan kuumana.”
Lo on niin häkeltynyt, ettei saa sanaa suustaan. Vidar vetää hänet lujaan suudelmaan ja pörröttää hänen tukkaansa ennen kuin ryhtyy pakkaamaan tavaroita.
”Vastedes tulee olemaan vähän hankalampaa vetäytyä jonnekin kahden kesken, mutta eiköhän se siitä. Kohta olemme maan taitavimpia vetämään poskeen pienissä huusseissa ja kadunkulmilla.”
”Vedä ihan keskenäsi, hitto sentään!” Lo nauraa.
”Rakastan sinua, kai tiedät sen?” Hellyys Vidarin äänessä saa Lon kerta toisensa jälkeen häkeltymään.
”Tiedän”, hän kuiskaa. ”Minäkin sinua.”
Sulloessaan aseita ja makuupusseja nahkareppuunsa Lo ei kuitenkaan ajattele Vidaria ja kokemaansa nautintoa, vaan etelää. Nyt hän pääsee etelään, aivan kuten pitkin, mutta millä hinnalla. Samassa kauhu lamauttaa hänet niille sijoilleen.
Tämä ei ole sattumaa. Inan haluaa hänet etelään, eikä Inan tee koskaan mitään vain puolittain. Veri kohisee Lon suonissa.
Noidanmetsästäjien kuoleman takana on Inan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti