Veripisara noruu miehen poskelta leualle. Melda katsoo, kuinka pisara piirtää tumman juovan kalpeisiin kasvoihin. Mies on sidottu eikä pääse käyttämään voimiaan, mutta hänen verensä juoksee tämän iholla. Hän voisi polttaa miehen koska tahansa, eikä tämä enää koskaan nousisi. Noita tietää, miten noita tapetaan.
Melda asettuu hajareisin sidotun miehen päälle ja sivelee tämän leukaperiä. Kaunis. Ehdottomasti. Mies näyttää juuri niin upealta kuin voisi toivoa. Meldaa hymyilyttää. Miten tyydyttävää olisikaan repiä nuo säkenöivän siniset silmät miehen kasvoilta.
”Mel...da… ole kiltti”, miehen huulilta pääsee.
”Anotko sinä minua?”
”Pyydän…”
Mitään ei ole vielä tapahtunut. Mies on vain magialla paikalleen sinetöity. Köydet estävät tätä pääsemästä voimiinsa käsiksi, mies ei pysty viiltämään itseään. Jännite ritisee ilmassa. Melda tuntee kehonsa lämpiävän, kun hän ajattelee, että kaikki on vasta alussa.
”Sinä”, Melda lausuu rauhassa, ”olet toiminut minun alueellani.”
”En… en tee sitä enää koskaan…”
”Et teekään”, Melda sanoo ja nuolaisee verta miehen poskelta. Silloin miehen ensimmäiset kyyneleet tulevat. Melda tuntee kehonsa heräävän, reisien välissä tykyttää.
Miehestä pääsee vaimeaa valitusta. Melda vain hymyilee. Mies, joka on sooloillut hänen alueellaan, vapisee nyt pelokkaana hänen allaan. Meldalla ei ole kunnollista syytä tappaa miestä. Noidat usein noudattavat tiettyä solidaarisuutta, mutta kuningaskunta on väärässä, jos kuvittelee noitien olevan sekoittunut massa, joka ajaa yhtä tavoitetta. Tavoitteita on yhtä monta kuin noitiakin. Juuri nyt Melda tahtoo vain nähdä, kun mieheen sattuu.
”Minä voin antaa sinulle jotain, ihan mitä vain, kyllä minulla rahaa on”, mies sopertaa. Miten säälittävää. Meldan halu miltei kuolee, kun hän kuuntelee, miten heikoksi kyläläisten suosiossa oleva mies käy. Kukaan ei tiedä tämän miehen olevan noita. Jokaisessa kylissä on rikkaita, jotka voivat piilottaa voimansa maksamalla tarpeeksi kolikoita niille, jotka tietävät. Tärkeintä on olla jäämättä kiinni. Melda voisi paljastaa miehen. Tuhota tämän. Poloinen ei voisi hänelle mitään. Melda saa väristyksiä.
”Mitä sinä kuvittelet voivasi antaa sille, jolla on jo kaikkea?”
Mies katsoo Meldaa pitkään. Meldalta kestää hetki huomata, miten raskaaksi miehen luomet käyvät. Suu raottuu, mies työntää päätään eteenpäin ojentuakseen suudelmaan. Tähänkö ihmiset lankeavat? Huuruisiin hetkiin, jotka ovat kuumia vain niille, jotka eivät tiedä paremmasta? Meldaa naurattaa. Hän vetäytyy kauemmas ja päästää naurun ulos.
”Mitä sinä…?”
”Kuvitteletko voivasi tyydyttää minut?”
Miehen katse kovenee. Miehet loukkaantuvat niin vähästä.
”Vitun ämmä”, mies sylkäisee suustaan. ”Minä tapan sinut, kun pääsen vapaaksi. Kuningas palkitsee minut runsaasti, kun vien sinun pääsi hänelle.”
”Voi kulta, etkö tosiaan parempaan pysty?”
Iva Meldan äänessä saa miehen kiemurtelemaan. Tämä ei pääsisi pois, Meldalla on kaikki valta. Melda ei tahdo enää miehen lähelle. Tämä saa riittää. Hän viiltää kynnellään haavan kämmeneen ja vuodattaa vertaan puiselle lattialle. Veri muodostaa sihisten ympyrän. Melda napsauttaa sormiaan, voimakas humahdus kiertää autiossa huoneessa.
”Mitä sinä nyt teit?”
”Sinun pitäisi tietää, olet noita itsekin.”
”Minä en…”
”Tila on nyt äänieristetty. Voit huutaa niin paljon kuin tahdot, mutta kukaan ei kuule sinua.”
”Valehtelet.”
”Kokeillaanko?”
Mies päästää hiljaista, matalaa vaikerrusta, kun Melda kävelee lähemmäs. Melda rakastaa sitä. Hänen valtaansa. Hänen ei tarvitse muuta kuin lähestyä, ja mies alkaa vapista. Melda päättää aloittaa ennen kuin kyllästyy. Hän kyllästyy niin helposti.
”Ä-… älä…” Miehen ääni on ohut kuin kalvo. Melda pysähtyy. Miehen silmät rukoilevat vapautusta. Melda päättää antaa sen hänelle. Hän napsauttaa uudelleen sormiaan, ja ensimmäiset liekit syttyvät. Meldan veri miehen poskella leimahtaa liekkeihin. Kun huuto alkaa, Melda vetäytyy kauemmas ja katsoo.
Hänen liekkinsä ovat siniset. Ne ovat aina. Sinisten liekkien niellessä miehen piirteitä Melda tuntee, kuinka hänen kehonsa rentoutuu. Tämä on kauniimpaa läheltä katsottuna. Kuolinhuudot ja musteneva, sinisen tulen polttama iho.
”Melda?”
Ovi käy. Tulija vetää oven kiinni, mutta Melda sammuttaa liekkinsä oitis. Savuava ruho on yhä elossa. Sen kituvat kasvot ovat jo lähes piirteettömät, mutta Melda saattaa yhä kuulla sen hengittävän. Noidat eivät kuole niin helpolla. Tässä miehessä on vielä verta jäljellä. Melda olisi voinut tulla, jos häntä ei olisi keskeytetty.
Tulijalla on pitkä, valkea letti ja puoliksi palaneet kasvot. Hän on pukenut ylleen pitkän mustan takin.
”Mitä tämä on? Et sinä tällaista suunnitellut.”
”Minun teki mieli nähdä tulta”, Melda sanoo yhä hiven nautintoa äänessään. ”Olen vähän… kesken. Roland, etkö auttaisi minua?”
Mies hymähtää.
”Älä viitsi. Et sinä minua siihen tarvitse.”
”En niin, mutta nyt, kun olet siinä, tule vähän lähemmäs.”
Roland hymyilee ja viskaa takkinsa lattialle. Hän vetää Meldan tiukasti syliinsä, painaa naisen aivan kehoaan vasten ja suutelee lujaa.
”A-… Melda, mmh, onko tämä… tuon miehen talo?”
”On”, Melda hengähtää vasten Rolandin kaulaa, ”poltanko senkin samalla?”
”Oletko varma? Sinun liekkisi… ah… kiinnittävät huomiota.”
”Kyllä me ehdimme täältä pois.”
”En minä sitä epäile.”
”Vaan? A-… ah, hei, vähän alempaa… noin…”
”Vaan sitä, että… hhh… sinua alettaisiin taas etsiä.”
”Ainahan minua etsitään.”
Melda antaa Rolandin viimeistellä hänet, painautuu tätä vasten samalla, kun kuolevan miehen ruumis rätisee taustalla. Melda huutaa nautinnosta, kukaan muu kuin Roland ei häntä täältä kuulisi, ja ei ole mitään hänessä, mitä Roland ei olisi jo nähnyt.
Kaiken jälkeen Melda siistii mustan mekkonsa helmaa ja hymyilee Rolandille.
”Pahoittelen huonoa ajoitustani”, mies hymähtää.
”Korvasit sen minulle jo. Mitä seuraavaksi?”
”Mitä sinä haluat seuraavaksi?”
Melda vilkaisee liekehtivää ruumista. Hänen tulensa ei valtaa mitään, mitä hän ei tahdo sen valtaavan.
”Ah, minä olen ollut valtavan tylsistynyt viimeaikoina. Ajattelin piipahtaa vaihteesi etelässä, mitäs sanoisit?”
Roland hymyilee ja suukottaa Meldan rystysiä. Mies tekee niin usein, kun voi hyvin hänen seurassaan. Suukottaa milloin minnekin.
”Mitä sinä etelässä?”
”Hmm, me voisimme pitää vähän hauskaa”, Melda sanoo ja kurottaa suutelemaan miestä. ”Jos poltamme tämän talon, minun oletetaan vaikuttavan pohjoisessa.”
”Kätevää.”
”Aika laiskaa oikeastaan, mutta ihmiset ovat yksinkertaisia.”
”Mekin olemme ihmisiä.”
”Ssh, rakas, joku saattaa vaikka kuulla.”
”Sinä olet sinetöinyt seinät. Kukaan ei kuule mitään.” Rolandin kädet hakeutuvat Meldan selälle, vetävät naisen tiukemmin häntä vasten.
”Otetaan uusinta vähän myöhemmin, minä sain jo tarpeekseni.”
Melda suukottaa Rolandia poskelle ja vetäytyy kauemmas. Hän hiljentää siniset liekit vilkaisemalla niiden suuntaan. Ruumis on savuava ja kauttaaltaan musta, mies ei siitä enää nousisi. Meldaa naurattaa. Noidanmetsästäjät harjoittelevat vuosia tappamaan heitä, ja hän saa toisen noidan tapettua hetkessä.
”Miksi tuon täytyi kuolla? Mitä tällä kertaa?”
”Uhitteli reviirilläni. Kuvitteli voivansa elää makeatakin elämää täälläpäin”, Melda naurahtaa. ”Sitä paitsi… kunhan teki mieli tappaa.”
”Melda.”
”Mmh?”
Roland tulee lähemmäs, mutta ei kosketa.
”Minä rakastan sinua eniten tässä maailmassa.”
Miehen äkillinen hellyys saa Meldan miltei polvilleen. Miten vähän aikaa siitä onkaan, kun Roland vielä itki yönsä huutaen, ettei muista edes nimeään. Melda tietää, ettei valheelliseen armoon saisi tuudittautua. Tätä ei koskaan kestä pitkään. Ennen pitkää Roland vaipuu taas päänsä sisälle eikä Melda voi tehdä mitään saadakseen miestä muistamaan. Silloin mikään määrä nautintoa ja kipua ei auta Meldaa. Vaikka hän polttaisi koko maailman, hän ei saisi Rolandia ennalleen.
Mutta juuri nyt mies on siinä, juuri nyt tämä muistaa. Se riittää, sen on pakko. Muuta Meldalla ei ole. Vain nämä hetket, jotka maailma hänelle suo. Melda menee lähemmäs, kietoo kätensä hellästi miehen ympärille ja silittää. Hän katsoo Rolandin pahasti palaneita kasvoja, miehen kaunista, siroa nenää ja pehmeitä huulia. Miten paljon hän rakastaakaan kaikkea Rolandissa. Mitä hän antaisikaan osatakseen sellaista magiaa, joka auttaisi miestä.
”Minäkin rakastan sinua”, Melda kuiskaa ja painautuu vasten Rolandia. Miehen rinnassa ei syki mikään, sen hinnan he tästä elämästä maksavat. Kaksi sydämetöntä. Melda sulkee silmänsä ja hengittää miehen tuoksua sisäänsä. Samalla siniset liekit syttyvät taustalle. Hyvä. Kaikki tämä saisi palaa pois, mitään tästä ei tarvita. Melda tarvitsee vain tämän hetken, vain rakkaansa vasten ihoaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti