Päivät ovat kuluneet Ofelian tunnustuksen jälkeenkin. Leah ei saa hetkeäkään rauhaa ajatukselta, että olento, josta magia on lähtöisin, on vankina tässä samassa linnassa. Alarick, joka käy lähes joka päivä tarkistamassa Ofelian tilan, on kyennyt vangitsemaan sellaisen olennon. Täydellisen tavanomainen mies ei sittenkään ole sitä, mitä päälle päin näyttää.
Mitä pitempään Leah Ofelian seurassa on, sitä turvallisemmaksi hän tuntee olonsa. Prinsessa ei ole niin pumpulinen kuin Leah kuvitteli, ja hän tahtoisi vain kertoa tytölle koko totuuden itsestään. Ofelia katsoo häneen aina yhtä rehellisesti ja aidosti. Kunpa hän voisi tehdä prinsessalle samoin.
Ilta on käymässä yöksi, Leah on vartiossa koko yön. Koko kehoa kipristelee ajatuskin pylvässängyssään nukkuvasta Ofeliasta. Leah tuntee olonsa likaiseksi, kun seisoo valheeseensa kiedottuna tytön ovella tämän nukkuessa.
Leah ei katso, kun Ofelia vaihtaa vaatteitaan, siihen hän ei kykene. Noidanmetsästäjien kommentit elävät hänen mielessään, hän kuvittelee olevansa likaisista likaisin, kun ajatukset palaavat. Kerro sitten, millaiset tissit prinsessalla on. Leah tuntee poskiensa kuumottavan. Hän on vartija. Valehtelija. Väärintekijä. Vähintä, mitä hän voi tehdä, on olla ystävällinen prinsessalle ja luikerrella mahdollisimman taidokkaasti pakoon kuningattaren otteesta.
Ofelian yllä on pelkkä pitsinen, vaaleanpunainen alusasu, mikä pahentaa korventavaa oloa Leahin sisällä. Leah tuijottaa prinsessan pehmeää, naisellista kehoa ja tahtoo lyödä itseään. Sitten hänen katseensa eksyy prinsessan käsivarsiin. Ofelian kädet ovat täynnä viiltoja ja pistojälkiä. Samanlaisia kuin noidilla, jotka vahingoittavat itseään käyttääkseen vertaan magiaan.
Leah nielaisee. Ofelia huomaa hänen katseensa.
”Ai, nämä”, Ofelia hymähtää. ”Pelkkiä testejä.”
Leah muistelee kuningatar Allyrian sanoja. Tyttö on syötti. Vielä joskus joku tappaa hänet jumalan sijasta. Tytön veri on lähes yhtä väkevää kuin isänsä.
”Sinulta on siis otettu verta. Koska se on… koska se on kuin jumalan.”
Ofelia nyökkää hymyillen. Tytön iloisuus repii Leahia kappaleiksi. Miten kukaan, joka on synnytetty tähän maailmaan pelkäksi koe-eläimeksi, voi olla niin onnellinen?
”Minun vereni muistuttaa isäni verta. Jos minut tappaisi, moni noita kuolisi.”
”Sinä siis tiedät, miksi olet syntynyt.”
”Totta kai, Allyria on kertonut minulle alusta saakka.”
Leah säpsähtää. Jos hänellä olisi joskus ollut äiti, hän olisi toivonut, että äidillä on lempeä ääni ja lämpimät kädet. Hän ajattelee Allyriaa kertomassa tyttärelleen, että tämä on syntynyt pelkäksi koekaniiniksi. Suussa maistuu sappi.
”Mikä sinun äitisi motiivi on?” Leah kysyy, vaikka ei tiedä, saisiko esittää sellaista kysymystä. Ofelia vain hymyilee.
”Eikö hän kertonut? Minun äitini tahtoo laillistaa magian. Vapauttaa sen. Hän on aina ollut tavattoman kiinnostunut siitä.” Ofelia ristii jalkansa sievästi. ”Ja… tietysti hän tahtoo vapauttaa isäni. Ei hän muuten olisi kuningasta nainut.”
Leah räpyttelee silmiään kykenemättä sanomaan mitään.
”Alarick oli vanginnut jumalan jo ennen hänen ja Allyrian avioliittoa. Äitini ainoa syy naida Alarick oli päästä lähemmäs vangittua jumalaa.”
”Allyria siis tunsi jumalan jo ennestään?”
”Toki, olenhan minä todiste siitä”, Ofelia hymähtää jälleen. Leahin poskia kuumottaa entisestään.
”Allyria antoi minut lahjaksi Alarickille. Siksi olen vankina tornissa. Alarick huolehtii, että minä en pääse vielä hengestäni. Kenenkään ei pitäisi vielä tietää jumalasta ja hänen yhteydestään noitiin. Siksi totuutta minustakaan ei paljasteta useille.”
”Mutta… noidathan tietävät.” Ymmärrys leviää Leahiin kirkkaana kuin päivä. Noidat tietävät. Noidat ovat saaneet voimansa jumalalta.
”Helvetti!” Leah sihahtaa.
”No?”
”Nyt minä ymmärrän, miksi minä olen täällä.”
Ofelia kallistaa päätään.
”Melda. Ja muut noidat. He tietysti tietävät jumalasta, koska ovat siltä voimansa saaneet. Mutta kuinka moni tietää sinusta?”
”Melda tietää, olet oikeassa. Siltä naiselta ei jää mitään pimentoon.”
”Tottakai hän haluaa sinut pois täältä. Jos Alarick tappaisi sinut, moni noita saattaisi kuolla siinä samalla… helvetti. Helvetti. Tämä on ihan sairasta. Hädin tuskin pysyn perillä siitä, kuka on milläkin puolella.”
”Ei se mitään, en minäkään ymmärrä kaikkea. Puhutaan jostain muusta, jos tämä saa pääsi sekaisin. Tahdon oppia tuntemaan sinut, sillä sinä suojelet minua Meldalta ja muilta noidilta.”
Leah ei ole enää varma, keneltä tyttöä tulisi suojella, noidilta vai vangitsijaltaan. Vai äidiltään. Tuntuu, että kaikki motiivit kietoutuvat yhteen, missään ei ole järkeä. Leah ei ole koskaan tuntenut päätään sumuisemmaksi.
”Ja sitten on vielä ne kummalliset kaksoset, joiden magia ei selvästikään ole peräisin siltä jumalalta, joka tänne on vangittu”, Leah huokaa.
”Heistä kahdesta kukaan ei tiedä mitään. Ei Allyria eikä Alarick, tuskin noidatkaan. He ovat selvittämätön mysteeri.”
”Minua pelottaa”, Leah kuiskaa.
Ofelia kallistaa päätään ja raottaa peittoaan.
”Tule sitten tänne. Istutaan täällä yhdessä ja jutellaan jostakin muusta.”
”E-… Eihän sellainen olisi ollenkaan sopivaa.”
”Miksi ei olisi? Minä tahdon ystävystyä kanssasi. Minulla ei ole koskaan ollut ystävää. Tule tänne.”
Leah tuijottaa kiiltävää haarniskaansa. Hänestä tuntuu, että nainen sen alla on rutistumassa kasaan, haihtumassa. Kaikki tämä uusi ja pelottava vääntää Leahia pieneksi.
”Kerro minulle jotain itsestäsi. Mitä vain”, Ofelia sanoo, kun Leah istuutuu hänen vierelleen sängylle. Leah vetää syvään henkeä. Hän tahtoo puhua totta.
”Minulla ei ole vanhempia eikä sisaruksia. Minut on kasvattanut noidanmetsästäjien joukko. He olivat perheeni.”
”Siksi sinä siis olet noidanmetsästäjä.”
Leah nyökkää.
”Aivan. Minä vain kasvoin kiinni siihen maailmaan. Siksi minun on edelleen hankala sanoa, mitä todella ajattelen noidista. En enää ymmärrä sitä maailmaa, jossa olen kasvanut. Kuningas ja kuningatar…” Leah madaltaa ääntään. ”He pelottavat minua enemmän kuin noidat.”
Ofelia hymyilee.
”Sellaista se on tällä puolella maailmaa. Kun saa kerran tietää, ei enää koskaan näe mitään kuten ennen. Tervetuloa tälle puolelle elämää, Leon. Älä huoli, et ole yksin. Olen kanssasi.”
”Ofelia…”
”Niin?”
”Kerro minulle, miten sinä olet pysynyt niin puhtaana ja hyvänä, vaikka sinua on pompoteltu ympäriinsä kuin lihakimpaletta, jonka kaikki haluavat raadella.”
Hetken Ofelian ilme on täysin tyhjä. Sitten tyttö virnistää leveästi. Leahin sisintä puristaa. Halu painautua vasten Ofeliaa on lähes sietämätön, vaikkei hän edes tunne tyttöä sen tarkemmin. Eikä hän voisikaan. Hänellä ei ole oikeutta, koska hän elää täällä valheen turvin.
”Minä rakastan tätä maailmaa”, Ofelia sanoo kirkkaalla äänellään. ”Se on niin kaunis ja hyvä. Toivoisin niin kovin pääseväni vielä joskus näkemään, mitä meren takana on. Tänne torniin ei näe koko todellisuutta.”
Leahia itkettää. Hän pakottaa itkun pysymään sisällä.
”Ja minä rakastan kaikkia eläviä olentoja. Jokaisella on syynsä olla täällä, enkä minä tuomitse ainuttakaan olentoa, joka tahtoo elää.”
Leahin kehoa kipristelee niin, että hän on jo vähällä tarttua Ofeliaa leuasta ja painaa pehmeän suudelman tytön huulille. Hän on jo niin lähellä, että aie kimpoilee hänen kehossaan, ja juuri silloin ulkoa kuuluu huutoa.
Leah pompahtaa pystyyn ja erottaa siniset liekit tornin ikkunasta.
”Melda”, Leah sihahtaa hampaittensa välistä. Ofelia hätkähtää ja juoksee ikkunalle.
”Ei, älä mene lähemmäs!” Leah huutaa ja kiskaisee Ofelian lähemmäs itseään. Hän vetää miekan esiin ja tietää, ettei se yksin auta, jos Meldan liekit pääsevät sisälle.
”Ofelia, mene kauemmas. Pysy siellä.”
Ofelia pysyttelee Leahin takana sängyllä, Leah tuijottaa ulos erottamatta noitaa missään. Voisiko tämä olla väärä hälytys? Sitten Leah erottaa sillalla juoksevan vartijan, jonka keho on sinisen tulen riivaama. Siihen hän ei voi enää auttaa, hän vetäytyy sisälle ja vetää kilpensä esiin. Jos noita tulee lähietäisyydelle, hän osaa kyllä tappaa sen. Leah ei näe vilaustakaan noidasta. Sydän hakkaa luonnottoman kiivaasti, Leahia ei ole aikoihin pelottanut näin. Kyse ei ole vain hänen työstään, vaan ennen kaikkea tästä tytöstä, joka ei ole koskaan nähnyt maailmaa.
Tornin katolta kuuluu ääniä. Leahin keho jännittyy. Aistit toimivat yhä, vaikka hän ei ole enää metsässä. Kun hän erottaa äänet askeliksi, hän valmistautuu iskemään. Noidan askeleet tulevat lähemmäs, kunnes tämä hyppää suoraan ikkunalaudalle keveästi kuin kissaeläin. Leah pitää kilpensä suorassa ja miekkansa pystyssä.
Noita vain hymyilee. Läheltä katsottuna Melda on paljon inhimillisempi kuin Leahin mielikuvissa. Nuorella naisella on olkamittainen musta tukka ja pistävät silmät. Kasvoissa on erottuva luomi viininpunaisten huulten alla. Kaunis, Leah huomaa ajattelevansa, kunnes muistaa, missä on.
”Pystyykö sinun teräksesi suojelemaan häntä minun liekeiltäni?” Melda kysyy hymyillen. Naisella on nuorempi, korkeampi ääni kuin Leah kuvitteli.
”Älä tule lähemmäs, noita.”
”Vahva, vahva pikku sotilas. Vai noidanmetsästäjäkö sinä olitkin?” Meldan kirkkaat silmät suurenevat. Nainen napsauttaa sormiaan, pienet siniset liekit tanssivat hänen kämmenellään. Sitten Ofelian vaatekaappi syttyy tuleen.
Leah ei mene ansaan, hän ei säntää kaapille ja poistu noidan ja prinsessan välistä. Melda alkaa nauraa. Ääni juoksee suoraan Leahin sisälle, kutittelee kylkiluita. Leah värähtää.
”Miten urhea sinä oletkaan. Pidä hyvänäsi”, Melda sanoo nyökäten kohti Ofeliaa. ”Sano kuninkaalle, että seuraavalla kerralla hänen pikku uhrilampaansa on minun.”
Kun Melda hyppää ikkunasta suoraan alas, Leah juoksee automaattisesti perään. Noitaa ei näy enää missään. Ikkunalaudalla on noidan tummaa verta. Liekit eivät enää nuole vaatekaappia, se käryää mustana.
Leah tietää, että menee vain hetki ennen kuin koko hovi juoksee torniin. Hän laskee kilpensä ja istuutuu Ofelian vierelle sängylle.
”Oletko kunnossa?”
Tyttö nyökkää ja katsoo suurilla silmillään suoraan häneen.
”Kiitos”, Ofelia sanoo hymyillen ja sipaisee nopeasti Leahin poskea. Leah värähtää enemmän kuin noidan läsnäollessa. ”Tiesin, että voin luottaa sinuun.”
Leah painaa päänsä tytön olalle, antaa adrenaliinin tasaantua. Ofelia silittää hänen kämmentään, kaikki on hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti