tiistai 15. helmikuuta 2022

Jumalten verta: luku 13

Luku 13: Muinainen


Vala herää yöllä siihen, että itkee. Hän potkii peiton yltään ja nousee paljasjaloin sängystä. Linnassa on aina kylmä. Vala kulkee ikkunalle, tuijottaa yön pehmeydessä lepäävään kaupunkiin ja yrittää ymmärtää, missä on. Meldan kosketus hänen kehollaan on enää pelkkä kylmenevä muisto, se ei riitä lämmittämään Valaa hänen herätessään painajaisestaan.

Painajaisessa hänelle puhui se, jonka vuoksi hän on täällä. Mies, jolla on maidonvalkeat silmät ja liekinpunaiset hiukset. Hetken Vala harkitsee menevänsä veljensä makuukammariin herättämään tämän. Sitten hän muistaa, että Aari ei välttämättä ole yksin tähän aikaan yöstä. Valaa oksettaa ajatuskin siitä, että hän yllättäisi veljensä kuninkaan kimpusta.

Vala ajattelee painajaistaan. Miestä, joka ei ole ihminen. Sitä, miten tämä ilmestyi hänelle ja tarjosi sydäntään. Voimaansa. Täydellisen vitivalkoiset silmät yössä. Vala ei koskaan unohda, miltä mies näytti. Miehellä oli samanlaiset silmät kuin jumalalla patsaissa ja maalauksissa.

Minä voin auttaa sinua, jos sinä autat minua.

Kodittoman ainoa toivo. Valalla ei ollut mitään muuta, mihin tarttua. Hän ja Aari olivat aina eläneet kahdestaan, yrittäneet löytää elantonsa kaduilla. Vailla perhettä. Vailla äitiä.

Minä olen tavannut sinun äitisi. Voin kertoa sinulle kaiken, jos sinä autat ensin minua.

Vala ei ollut kuvitellut sen olevan mahdollista. Vanhemmat olivat pelkkä kaukainen ajatus, joka ei pitänyt ketään lämpimänä. Silti Vala oli aina ajatellut äitiä, ideaa äidistä. Kyllä hänen olisi pitänyt ymmärtää, että kuka vain olisi voinut sanoa hänelle saman, mitä mies sanoi. Mutta miehessä oli muutakin. Tämän kasvot olivat nuoret ja jylhät, mutta puhe kuin jonkun, joka oli elänyt täällä pitempään kuin yksikään ihminen. Vala ei voinut sanoa vastaan. Hän saattoi vain kuunnella, mitä miehellä oli hänelle kerrottavana.

Nyt Valan on pelkästään kylmä. Pala miehen sydämestä istuu hänen sisällään, mutta se ei lepää, se ei anna hänelle rauhaa hengittää. Tänä yönä Vala ei tunne tukehtuvansa. Sydämenpala on rauhassa, mutta jokin muu hänen sisällään kaihertaa. Kenties yksinäisyys, kenties se, että hän ei tiedä mitään varmaksi. Ei sitä, tuleeko hän koskaan toteuttamaan valkeasilmäisen miehen toivetta. Ei ole takeita siitä, löytäisikö hän sen, mitä mies kipeimmin kaipaa. Eikä takeita siitä, että hän tulisi ikinä onnelliseksi. Hänellä ei ole mitään todellista. Pelkkä mielikuva äidistä, joka kenties elää ja hengittää jossain. Ja pelkkä fyysinen suhde noitaan, jota koko maa pelkää. Jos se paljastuisi kuninkaalle, hänet teloitettaisiin armotta. Siksi Vala ei kerro Meldasta edes Aarille. Veli ei ymmärtäisi, mitä Vala näkee naisessa, joka polttaa kaupunkeja tuhkaksi. Vala on kauan sitten lakannut ymmärtämästä edes itse itseään.

Levottomuus Valassa ajaa hänet liikkeelle, ulos huoneestaan. Vala kävelee kuin uni lepäisi vielä hänen askelissaan. Jokin linnassa kutsuu häntä, hän tuntee sen sisällään eikä pysty estämään kulkuaan yhä vain syvemmälle käytävien sokkeloihin. Linna on suuri, mutta ei niin suuri, että sinne eksyisi. Silti yön hämärässä Valasta tuntuu, ettei hän ole koskaan kävellyt näin syvälle linnan uumeniin. On kuin rakennuksella itsellään olisi sielu, joka kuiskisi hänelle kivisistä seinistä.

Vartijoita ei näy. Se on Valan ensimmäinen selkeä ajatus painajaisen jälkeen. Sinne, minne hän menee, ei kulje kukaan muu. Vartijoita ei ole sijoitettu alimpiin kerroksiin. Vala ei mene pesutiloihin, hän kulkee niistä ohi. Ei ketään. Linnassa on aina yksin, ja silti jokaisella askeleella Vala on varmempi siitä, että jokin kutsuu häntä luokseen. Aivan kuin uni olisi herättänyt hänet maailmaan, jota hän ei ole vielä kohdannut.

Hengitys. Seinät hengittävät. Vala on varma, että kuulee sen, mitä alemmas menee. Hän ei ole koskaan nähnyt näitä kerroksia linnasta. Hän ei tiennyt, että näin alas voi päästä. Hengitys kaikuu seinissä. Vala ei enää tiedä, onko se hänen päässään vai todellinen.

Keskellä kiviseinää on pieni kohouma. Vala kävelee sen luo ja koskettaa sitä. Hän kulkee kuin transsissa, selkeät ajatukset ovat poissa. Sydän sykkii niin kovaa, että Vala pelkää kehoonsa kuulumattoman palasen tulevan ulos. Sitten hän ymmärtää. Se on sydämenpala, joka vetää häntä eteenpäin.

Voisiko tämä olla…

Kohouma seinässä antaa periksi. Ovenmuotoinen pala seinää painuu laahaten taaksepäin paljastaen kokonaisen pienen huoneen. Käytävän soihtu piirtää kuvioitaan huoneeseen, Vala erottaa hämärässä istuvan hahmon. Hengitys kaikuu kaikkialla Valan ympärillä. Vihdoin hän näkee sen lähteen.

Kahlitut raajat, vereslihalle hankautuneet siitä, mihin kahleet on kiinnitetty. Valkeat, hurjat hiukset, jotka näyttävät puhtailta, vaikka olennon on täytynyt virua täällä kauan. Jänteikäs, luja keho, joka on siro mutta voimakas.

Ja kasvot.

Vala ei kykene katsomaan pois kerran olennon kasvot nähtyään. Yhdetkään ihmiskasvot eivät ole yhtä kauniit. Olennon kauneus ei ole henkeäsalpaavaa, se on jotakin suurempaa, jotakin, joka vie hengen pois, kuristuu tiukasti kaulalle. Vala ei saa happea, niin kaunis vangittu olento on. Ja miehen silmät ovat kaksi suurta maidonvalkeaa kuuta tämän kasvoilla.

Samanlaiset kuin sillä miehellä. Punahiuksisella.

Olento tulee lähemmäs. Sen liikehdintä on sulavampaa kuin ihmisellä, sitä on kaunista ja pyörryttävää katsella. Se on kuin tanssia, joka ei ole ihmisen silmille tarkoitettu. Olento tuntuu haistavan sen, mitä Vala kantaa sisällään. Se tulee lähelle, kiertelee ilmaa Valan ympärillä ja hengittää raskaasti. Olento ei kosketa häntä, kiertää vain, kunnes pysähtyy hänen eteensä ja ojentaa kättään kohti Valan rintakehää. Olennon hengitys käy katkonaiseksi, ilme vääntyy suoranaiseen irveeseen. Valkoiset silmät puristuvat kiinni, Vala erottaa suonien kartaston suljetuilta luomilta. Olentoon sattuu. Niin paljon, että ulos pääsee vain hiljaista, alkukantaista valitusta.

Sinä…” Olennon ääni tulee syvältä sen rinnasta. Se on matala ja vanha, samalla tavalla ikuinen kuin sen miehen, jonka sydämen palaa Vala kantaa sisällään.

Sinä olet yhä täällä.”

Ääni on tunteista niin sakea, ettei Vala kykene erottamaan, mitä olento ajattelee. Vasta, kun tämä vetäytyy kauemmas ja tuntuu katsovan häntä suoraan silmiin, hän huomaa jälleen hengittää.

Olennon kahleet kalahtelevat, kun tämä liikkuu. Silti sen liikkeet ovat sulavampia kuin ihmisten.

Sinä… sinun täytyy olla…” Vala sanoo niin ohuella äänellä, että tuskin kuulee sitä. Mutta olennon aistit ovat terävät, tämä tuntui haistavan hänet jo kauas.

Sinä kannat häntä sisälläsi. Minun veljeäni.” Vala ei koskaan totu koko kehoa repivään ääneen. ”Minun vihollistani.”

Valan suu loksahtaa auki. Tässä se nyt on. Se, mitä hän on etsinyt kaiken aikaa. Valkosilmäisen miehen kaipuun kohde. Olento, jolla on samat silmät kuin miehellä itselläänkin. Vala ei tiennyt, mitä he merkitsevät toisilleen, mutta tässä se tulee, hänen vastauksensa. Miten joku voikaan kaivata vihollistaan niin raa’asti, niin kipeästi.

Onko se mies sinun vihollisesi?”

Sanoiko hän toisin?”

Hän ei kertonut.”

Ja silti sinulla on pala häntä sisälläsi. Se mädättää sinut. Rikkoo. Ette te ihmiset kestä hänen voimaansa.”

Vala ei kykene peittämään pelkoaan miehen edessä. Hän tietää, että valkea olento haistaa sen hänestä. Silti hän vapisee vähemmän kuin kuningattaren seurassa. Tämä on erilaista. Tämä on jotakin muuta.

Kestätkö sinä?”

Olento vetäytyy taaksepäin ja kallistaa päätään. Matala, katkonainen ääni peittää kivisen huoneen alleen. Valalta kestää hetki ymmärtää, että ääni on miehestä lähtöisin. Mies nauraa.

Minäkö? Kuvitteletko, että minulla on pala häntä sisälläni?”

M-… minä en…”

Minulla on kokonaisia ihmissydämiä sisälläni. Kymmeniä. Satoja. Minun sydämeni pumppaa verta niille kaikille, jotka luopuivat sydämistään.”

Mi-… mitä…”

Noidilla ei ole sydäntä –

Leveä, hampaat paljastava hymy kohoaa olennon verestävän punaisille huulille.

Taisit jo käsittää”, olento sanoo aiempaa matalammalta. ”Magian lähde olen minä.”

Vala tuijottaa olentoa pitkään, katsoo jokaista kohtaa tämän voimakkaassa kehossa. Edes kahleiden verille hiertämät raajat eivät saa tätä näyttämään heikommalta. Valan katse palaa aina olennon silmiin, samanlaisiin kuin sillä, jolta hän on saanut oman voimansa. Silloin hänen rintaansa pistää.

Nuo silmät. Samat silmät, joilla jumalpatsaat ja -kuvat häntä katsovat kaikkialla maassa. Valasta pääsee tukahdutettu huuto, kun hän ymmärtää.

Hän katsoo jumalaa silmiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti