Linnassa vallitseva kaaos vertaa vetoja kaupungilla käyneeseen kuhinaan. Maassa tapahtuu liikaa kerralla, kukaan ei pysy perässä siinä, mikä on totta ja mikä jonkun tarinaa. Lo tietää varmaksi vain yhden asian – sen, että hän on epäonnistunut eikä hänellä ole enää mahdollisuutta toteuttaa Inanin toivetta. Sitä ainoaa syytä, jonka vuoksi hän on koskaan saanut olla olemassa.
Lo ei ole koskaan käynyt linnassa, jonne hänet raahataan tarkoin vartioituna. Lo ei vaivaudu kertomaan hänet kiinni ottaneille miehille, ettei hänen voimiaan voi kontrolloida, koska hän ei käytä verta, hän ei tarvitse sellaista. Inan on luonut hänestä ylivoimaisen aseen, hän voisi koska tahansa pyyhkiä nämä kaikki olennot kartalta. Mutta hän ei tee niin. Hän ei voisi.
Ulospäin valoisalta ja loisteliaalta vaikuttava linna on sisältä synkempi kuin olettaisi. Linnassa on pylväitä ja korkeita seiniä, mutta osa käytävistä on pelkästään harmaita ja kivisiä. Suuressa salissa kaikuu, ja sen perällä seisova kuningas saa veren seisahtumaan Lon suonissa.
Kuningas ei herätä Lossa samanlaista pelkoa kuin Inan. Kuningas tuntuu vastenmieliseltä pelkästään inhimillisellä tavalla, sillä tavalla kuin niljakkaat kasvit tuntuvat. Miehellä on yllään pelkät korkeat housut sekä valkea pellavainen paita, joka paljastaa hänen kapean rintakehänsä. Valkeat hiukset ovat lyhyehköt ja laineilla. Jokin kuninkaassa tuntuu väsähtäneeltä ja sairaalta.
”Jättäkää meidät kahden”, kuningas sanoo huiskauttaen kättään.
”Täysin kahden? Noidan kanssa, teidän korkeutenne?”
”Olkaa hyvä ja poistukaa.” Miehen ääni on ehdoton.
Kuningas jää tuijottamaan Lota. Miehen katse kiertää Lon kaikkialta, Lolle tulee tunne, että se pääsee hänen sisälleenkin.
”Minun maassani on tapahtunut kaikenlaista vain muutamassa päivässä, mutta noita, joka on myös noidanmetsästäjä, on täysin uusi ilmestys. Minua on informoitu sinun puheistasi kadulla. Jumala, paholainen, hmm, sinä taidat kuvitella tietäväsi paljonkin tästä maailmasta, poika?”
Hän sanoo sen kuin kaikki tieto lepäisi hänen harteillaan. Lota oksettaa. Mitä pitempään hän kuningasta katsoo, sitä irvokkaammalta tämän läsnäolo tuntuu.
”Kerrohan minulle, kuka sinä olet”, kuningas sanoo tavalla, joka ei jätä vaihtoehtoja toimia toisin. Lo pohtii miehen röyhkeyttä. Tekisikö hän samoin, jos edessä olisi olento, joka voisi yhdellä vilkaisulla sytyttää hänet tuleen? Tuskin. Miehen itsevarmuuden täytyy olla aivan omaa luokkaansa.
”Minun nimeni on Lo.”
”Ja mistä sinä olet kotoisin, Lo?”
”Pohjoisesta.”
”Vaatii melkoisesti pokkaa noidalta ryhtyä noidanmetsästäjäksi. Sinä järjestit aikamoisen show’n kadulla.”
”Niin järjestitte tekin, teidän korkeutenne. Metsässä.”
Miehen silmät siristyvät, kun hän ymmärtää, että Lo lähtee mukaan.
”Rohkeutta sinulta ainakin löytyy.”
”Teidän korkeutenne on taitavasti valjastanut uskonnosta haltuunsa vain ne parhaat puolet. Mitä sitä suotta kertomaan kansalle, että se olento, joka saleistanne on päässyt vapauteen, on sama, jonka kuvaa kansa kumartaa.”
”Kuka sinä olet?” Kuninkaan silmät siristyvät entisestään. Ne ovat kaksi kapeaa viirua miehen kasvoilla. ”Ketä sinä palvelet? Sitä olentoako? Kai sinä tiedät hänet nimensä, kun tunnut tietävän kaiken muunkin?”
Losta pääsee kuiva naurahdus.
”En minä Agnosia palvele”, Lo sihahtaa, ”en totta puhuakseni haluaisi palvella ketään. Minä olen kurkkuani myöten täynnä tätä. Noitia. Teitä kuninkaallisia. Tätä maailmaa, jumalia ja paholaisia, kaikkea siitä.”
”Sinä, pikkuinen noita pohjoisesta, tulit tänne ja järjestit melkoisen kohtauksen. Kyllä sinä jotakuta palvelet.”
”Se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä minun piti tehdä”, Lo nauraa. Naurussa on säilynyt sama hysteria, joka ajoi hänet rakastamansa miehen kimppuun. ”Minun piti tappaa kokonainen kaupungillinen ihmisiä. Mitä te siihen sanotte?”
Kuningas kavahtaa askeleen taaksepäin ja jäykistyy kuin katuisi voimakasta reaktiotaan heti.
”Pohjoisen tapaturma.”
”Niin, minut oli valittu toteuttamaan vastaava tapahtuma täällä. Etelässä. Pääkaupungissa.”
”Mitä tässä maailmassa tapahtuu? Mistä sinä siihen ilmestyit? Toimitko sinä yhdessä niiden kaksosten kanssa, jotka pettivät minut vapauttamalla sen olennon?”
”Eikö teidän pitäisi tietää? Tehän tässä olette pelanneet shakkia ihmisillä. Te teitte kilpailun jopa nuoren ihmistytön tappamisesta aivan kuin teillä olisi oikeus päättää toisen elämästä.”
”Se tyttö tuotiin minun eteeni tarjottimella. Hänen oma äitinsä antoi hänet minulle, jotta voisin uhrata hänet jonakin päivänä. Niin paljon siitä lapsesta on välitetty.”
”Niin, voisin puhua kuningattarelle aivan samoista asioista kuin teillekin, vaikka te tunnutte olevan täysin eri puolilla. Missä hänen korkeutensa muuten on?”
”En ole velvollinen kertomaan vaimoni liikkeistä.”
”Vai niin.”
Kuningas pudistelee päätään.
”Mitä minä tekisin sinun kanssasi, nuori mies?”
”Kertokaa te se minulle.”
”Ei, kerro sinä minulle, mistä sinä olet tänne ilmestynyt.”
Lo muisteee Inanin kertomusta hänen äidistään. Hänen äidilleen tehtiin kauan sitten väkivaltaa täällä. Mikä täydellinen tilaisuus tämä olisikaan sylkeä kaikki Lon tuntema viha suoraan kuninkaan kasvoille. Lolla ei kuitenkaan ole varaa menettää itseään vihalle, ei sen jälkeen, kun hän miltei repi Vidarin kurkun auki.
”Minä olen noidanmetsästäjän poika.”
”Noidanmetsästäjän ja…?”
”En tiedä. Minun äitini nimi oli Lorelei.”
Kuninkaan kasvot valahtavat entistäkin valkeammiksi.
”Lorelei?”
”Niin.”
Mies vie käden kasvoilleen, ja hetkessä Lo ei enää tiedä laisinkaan, mitä tämän päässä liikkuu. Miehen koko olemus muuttuu sekunneissa joksikin paljon vaikeammaksi.
”Lorelei. Oliko tämä Lorelei koskaan kenties… kuulusteltavana noidan vapauttamisesta?”
Lon tekisi mieli kieltäytyä, sanoa mitä tahansa kiistääkseen sen. Hänen koko kehossaan kihelmöi se, millaiseksi keskustelu on käymässä. Hän puhuisi paljon mieluummin jumaluudesta ja siitä, mitä noituus on. Valheista ja verestä. Yksinkertaisista, lihallisista asioista, jotka ovat vuosien saatossa vääntyneet vinoon.
Lo pysyy kuitenkin täysin hiljaa.
”Nuori mies, minä puhun sinulle. Vastaa kysymykseeni, en aio esittää sitä uudelleen.” Miehen yritys olla arvovaltainen aiheuttaa Lossa lähinnä kaukaisen huvittuneita väristyksiä. Kuningas tuntuu enemmän aikuiselta lapselta kuin mieheltä, joka johtaa tätä maata. Kuninkaassa on jotakin lapsenomaisen irrallista ja impulsiivista.
”Nainen, jonka piti olla kasvattajani, oli kyllä kuulusteluissa. Minä olen kuullut, että hänen saavuttuaan kuulusteluista hän alkoi odottaa minua. Olen hiljaa mielessäni pohtinut, kuka Loreleille mahtoi tehdä pahaa täällä.”
Kuningas joutuu perääntymään ja ottamaan tukea pylväästä, ettei kaadu. Mies vie käden suulleen, Lo näkee, että tätä oksettaa silmittömästi. Kuningas pitää silmiään kiinni ja hengittää raskaasti.
Kun kuningas kohtaa Lon silmät, niistä kuvastuva häpeä piirtää kuvansa Lon verkkokalvoille iäksi.
”Se olin minä”, kuningas sanoo tuskin kuuluvalla äänellä.
Lon koko keho on kylmä. Naurattaa. Itkettää. Ei tämän näin pitänyt mennä. Lo tuntee olevansa vankina kylmenevässä ruumiissaan, hän ei pysty liikkumaan eikä hengittämään. Kaikki valuu sormien välistä.
”Minä olen sinun isäsi.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti