”Helvetin Vala. Siitä ei saa koskaan mitään ulos, vaikka sille kuinka lirkuttelisi”, Melda kiroaa istuessaan sängyllä alusvaatteisillaan. Roland seisoo kauempana huoneessa, mies on vasta riisumassa pitkää mustaa takkiaan.
Täältä heitä ei löydä kukaan. Sumuinen pieni yläkerta, jonne kukaan ei koskaan tule. Meldalla on suojapaikkoja ympäri maan. Noidat hänen asemassaan tietävät, mitä tehdä pysyäkseen turvassa.
”Mitä minun pitäisi sille tehdä? Olen antanut sille jo niin monta orgasmia, ettei se voi olla siitä kiinni. En viitsisi ryhtyä lepertelemään liikaa, ettei se vaan kiinni minuun. Sitä en puhtaasti jaksaisi.”
”Älä nyt sellaiseen ala. Se nainen on epätasapainoinen kuin mikä.”
”Häntä ei selvästi voi manipuloida rakkaudella.”
”Oletko löytänyt vielä tietoja hänen äidistään?”
Melda henkäisee.
”Tosiaan! Ehkä tätä pitäisi lähestyä emotionaalisesta kulmasta. Vala ei ole koskaan kuulunut mihinkään. Jokin tai joku häntä ohjaa. Pitäisi vain antaa tytölle enemmän jotain, mihin tarttua, jotta hän kertoisi mitä oikein toimittaa linnassa. Siitä hänen veljestään ei saisi mitään irti, se on läpeensä turmeltunut.”
Roland kääntyy ympäri ja kiskoo paitansa pois. Meldan kaikki ajatukset katkeavat siihen. Viis Valasta. Viis siitä, ettei hän ole saanut naisesta ulos mitään hyödyllistä. Roland seisoo puolialastomana hänen edessään ja se riittää.
Palovamma ei jää pelkästään Rolandin kasvoihin. Röpelöistä ja palanutta ihoa jatkuu miehen vasempaan käteen ja kylkeen. Koko vasen puoli on jälkien peitossa. Melda ristii jalkansa ja ojentaa käsiään, ja mies painautuu hellästi häntä vasten.
”Melda…”
”Olen tässä.” Melda vetää Rolandin pitkään, pehmeään suudelmaan. He ovat jaksaneet niin paljon yhdessä. Niin tavattoman paljon. Vielä vähän. Melda antaa suudelman syvetä, upottaa hänet pohjaan saakka.
Sitten värähdys. Roland hypähtää taaksepäin kuin Meldan iho polttaisi häntä.
Huutoa. Lähes hysteeristä. Melda valuttaa sängylle vertaan voidakseen noitua äänisuojan heidän ympärilleen. Taas se alkaa. Totuus, jota Melda ei koskaan voi paeta liian pitkäksi aikaa. Rolandin silmät suurenevat, miehen ainoa näkevä silmä katsoo Meldaan eikä enää tunnista häntä.
”Ei hätää. Katso minuun, rakas. Katso.”
Vaikerrusta. Niin kipeää, että Melda tietää Rolandin vajonnen suoraan syvyyksiin. Se tapahtuu hetkessä. Joskus pelkkä kosketus riittää, kaikkina kertoina ei tarvita sitäkään. Melda menee lähemmäs, mutta ei vielä kosketa.
”Olen Melda. Sinä tunnet minut. Olen tässä, sinulla ei ole hätää.”
Aina yhtä pitkä Roland on käpertynyt huoneen nurkkaan niin pieneksi, että Meldaa särkee kaikkialta. Miehestä lähtee ulos pelkkää kipeää ulinaa.
”K-… kuka minä olen… sattuu, äiti, sattuu niin paljon…”
Melda nielee kyyneleensä.
”En ole äiti.” Hän pudistaa päätään. ”Olen Melda. Sinun rakkaasi. Etkö muista?”
”Äiti… sisko… apua…”
Melda huokaisee. Tänään ei auttaisi sanoa liikaa.
”Ei, sinä et ole siellä. Olet tässä. Olet noita. Minäkin olen. Nimeni on Melda ja rakastan sinua.”
”Kuka… kuka minä olen? Apua…”
”Ei mitään hätää, kulta. Ei hätää.” Kukaan muu kuin Roland ei saa nähdä Meldaa tällaisena. Ei kukaan.
Joka kerta, kun Roland saa kohtauksen, Melda joutuu harkitsemaan, minkä version totuudesta hän miehelle kertoo.
”Sinun nimesi on Roland. Olen Melda, ja me rakastamme toisiamme.”
”Äiti… apua, äiti, sattuu… Sisko. Missä sisko on?”
Nyyhkäys purkautuu Meldasta voimakkaana aaltona. Hän kyhjöttää polvillaan maassa Rolandin edessä ja itkee.
”Rakas, koita nyt muistaa. Et ole enää siellä. Enää ei satu. Me olemme Andolissa, tulin tänne vavisuttamaan hovia.”
Roland vain itkee ja tärisee. Miten niin vahva ja voimakas mies voi hetkessä käydä niin pieneksi. Melda ei koske tänään, hän tietää, ettei mies ymmärtäisi juuri hänen koskevan. Siksi hän vain jää siihen, vain ajatuksen päähän miehestä, jota rakastaa enemmän kuin mitään muuta.
Kun alaoveen koputetaan, Melda värähtää. Hän pyyhkii kyyneleet ensimmäiseksi. On vain yksi ihminen, joka osaa tänne. Mutta koskaan ei tiedä. Melda piirtää lattiaan loitsun jo valmiiksi, kaiken varalta. Yksi sormennapsautus, ja vieras syttyisi siniseen tuleen. Melda vetää mustan silkkisen yöasun ylleen, se saisi nyt kelvata.
”Roland. Rakas. Nyt sinun täytyy mennä hetkeksi piiloon.”
Mies vain itkee ja tärisee. Meldalla ei olisi sydäntä raahata miestä piiloon. Tulijaa ei vain pitäisi päästää yläkertaan.
”Rakastan sinua”, Melda kuiskaa ennen kuin menee alakerran ovelle.
Melda pitää sormiaan valmiina napsauttamaan. Tulijalla on tutut kasvot, ovi vedetään nopeasti kiinni. Ei silminnäkijöitä ja laudoilla suljetut ikkunat. Tänne kukaan ei osaa tulla. Nainen naurahtaa kuivasti Meldan asulle. Melda kiittää onneaan, ettei hänellä ole sydäntä, sillä nyt se pumppaisi kivuliaasti rinnassa, niin paljon häntä pelottaa yläkertaan yksin jäänyt Roland.
Tulija ei ole muuttunut vähääkään sitten viime näkemän. Kuningatar Allyria on edelleen yhtä kalpea ja kova.
”Tulitpa hitaasti avaamaan”, Allyria sanoo ja kuljettaa katsettaan Meldan asulla.
”Yläkertaan ei mennä”, Melda tekee selväksi. Allyrian ei tarvitse arvailla, mitä hän oli tekemässä.
”Vai niin.”
Allyria kävelee suoraan pieneen, pölyiseen olohuoneeseen ja vetää punaisen samettituolin alleen. Talo on liian pieni kuningattarelle, mutta se on silti hänen omistuksessaan. Kaikki Meldan piilopaikat ovat Allyrian järjestämiä.
”Sinua ei ole hetkeen näkynyt etelässä. Mikä ajaa sinut tänne nyt?”
”Silkka tylsyys. Mitään suurta ei ole hetkeen tapahtunut. Poltin satunnaisen nenäkkään noidan taloineen pohjoisessa. Tylsää.”
”Jos olet tylsistynyt, minä kyllä keksin sinulle tekemistä. Miten mieheni tähtitytön pehmittäminen sujuu?”
”Vala ei kerro mitään.”
”Pistä hänet kertomaan.”
”Minähän yritän! Lirkuttelen sille minkä ehdin, mutta se vaikenee kuin muuri.”
”Yritä paremmin. Kaksosilla on jokin kuvio menossa, minä en saa heistä otetta. Se veli makaa mieheni kanssa, enkä tiedä, mitä ajatella siitä.”
”Hyi helvetti.”
”Tuon lisäksi, siis.”
Melda pudistelee päätään. Musta polkkatukka keinahtelee puolelta toiselle.
”Niiden kahden tilanne vaatii syvempää perehtymistä. Minä pistän kaiken peliin”, Melda huokaa. ”Onko muita uutisia etelästä?”
”Aviomieheni hankki Ofelialle lapsenvahdin. Sen varmasti kuulitkin.”
”Sen Vala sentään kertoi.”
”Minä kerroin vartijanuorukaiselle totuuden.”
”Siis mitä?”
”Kerroin Ofelian uudelle vakituiselle vartijalle jumalasta ja magiasta.”
”Miksi helvetissä? Mistä tiedät, että häneen voi luottaa? Hänhän on noidanmetsästäjä! Mitä helvettiä!”
”Testaan, miten hän reagoi uuteen tietoon. Ei olisi pahitteeksi, jos hän suhtautuisi työnantajaansa hieman aiempaa kriittisemmin. Hän tuntuu olevan hyvin mukautuvaa sorttia.”
”Yrität siis ehtiä sotkemaan miehen pään ennen kuin Alarick ehtii tehdä sen? Mikäs siinä. Mutta kertoa nyt jumalasta jo tällaisessa vaiheessa…”
Allyria hymähtää. Melda ei ole koskaan ymmärtänyt, mitä tämän päässä liikkuu.
”Minulla on syytä uskoa, ettei kyseessä ole mies laisinkaan.”
Melda kurtistaa kulmiaan.
”Ai jaa?”
”Hänen nimellään ei löydy tietoa ainoastakaan arkistosta. Ei mitään.”
”Tekaistu nimi, siis? Ja sinä päätit luottaa häneen…”
”Päätin luottaa häneen juuri siksi.”
Melda kallistaa päätään.
”Muistanet pohjoisen tapaturman.”
”Toki.”
Kukaan tässä maassa ei ole unohtanut pohjoisen tapaturmaa. Vaarallisinta noitaiskua koko historiassa. Kymmeniä ihmisiä pääsi kerralla hengestään, ihmisiä lakosi joka silmänräpäyksellä. Kaikki ne, jotka pääsivät hengissä pois paikalta, joutuivat suoraan kuulusteiluihin. Kuka tahansa heistä olisi voinut olla se noita, joka tappoi kymmeniä ihmisiä kerralla. Edes Melda ei ole eläessään pystynyt samaan.
”Linnasta löytyy kaikki mahdollinen laillinen tieto tapauksesta, aviomieheni suku on tehnyt harvinaisen huolellista työtä noitavainoissaan”, Allyria hymähtää. ”Löysin erään kiinnostavan muistiinpanon. Leah Frigg, väitetty kuolleeksi. Ikä täsmää. Fyysiset mitat täsmäävät. Toki Ofelian vartijaksi palkattu noidanmetsästäjä on huomattavasti miehisempi, mutta en menisi vannomaan sen nimeen.”
Melda siristää silmiään. Ketään pohjoisen tapaturmasta selvinnyttä ei koskaan jäänyt maahan kertomaan tapahtuneesta. Osa henkiinjääneistä pakeni meren taa, osa kuulusteltiin hengiltä ja osa yksinkertaisesti vaipui niin syvälle omaan päähänsä, ettei enää koskaan palannut.
”Selvä, oletetaan, että tämä vartijaksi palkattu nuorukainen on selvinnyt pohjoisen tapaturmasta ja onnistunut elämään valheellisella identiteetillä. Entä sitten? Hän todennäköisesti vain pelkää, että paljastuu kuninkaalle. Noitavainoissaan kuningas pistäisi pystyyn sellaiset kuulustelut, ettei vartija selviäisi hengissä.”
”Pohjoisen hyökkäys ei ollut tavallisen noidan toteuttama. Sinä et pystyisi sellaiseen, ja sinä olet vahvin noita maan päällä.”
Melda ei ole varma, pitäisikö kiittää vai kirota.
”Sen teki joku, jolla on samankaltaisia voimia kuin sillä kaksikolla, jota mieheni hyysää.”
”Eikä sinun armas jumalasi todella tiedä siitä mitään?”
Allyrian olemus terävöityy. Melda tietää sohivansa vääriin paikkoihin.
”Minun jumalani on vangittu”, Allyria sihisee, ”minä en pääse hänen lähelleenkään. Alarick ei ikimaailmassa päästäisi minua hänen luokseen.”
”Toki, toki. Mutta sinä olet sentään lisääntynyt jumalan kanssa, luulisi hänen jotain sinulle kertoneen.”
Melda tietää kuningattaren ilmeestä, että tämä löisi häntä avokämmenellä, jos olisi yhtään lähempänä.
”Tiedän vain, että hän ei ole sellaisen magian lähde. Tämä uusi magia on jotakin paljon pelottavampaa. Ja nyt minun aviomieheni on sen pauloissa ja lujittaa uskontoaan sillä. Minua oksettaa katsella sitä. Hän kalastelee vain kansan rahoja ja mainetta. Hänen jumalansa ei ole mitään verrattuna olentoon, josta myytti on lähtöisin.”
”Alarick on kiinnostava mies. Valitsee vapaaehtoisesti elää valheessa ja vieläpä lujittaa sitä.”
”Tietenkin hän tekee niin. Usko on hänen kaunis pikku välineensä saada kansa rakastamaan hallintoa.”
Melda pudistelee päätään. Tapaaminen vain pitkittyy ja pitkittyy. Hänen on pakko päästä takaisin hajoilevan Rolandin luo pikimmiten. Hän naputtelee pitkillä kynsillään pöydän päätyä ja toivoo, että Allyria uskoo hänen hermostuksensa johtuvan jostakin muusta.
”Minulla ei liene mitään erityisen kiinnostavaa kerrotavaa sinulle. Valehtelin Valalle, että yritän ryöstää prinsessan. Kuninkaankin lienee hyvä ajatella niin vielä hyvän aikaa. Jos sinun ja minun yhteys paljastuisi hänelle…”
”Ei paljastu. Ja kun paljastuu, on jo liian myöhäistä. Voisit vaikka koettaa huviksesi järjestää kohtauksen Ofelian tornin tienoilla. Se pistäisi Alarickin varuilleen ja testaisi uutta vartijaakin.”
”Onnistuu.” Melda naputtaa yhä kynsillään pöydän pintaa. ”Oliko muuta?”
”Onko sinulla kiire, odottaako joku sinua tuolla ylhäällä?”
”Sepä kuuluukin sinulle.”
Allyria nousee tuolistaan ja pukee silkkihansikkaat siroihin käsiinsä hitaasti. Naisella ei tunnu olevan kiire minnekään. Meldan suonissa kihelmöi, vaikka Allyria tekeekin jo lähtöä.
”Melda.” Allyria on jo ovella. ”Yritä kerrankin olla minulle hyödyksi.”
Melda nielaisee. Hän tietää jo, mitä seuraavaksi tulee.
”Älä pistä minua katumaan sitä, että synnytin sinut aikanaan.”
Niin. Hänen äitinsä. Allyria. Kuningatar.
”Joskus toivoisin, että sinun veljesi olisi yhä elossa. Hänestä olisi taatusti hyötyä suunnitelmillemme.”
Kyyneleet kaihertavat Meldan silmäkulmia. Allyria katsoo aina hänen lävitseen. Sanoisi vain suoraan, että vaihtaisi hänet hänen kuolleeseen veljeensä koska tahansa.
”Nähdään taas, Melda. Oletan kuulevani sinusta uuden hyökkäyksen merkeissä. Anna Alarickille syytä murehtia. Harhauta häntä, jotta minä saan toimia rauhassa.”
Melda nyökkää.
”Kyllä, äiti.”
Allyria sulkee oven sanomatta hyvästejä.
Melda juoksee heti yläkertaan, ei saa ajatella äitiä, ei saa. Hän tekee kaiken, mitä Allyria haluaa, aivan varmasti. Ei epäilystäkään siitä. Mutta juuri nyt hän tahtoo vain unohtaa, miten kuningatar katsoo jääsilmillään hänen lävitseen siihen menneisyyteen, johon he eivät voi enää palata.
Yläkerrassa Roland on siirtynyt sängylle ja kietonut peiton alastoman ruumiinsa suojaksi. Hellyys täyttää Meldan kaikkialta, hän antaa itsensä unohtaa äidin hetkeksi.
”Rakas. Onko kaikki hyvin?”
”Melda… Melda, minä…” Roland alkaa itkeä. Melda yrittää tunnistaa miehen ilmeistä, kuinka paljon hän muistaa. Joskus Roland unohtaa itsensä pitkäksi aikaa.
Melda käy Rolandin vierelle istumaan ja ottaa tämän kädet omiinsa. Hän silittää erityisen hellästi palanutta kämmenselkää.
”Kuka… täällä kävi?”
”Työkaveri.” Sen enempää Rolandille ei tässä tilassa kannata sanoa. ”Noitajuttuja vain. Älä sinä siitä huoli, mennään me nukkumaan.”
”Melda… minä… kuka minä olen?”
Nyt mies muistaa sentään hänen nimensä. Se saa Meldan niin helläksi, että hän painautuu tätä vasten ja suutelee huulille.
”Sinun nimesi on Roland ja minä rakastan sinua”, Melda kuiskaa vetäen miehen peiton alle kanssaan. Roland painaa vaalean päänsä hänen rinnalleen ja sulkee silmänsä. Melda ei voi muuta kuin toivoa, että aamun tullessa mies olisi jälleen ennallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti