Luku 30: Kohti huomista
Punainen peittää minut kauttaaltaan, tuskin sallii minun hengittää. Seison korkealla vuorella, koko muu maailma on punaisen hehkun vallassa. Tuijotan lamaantuneena, kuinka mustuneet puut kurottavat kohti taivasta, kuinka ruoho surkastuu kuumuuden käydessä sietämättömäksi. Saatan miltei nähdä jokaisen pienen liikkeen puitten pinnalla. Kuumeista suhinaa. Maailma hukkuu.
Joku koskettaa olkaani. Hetken kuvittelen sen olevan Igran. Kaiken punaisuus hyppää silmille, mutta olento takanani on ihminen keskellä mielipuolista maisemaa. Hän ei ole vielä sulautunut punaiseen. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, niiden poikki juoksee punainen viiva. Maiseman tapa ottaa häntä omaseen. Pieni verinen kuvio. Silmät ovat suuret ja tyhjät. Ne kuuluvat minun sisarelleni. Kun ymmärrän, ketä katson, kavahdan taaksepäin ja huudan. Sisko kurottaa kättään minua kohti. Vien omat käteni suojakseni, mutta ne eivät auta, niissä on verta. Kaikki on punaista. Se ei lopu koskaan, ja sisko tulee lähemmäs.
Ei! Sinä olet kuollut! Remington ampui sinut. Remington, joka on nyt itse sairaalassa. Miksi maailma huutaa, miksi –
Herään patjalta omaan huutooni. Sydämeni hakkaa kuin pyrkisi ulos rinnastani. Haluaisin kertoa itselleni, että äskeinen oli pelkkää unta, että kaikki on hyvin. Mutta tiedän, että kaikki, minkä olen jättänyt taakseni, istuu yhä kanssani pimeässä. Unet eivät lähtisi hetkeen.
Kun joku huhuilee nimeäni ulkona, säpsähdän niin, että lyön kyynärpääni jääkaapin kulmaan. Tunnistan äänen oitis. Valor. Mitä valtias tekee tällä puolella maailmaa? Nousen ylös ja vedän suuren farkkutakin suojakseni. Täkäläisten kokoamassa tervetulopaketissa oli paljon vaatteita. Kuinka voisin koskaan kiittää heitä tarpeeksi?
Ryömin ulos, kohti valoa. Kaikki käy, kunhan se ei ole punaista.
”Hyvää huomenta, Elara! Olithan sinä kotona”, Valor tervehtii iloisesti. Joskus hänen puheensa muistuttaa laulua.
”Hyvää huomenta, arvon valtias. Mikä ajaa teidät tänne luokseni?”
”Elara pieni, oletko sinä unohtanut, ettei minua tarvitse teititellä? Me tunnemme toisemme. Olemme ystäviä.” Ilme kysyy, että olemmehan varmasti. Minä hymyilen valtiaalle.
”Anteeksi, se on niin helppo unohtaa nyt, kun olemme jälleen kotona.” Täällä asetelmat elävät omaa elämäänsä. Minä sulaudun niihin oitis. Olen kasvanut toissijaisena.
”Minun asiani koskee Igrania”, Valor sanoo. Tunnen, kuinka veri jäätyy suonissani. Unen kuumuudesta ei yhtäkkiä ole tietoakaan. ”Haluaisitko sinä tavata hänet vihdoin?”
Tunnen, kuinka tajunnassani keinahtaa. Tähdille kiitos.
”Elara? Oletko kunnossa?”
”Olen. Minä vain säikähdin, että hänelle on sattunut jotakin.”
”Igran voi hyvin. Hän on toipunut matkasta erinomaisesti ja ollut korvaamaton apu meidän tutkimuksillemme. Hän on auttanut paljon. Kuunsilta-työryhmä on saanut hänestä paljon irti.” Valor pitää pienen tauon ja hengähtää. ”Oi, mutta älä minulta siitä kysy, minä en juuri ymmärrä sellaisista asioista!”
Pudistan päätäni.
”En minäkään, vaikka isäni olikin Remingtonin työtoveri.” Tosiaan. Remington. Valorin ilme muuttuu heti, kun mainitsen miehen nimen.
”Hänen tilansa ei ole kohentunut hetkeäkään”, Valor sopertaa. ”En… Emme totta puhuen tiedä, mitä hänelle käy.”
Muistelen, miltä tuntui löytää Remington kaiken sen veren keskeltä. Oli kuin olisin löytänyt ruumiin enkä elävää ihmistä.
”Sairaalassa tehdään varmasti parhaansa. Me voimme vain odottaa vastauksia.”
”Minua ei ole koskaan pelottanut näin paljon. Medeina onnistuu piilottamaan sen ja Khadija välittää vain maallisesta omaisuudestaan, mutta minä… Minä en tiedä, kuinka elää tämän kaiken keskellä. En ole toipunut matkasta laisinkaan.”
Katson Valoria pitkään. Tällä kertaa hän on luopunut sarvikoristuksistaan ja korvannut ne kruunumaisella rakennelmalla, josta roikkuu valkoisia helmiä. Helmikoristukset jatkuvat myös kasvoilla. Kaiken kiiltävän alla mies näyttää kuitenkin surullisemmalta kuin koskaan, ja minusta hän on aina näyttänyt hyvin surulliselta.
”Minäkään en ole toipunut”, huokaan. Uni elää minussa vielä liian vahvana. Sen terävät reunat ja punaisena huutava todellisuus. ”Heräsin painajaisesta vain vähän ennen kuin sinä tulit. Ja kaikki täällä… Kaikki tuntuu kaiuttavan pelkojani.”
”Olen uskomattoman pahoillani menetyksestäsi. Todella olen.”
”Kiitos.” Nielaisen. ”Minä… Mitä sinä olit sanomassa?”
”Että elämä ei ole palannut uomiinsa. En tiedä, miksi odotin sellaista. Kuvittelin Remingtonin parantuvan niin vain ja kaiken sujuvan hyvin. Mutta minä en näe unia laisinkaan. En saa öisin nukuttua, pyörin vain valveilla ja ajattelen, olisimmeko sittenkin voineet tehdä jotakin.”
Muistelen, mitä Magda minulle eilen puhui ja mitä itse kerroin hänelle. Tämä maailma on meidän kaikkien koti. Turvallinen siitä huolimatta, että pelkäämme. Kannan kaikkia toiveita raskaana sydämessäni, ja olen vasta nyt ymmärtänyt, että on asioita, joille emme koskaan voi mitään.
”Kaikkea ei voi auttaa”, minä huokaan. Lähdemme samalla kävelemään kohti Tornia. Osa ihmisistä osoittelee meitä, mutta Valorin valtiaanaura pitää heidät loitolla. Huomaan, että kauempana on vartijoita soluttautuneena muiden joukkoon.
”Mitä tarkoitat?”
”Me kannamme paljon toiveita matkassamme. Paljon odotuksia. Ne kaikki eivät aina toteudu. Kuvittelimme voivamme pelastaa ihmiset toisella puolella. Todellisuudessa, jos jäljellä olisi ollut jotakin pelastettavaa, osa meistä olisi vain kylmästi hyväksikäyttänyt heitä. Emme koskaan ehtineet keskustella siitä riittävästi. Kaikki meistä eivät lähteneet matkaan samoin tavottein.”
”Khadija paljasti sen minulle ja Medeinalle. Koko Kuunsilta-projektin alkuperäinen tavoite on ollut yksinomaan vaurastuttaa meidän puoltamme.”
”Mitä sinä ja Medeina sanoitte siihen?”
”Pudistimme päitämme.”
Hymyilen. Valor ja Medeina ovat saaneet hiljalleen omaa tahtoaan näkyviin. Verho on poistunut heidän ja heidän omien ajatustensa välistä. Olen siitä iloinen. Toivon kaksikolle aidosti hyvää.
”Minä uskon, että on olemassa asioita, joille emme yksinkertaisesti voi mitään. Toisen puolen tilanne on sellainen.”
Valor huokaa.
”Ja Remingtonin tila myös. Me emme pysty vaikuttamaan kaikkeen, vaikka kuinka haluaisimme. Olemme lopulta vain pieniä ihmisiä suuressa leikkikentässä. Emme voi hallita maailmaa. Annetaan asioiden tapahtua. Kenties joskus kuulemme tai näemme, mitä toiselle puolelle tapahtui. Ehkä oma teknologiamme kehittyy.”
”Niin minä toivon.”
”Ja ehkä Remington jaksaa vielä taistella ja selviää. Se ei ole meidän käsissämme.”
Alamme lähestyä Tornia. Täällä ihmiset eivät enää tuijota, eivät edes minua. Koristuksiensa alle hukkuvaa kansaa ei kiinnosta.
”Sen sijaan on olemassa asioita, joihin voimme vaikuttaa”, sanon kovemmalla äänellä. ”Minä en tahdo, että Khadijan ja Remingtonin suunnittelemaa sortoa tapahtuu missään. Koskaan. Ei toisella puolella eikä… täällä. Oletko katsonut ympärillesi, Valor?”
Valorin kasvot ovat ihmetystä täynnä.
”Samat ongelmat elävät meidänkin keskuudessamme. Halu valloittaa ja hallita. Sortaa toisia alas. Tiedätkö, Valor… Meillä on paljon tekemistä täälläkin.”
Kun astumme sisään Torniin, minä näen Valorin ilmeestä kaiken. Unohdan unen kauhukuvat saman tien. Olen synnyttämässä toivonkipinää.
*
Igran odottaa minua omassa huoneessaan. Yllätyn siitä, kuinka koristeellisen huoneen valtiaat ovat hänelle antaneet. Violetinhohtoiset satiiniverhot ja pylvässänky helmiyksityiskohtineen ei varsinaisesti huuda Igrania. Ystäväni on käpertynyt sängyn vierelle ja nousee koko pituuteensa minut nähdessään. Hän on korkeampi kuin sänky.
”Elara!” Igran hengähtää. Hän ojentaa kätensä minua kohti ja virnistää niin, että näen koko sahalaitaisen hammasrivistön. Tartun hymyillen käteen.
”Minulla on ollut sinua ikävä.”
Painaidun aivan kiinni Igraniin. Joko hän on oppinut täällä halaamaan tai se on aina ollut hänellä verissä.
”Kuinka sinä voit?”
”Matka takaisin oli huomattavasti vähemmän kivulias”, Igran vastaa. ”Minä pystyin yhä skannaamaan teidän kieltänne sen jälkeen. Kokoani en voinut muuttaa ja ääniaaltojeni enimmäismatka lyheni hetkeksi, mutta sanoisin haittojen pysyneen minimissä. Nyt olen jo täysin toipunut.”
”Entä ajatuksesi? Mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”
”Minä ajattelen, että minun osuuteni teidän tarinassanne alkaa olla lopussaan.”
”Sinä lähdet pois.”
Igran nyökkää.
Tiesin hänen lähtevän. Olen tiennyt sen alusta alkaen. Meidän ilmamme ei ole Igranille suotuista, hän ei saa täältä sitä, mitä hän tarvitsee. Kun ajattelen Valorin kirkasta ilmettä ja Magdan lämmintä syliä, tiedän, että minun tarinani on vasta alussa.
Istuudun Igranin sängynlaidalle ja heiluttelen jalkojani. On uskomatonta, että olemme saaneet kulkea tämän matkan yhdessä. Olen kiitollinen kivusta ja särystä, naurusta ja itkusta. Kaikesta hänen rinnallaan.
”Minä aion saada valtiaat huomaamaan oman puolemme sisäiset ongelmat”, sanon hiljaa. ”Olen jo aloittanut pehmittämään Valoria. Minä kuulin eilen, että tällä puolella on alettu levottomaksi. Ihmiset ovat minua katsellessaan ymmärtäneet, että on mahdollista kohota korkealle.”
Huokaisen.
”Minulle siinä ei ole kyse siitä. Helpompaa olisi, jos ruoka ja muut elintärkeät seikat jakautuisivat tasaisemmin.”
”Sinulla on puhdas sydän, Elara.”
”Niinkö? Minä vain ajattelen, että niin olisi oikein.”
”Sitä minä tarkoitinkin.”
Igran istuutuu vierelleni sängylle. En muista hänen koskaan varsinaisesti istuneen alas. Hänen kurkustaan pääsee hentoa, sirittävää ääntä. Se on rauhallista kuunneltavaa.
”Minä aistin teidän väreistänne kaunista tulevaisuutta, jos vain kykenette tarttumaan siihen”, Igran sanoo. Hän ja hänen värinsä. Voisin tuntea hänet ikuisuuden, enkä silti ymmärtäisi hänestä kuin hetken verran. Rakastan sitä. Ikuista oppimista ja seikkailuja.
”Uskon parempaan maailmaan. Me kaikki opimme jotakin matkallamme. Kunpa Remington selviäisi hengissä.”
”Hänen tilansa on yllättävän vakaa. Väri on sama kuin aiemmin. Minä sanon, että hän selviää, mutta en voi antaa siitä lupausta, koska minunkaan aistini eivät ole erehtymättömät. Välitätkö sinä hänestä?”
Nyökkään. Olen oppinut pitämään Remingtonin tavasta olla lähelläni. Hänen himonsa laantuu ajan kanssa. Sitten voisin kuvitella keskustelevani hänen kanssaan maailman kauneudesta.
”Minä en aio jäädä tänne enää”, Igran sanoo ja osoittaa satiiniverhoja.
”Ovatko he valmiita sinun kanssasi?”
”Eivät he koskaan ole. He haluavat aina lisää. Minä olen heille oikotie. En aio estää teidän kansaanne kehittymästä jäämällä teidän luoksenne. Te voitte löytää reittinne itse, teillä on kaikki kykenevyys siihen. Kenties seuraavassa kymmenessä vuodessa te pystytte jo omin avuin ylittämään kraaterin.”
Nousen ylös ja avaan parvekkeen oven. Ilma on jo viileää, yötaivas tuikkii tuhansine tähtineen. Nyökkään kohti taivasta. Igran voisi mennä koska tahansa.
”Minä en hyvästele sinua nyt, sillä en lähde planeetaltanne vielä. Palaan vielä kotiisi hyvästelemään sinut kunnolla.”
”En halua minkäänlaisia hyvästejä. En koskaan. En harrasta sellaisia. Kaikki, jotka olen koskaan tavannut, ovat aina luonani.”
Jokainen maisema ja ihminen. Kuunkajo aron yllä ja hellä kosketus keskellä vuoristoa. Minä muistan ne kaikki, painan ne syvälle sydämeeni.
”Tiedät silti, mitä tarkoitan.”
”Tiedän minä. Kiitos. Tule luokseni sitten, kun olet valmis lähtemään. Minä odotan sinua Narniassa.”
Igran leijuu jo parvekkeen yläpuolella. Hänen hiuksensa leijuvat vasten indigotaivasta. Olen nähnyt paljon kauniita asioita, mutta Igran tänä yönä on niistä taianomaisin. Hänen katselemisensa saa minut uskomaan onnellisempaan huomiseen.
”Minä aion vihdoin hyväksyä Remingtonin tarjouksen ja jäädä tänne asumaan”, sanon vielä ennen kuin Igran kohoaa korkeammalle. Igranista pääsee lempeä kirahdus.
”Hyvä. Minä odotinkin, että hyväksyisit sen.”
”Mene jo. Käytävältä kuuluu ääniä.”
”Minä tulen tapaamaan sinua vielä. Sitten, kun olet taas kotona.”
”Sanon heille, että tämä on heidän parhaakseen.”
Igran virnistää. Sitten hän on jo poissa.
Kun oveen koputetaan, huoneessa olen vain minä. Tulija on Valor. Hänen vihreät silmänsä laajenevat hämmästyksestä.
”Mihin Igran…”
”Te ette löydä häntä enää täältä”, minä sanon hymyillen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti