Epilogi: Kunnes tapaamme
Päivänä, jona hyvästelin hänet, kuu loisti erityisen kirkkaana. Minä kerroin hänelle maailmasta, jonka olin saanut. Tähdenhohtoisista käytävistä ja illoista kaupungin eri laidoilla. Sairaanhoidosta, kyynelistä ja menetyksistä. Uusista löydöistä. Nurmikiven voimista ja teknologian kehityksestä. Hän kuunteli hiljaa, nyökytteli välillä. Tapa, jonka hän oppi meiltä ihmisiltä. Kenties hän kantaisi sitä oman ikuisuutensa loppuun, nyökyttelisi vielä omiensa luona.
Hän kertoi minulle todellisuudesta, jonka hän kohtasi. Vihaisina leimuavista galakseista ja lempeistä tuulista. Virtauksista, jotka miltei veivät mukanaan. Hän kertoi, kuinka oli löytänyt omansa, hengittänyt todellisuutta heidän kanssaan ja iloinnut. Minä hymyilin hänen tarinoilleen, ymmärsin jälleen vähän enemmän ja silti vähemmän kuin koskaan. Katsoin omaa pienuuttani hänen suurina hehkuvista silmistään.
Me kerroimme yhdessä oman tarinamme. Kertomuksen tytöstä ja muukalaisesta. Nimettömistä, jotka löysivät toisensa saman kuun alla. Kätemme koskettivat jälleen, ja minusta tuntui kuin kaikki aika välillämme olisi kaikonnut. Silloin minä ymmärsin, ettei etäisyydellä ollut merkitystä sellaisille, jotka olivat kerran katselleet samaa taivasta ja kuunnelleet puitten laulua. Me löytäisimme toisemme uudelleen ja uudelleen.
Kun tiesin hänen lähtevän, piirsin ringin hänen otsaansa aivan kuten hän teki minulle silloin, kun olin vielä taimi siitä, mitä olin hyvästiemme hetkellä. Vihdoin tiesin eleen merkityksen. Hän hymyili minulle. Minä kerroin hänelle pitäväni katseeni taivaalla. Katselisin niin kauan, että näkisin hänet jälleen kuunsiltana maailmojemme välillä.
Päästin irti hänen kädestään ja tiesin, että meillä olisi paljon kerrottavaa toisillemme, kun tapaisimme taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti