Luku 15: Lähellä kuuta
Päivää ja yötä on hankalaa erottaa toisistaan, kun taivas on kuin läpikuultava kalvo, jonka takaa maailmojen valot kurottavat kohti meidän pientä todellisuuttamme. Olemme kulkeneet pitkään, päässeet vuorten suojiin. Remington johtaa joukkiotamme, hänen harteillaan lepää suurin vastuu. Valtiaat ovat vielä lievästi levottomia. Aina joskus joku heistä kiljahtaa yllättäen. Minä olen varuillani, mutta luotan siihen, että Igranin vaistot ilmoittavat suurimmista vaaroista.
Kapuamme vuorenrinnettä pientä polkua pitkin. Kukaan meistä ei tiedä, millä nimellä vuorta on kutsuttu ennen tuloamme. Polku mutkittelee sen kupeessa kuin merkkinä siitä, että meitä ennen oli elämää. Joku, joka kulki tästä, tarvitsi polkua. Elämät ennen meitä. Välillä kuljetan kättäni kiinni kalliossa ja ajattelen kaikkia niitä, jotka ovat kulkeneet tästä ennen pientä ryhmäämme. Millaista elämää he mahtoivatkaan elää. Polku on niin kivikkoinen ja haastava, että en usko yhdenkään ihmisen kulkeneen siitä aikoihin. Kymmenen vuotta auringon putoamisen jälkeen me olemme nyt tässä. Kaikki se aika lepää meidän ja menneen elämän välissä. Ehkä voisin tavoittaa sen kaiun, jos kuuntelisin riittävästi.
Saavumme tasanteelle, johon aika on hakannut pienen vuorensisäisen tilan. Se on pienempi kuin luola, mutta se kelpaa. Valtiaitten ilmeet kielivät levon tarpeesta. Me kaikki olemme uupuneita matkasta. Jokainen asettuu omaan tilaansa, keskustella ei tarvitse. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että nukkua täytyy.
Khadija on ensimmäinen, joka pysähtyy korjaamaan koristuksiaan. Hän asettelee sarvipäähineensä tarkasti ja levittää huulilleen uuden kerroksen punaa. Minä vetäydyn kiinni kallioon, suljen silmäni ja kuuntelen sitä. Vasta, kun en ajattele enää mitään, avaan silmäni. Taivas ei ole enää punahehkuinen. Auringoton päivä on kääntynyt tähtien täplittämäksi yöksi.
Vasemmalla puolellani Igran on jo ehtinyt lysähtää vasten kiveä. Hänen kaulalovensa värisevät hienoisesti, vaikka hän on jo puoliksi ummistanut silmänsä. Epäilen hänen ruokailevan. Hyvä. Mitä enemmän hän saisi virtaa, sitä pikemmin hän palautuisi. Kylki kohoilee yhä kuin kipu raastaisi Igrania sisältä. Kunpa voisin kysyä häneltä siitä siten, että hän ymmärtäisi.
Väsymys hakkaa luissani, mutta kuu on kohoamassa taivaalle. Tahdon nähdä sen. Nousen ylös, kukaan ei kysy perääni. Annan muiden levätä ja kipuan aavistuksen korkeammalle rinteeseen. Polku viettää ylöspäin, paikoitellen kallionseinämä ulkonee jättäen tilaa istuutua. Näen, kuinka ryhmä sytyttää nuotiota alempana. Vaikka yötaivas on tumma, kuu valaisee matkan pitkälle. Olen niin korkealla, että saatan nähdä aluksemme pienenä pilkkuna horisontissa. Sen ja kallion väliin jää suunnaton kaistale puutonta, karua maata. Yössä kaikki värit näyttävät kuivuneelta vereltä.
Takaani kuuluu ääniä. Pieni kivi vierii polkua pitkin alas. Käännähdän ympäri mielessäni kuva kieroutuneesta, vääntyneestä ihmislapsesta. Ihmisen irvikuvan sijaan kohtaan miehen, jonka näen nyt ensimmäistä kertaa mustat hiukset täysin avoimina. Remington kävelee luokseni hymyillen vaisusti.
”Sinäkin mietit sitä edelleen”, Remington sanoo.
Nyökkään. Kuulen mielessäni yhä uudelleen äänen, joka halkoi ilmaa Igranin iskiessä kiinni ihmismäiseen olentoon.
”Valtiaita ei saa hermostuttaa puhumalla näkemästämme, mutta sinä olet toista maata”, Remington jatkaa. ”Mitä sinä ajattelet siitä?”
”Ihmislapsesta? Vai siitä mahdollisuudesta, että kyseessä oli mutaatio?”
”Solaarinen säteily on voinut vaikuttaa siihen jo heti syntymästä lähtien.”
”Silloin se tarkoittaa, että täällä on yhä elämää. Ihmisiä, jotka ovat synnyttäneet lapsen.”
Kuu valaisee hymyn Remingtonin kasvoilla. Pidän siitä, kun hän hymyilee. Se saa hänet näyttämään vähemmän valehtelijalta.
”Olen iloinen siitä, että lähdit, Elara.” Tauko. Kurkkuani kuristaa. ”Hyvin iloinen. Sinä et ole kuten monet tuntemani ihmiset, tiedäthän sen?”
”Tuo voi tarkoittaa monta asiaa.”
”Minä tarkoitan, että sinulla on näkevämmät silmät kuin kenelläkään tapaamallani.”
Naurahdan ja vien sormeni sokean silmäni kohdalle.
”En tarkoittanut aivan sitä”, mies hymähtää.
”Tiedän sen.”
Kuu on jo korkealla, se valaisee kaiken, mitä jää allemme. Kävelen lähemmäs reunaa, haluan tuntea maailman ihoani vasten. Vasta astuessani aivan reunalle ymmärrän, mikä tältä puolelta kraateria puuttuu. Täällä ei tuule laisinkaan.
Remington tulee lähelle, liian lähelle. Kenties mies pelkää minun tippuvan. Hänellä ei pitäisi olla syytä huoleen. Olen selvinnyt omillani kahdeksanvuotiaasta. Vaikka se ei vielä itsessään tarkoita mitään, tiedän, että Remington ei suojelisi minua minun itseni vuoksi. Hänellä on aikeita. Vierastan sellaista enemmän kuin punahehkuista taivasta ja luonnottoman väristä ruohoa, jota arolla kasvaa pieninä tuppoina.
”Remington.” Mies pysähtyy kuullessaan nimensä. Hyvä. ”Saanko kysyä sinulta jotakin henkilökohtaista?”
”Kysy vain.” Äänestä kuulee, että hän lähestulkoon haluaa sitä.
”Kenet sinä odotat näkeväsi tällä puolella?”
Kevyt, silti miltei ivallinen nauru pakenee Remingtonista.
”Kiitos, että paljastit jotakin omista motiiveistasi. Kuinka onkin, että niin kovin moni kuvittelee minun tehneen kaiken työn vain jonkun vuoksi?”
”Sitten kyse täytyy olla vallasta.” En tiedä, mikä saa minut puhumaan niin suoraan. Kenties se on kuu. Kenties kaiken suuruus saa minut ajattelemaan, etteivät sanani voi kaataa ketään.
”Ovatko kaikki valtaa janoavat mielestäsi hulluja?”
Mielessäni välähtää kuva Khadijan sarvista ja huulipunasta. Kuulen Medeinan naurun ja haistan Valorin hajuveden.
”Eivät”, vastaan hätkähtämättä kysymystä.
Olen aikeissa kysyä lisää, kun kuulen äänen leiriytymispaikkamme suunnasta. Käteni hakeutuu automaattisesti vyölleni sitomaani aseeseen. Sitten erotan tulijan. Pitkät, ohuet raajat. Pimeässä hehkuvat silmät kuin vihreät galaksit.
”Hei taas, Elara.” Igran. Hän puhuu jälleen. Kuun loistaessa taivaalla huomaan putoavani polvilleni ja itkeväni. Kaikki tunteet ovat siinä, aivan lähellä, miehen ja muukalaisen katsottavissa. Minä en piilota niitä enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti