Luku 12: Kraaterin yllä
Kraateri. Musta tavalla, joka tuntuu nielevän kaiken siihen katsovan. En siltikään kieltäydy katsomasta siihen, kun aluksemme lähestyy sitä. Tiedän, että alhaalla kansa hurraa meille, mutta en minä sitä ajattele. Pystyn ajattelemaan vain kuuta, sisartani taivalla. Suojelkoon se matkaamme tuntemattomaan.
Alus tärisee, kun pääsemme kraaterin ylle. Tiedän, että aluksia on yritetty lähettää kraaterin yli jo kymmenen pitkää vuotta. Se on vaatinut niin aineellisia vahinkoja kuin ihmisuhrejakin. Kiertäminen ja korkeuden ottaminen ei ole auttanut. Pimeys on niellyt kaiken.
Kun alus alkaa täristä, Medeina käpertyy kokoon ja itkee. Khadija pitää ilmeensä peruslukemilla, mies ei tunnu reagoivan valtiattaren kyyneliin. Valor sen sijaan näyttää puhtaan kauhistuneelta. Näen, kuinka valtiaista nuorin säikähtää omaa pelkoaan ja käpertyy kasaan eri tavalla kuin Medeina. Huokaisen ja kävelen heidän luokseen.
Kiedon käteni Medeinan ympärille niin vain. Täällä ei ole merkitystä sillä, onko nainen valtias vai ei. Hän itkee ja pelkää, enkä minä halua, että hän joutuu tekemään sen yksin. Medeina nyyhkyttää lohduttomasti minua vasten. Silitän hänen olkaansa, teen hänelle kodin tilanteeseen.
”Ei hätää”, kuiskaan valtiaan hiuksiin.
”Me emme selviä. Kone räjähtää. Auta. Auta…”
”Ei räjähdä”, minä sanon sellaisella varmuudella, että uskon sen itsekin. ”Tämä on pelottavaa kaikille, mutta me selviämme.”
Medeinan nyyhkytys käy täydellisen voimattomaksi. Hän lepää sylissäni hervottomana ja itkee koko ruumiinsa voimalla.
Hetkessä minä muistan, mitä äitini teki minulle ja siskolleni, kun me pelästyimme tiedemiesten koneiden ääniä ollessamme aivan pieniä. Äiti veti meidät syliin, silitti hiuksiamme ja lauloi. Sävelmä lepää yhä syvällä sisälläni. Annan sille ohjat, se löytää yhä tiensä ulos. Hyräilen pehmeästi, silitän valtiaan hiuksia ja tunnen, kuinka hän sulaa hitaasti syliini.
Alus ei enää tärise. Vapina lakkaa, valot räpsivät. Medeina vingahtaa valojen sammuessa. Hetken on täydellisen pimeää. Hiljaisuus laskeutuu, kukaan ei sano mitään. Medeina on täysin kiinni minussa. Kuulostelen. En kuule Igrania. En ketään. On pimeää, emmekä me tiedä, missä olemme. Laulu on lakannut.
Vasta, kun valot rävähtävät kerralla takaisin päälle, huomaan puristavani Medeinan kättä rystyset valkoisina. Naisen silmät punertavat kyynelistä. Huulet värisevät. Toinen käteni puristaa lujaa, toinen silittää olkaa.
”Me selvisimme”, kuuluu väritön ääni koneen etuosasta. Remington seisoo pitkänä ja kuunkalpeana ohjaustilojen oven edessä. Hänen silmänsä seisovat päässä. Me kaikki näemme, että hän on pelännyt aivan yhtä paljon kuin mekin.
”Selvisimme?” Valor kysyy yhtä ohuella äänellä.
Remington nyökkää. Miehen kaikki eleet ovat yhtä jäykkiä. Pelko on jättänyt häneen merkkinsä.
”Olemme sisällä. Näin pitkälle yksikään ei ole aiemmin päässyt.”
Remington kertoo meille mittoja ja etäisyyksiä, jotka kykenen hahmottamaan, mutta joita en enää hetken päästä muista ulkoa. Tärkein on selvää: yksikään ihminen ei ole ennen meitä päässyt näin pitkälle. Me onnistuimme. Olemme kraaterin yllä.
”Me pääsemme kyllä perille”, kuiskaan Medeinalle ja silitän vielä naisen poskea ennen kuin nousen ylös. Valkeaa ainetta jää kämmeneeni, mutta se ei haittaa. Medeina vapisee yhä hienoisesti, minä autan hänet ylös. Valtias astelee kahden muun luo. Valor halaa Medeinaa pitkään, Khadija kääntää katseensa pois.
”Remington!” huudahdan miehelle. ”Saanko minä nähdä Igranin?”
Miehen suu avautuu ja sulkeutuu.
”Jaa, Elara, enpä tiedä olisiko se järkevää.”
”Tarkoitatko, että se voisi vaikeuttaa matkaamme vai aiheuttaa minulle epämukavan olon? Kummalla tavalla ’järkevää’?”
Remington huokaisee kuin olisi jo täydellisen väsynyt sanailuihini.
”Hyvä on. Tulehan.”
Näiden ihmisten kanssa olen oppinut avaamaan suuni. Sen merkitystä ei tule koskaan väheksyä. Aluksemme on pieni, mutta siinä on eristetyt etu- ja takapäät. Aluksen takapäässä odottaa Igran. Ystäväni.
”Äskeinen pimennys, se…” Remington värähtää, pysyy hetken hiljaa. ”Hetken minä kuvittelin, että se johtui Igranista. Luulin sen voimien loppuneen.”
Sen. Ei vieläkään ”hän”. Ehkä me emme ole matkanneet riittävän pitkään yhdessä.
”Mutta me jatkoimme. Olemme pitemmällä kuin kukaan.”
Kenenkään ei vain auta katsoa aluksen ikkunoista ulos. Olemme keskellä ei-mitään. Pimeässä. Jos jokin menee rikki, solaarinen säteily tuhoaa meistä kaiken.
”Niin on”, Remington huokaa, ”kunpa se vain riittäisi loppuun saakka.”
”Riittää se.”
Varovainen hymy käväisee Remingtonin kasvoilla.
”Sinä olet hyvä tyttö, Elara”, hän sanoo melkein kuin koiralle. ”Oletko varma, että haluat nähdä ystäväsi?”
”Olen, jestas, senhän vuoksi minä tässä seison.”
Remington hymähtää.
”Onneksi tiedät itse parhaasi.”
Minun tekisi mieli sanoa, että minun on pakko tietää. Muuten en olisi tässä.
Aluksen perällä on vielä yksi lukittu tila. Nopeasti katsottuna se näyttää vain suurelta metalliselta komerolta. Remington avaa lukot, jotta näen sisälle. Keskellä pimeää kyyhöttää kahlittuna olento, jonka olen antanut tälle projektille. Ystäväni, joka katsoi minun kanssani tähtiä, opetti minut kuuntelemaan puita.
”Voi, Igran…”
Sirahdus. Ei korkea eikä matala. Pelkästään kivulias.
”Anna minulle anteeksi…”
Menen aivan lähelle. Igranin vihreät silmät hehkuvat pimeässä. Ikuiset lamput. Miksi hän ei sano mitään? Ilma on sakeanaan jostakin, jota ihminen ei voi tuntea. Haistan hienoisen käryn, on kuin jokin palaisi. Tilassa rätisee. Kuljetan käteni Igranin omalle. Hän sävähtää, paljastaa hampaansa. Pudistelee heti sen jälkeen päätään.
”Igran? Oletko sinä vielä siellä?”
Varovainen nyökkäys.
”Miksi sinä et puhu mitään?”
Ei vastausta.
”Remington, miksi hän ei puhu?”
”Elara, älä… Minusta tuntuu, että tuo ei auta.”
”Miten niin ei auta? Mitä hänelle tapahtuu?”
Remington kääntää katseensa. Puolet hänen kasvoistaan jäävät valoon. Rintaani puristaa. Annan miehen olla, hänestä ei ole minulle mitään apua. Igran edessäni on liikkumaton ja jäykkä, kaikki häneen eleensä ovat hidastetut. Pitääkö kipu häntä otteessaan? Siksikö hän ei puhu mitään?
”Igran, ole kiltti, haluan vain tietää, oletko sinä kunnossa”, kuiskaan pimeään. ”Vastaa minulle.”
Igran kallistelee päätään kuten aiemminkin. Lamppusilmät synnyttävät valoa keskelle mustuutta. Kun Igran avaa suunsa, ulos pääsee pelkkiä katkonaisia äänteitä. Tuskin tavuja laisinkaan. Kieli on kuin sekoitus useampaa eri tapaa viestiä. Hänen omia, kirahteleviä äänteitään sekä ihmiskieltä. Kauhu valtaa kehoni hetkessä. Savuinen haju täyttää aistini. Kavahdan taaksepäin. Igran ei enää osaa puhua.
”Remington?”
Mies on jo kääntänyt katseensa kokonaan pois. Näen vain selän. Pelkuri.
”Remington, mitä tämä tarkoittaa? Tiesitkö sinä tästä?”
”Älä huoli, hän palaa kyllä ennalleen.”
”Mistä sinä puhut? Mistä ihmeestä sinä oikein puhut!”
Remingtonin ääni käy sakeaksi, minun on vaikeaa saada siitä kiinni. Kauhu lamaannuttaa minut paikalleen, erotan vain yksittäisiä sanoja. Puhekyky. Ajan kanssa. Ylikuormitus.
Hätä täyttää sydämeni. Puristan Igranin käsiä, kyyneleet valuvat poskilleni. Minä ymmärrän. Solaarisen säteilyn vastustaminen vie kaikki hänen voimansa. Hän ei enää kykene rekisteröimään meidän kieltämme kuten ennen. Mitä muuta säteily vie häneltä? Teemmekö me hänelle jotakin peruuttamatonta?
”Me testasimme tätä laboratorio-olosuhteissa”, Remington sanoo pehmeästi, aivan kuin siitä olisi tässä tilanteessa minulle iloa. ”Hätää ei ole. Hän palautuu ennalleen.”
Mutta tämä ei ole laboratorio. Tämä ei ole koekenttä. Tämä on todellisuutta.
”Voit olla aivan rauhassa. Ystäväsi kyllä tokenee. Toistaiseksi tilanne on tämä. Siksi minä…”
Siksi hän ei halunnut minun näkevän Igrania. Suonissani palaa. En ole koskaan vihainen. Minulla on äärimmäisen harvoin syytä taittua vihaan. Mutta nyt, Igranin surkeiden sirahdusten täyttäessä tajuntani, minä voisin suuttua.
Juuri, kun olen aikeissa avata suuni ja päästää kaiken valloilleen, minä muistan, kuinka Igran pyysi minua sulkemaan silmäni ja kuuntelemaan luontoa. Ajattelen meitä leijumassa kaupungin yllä. Vedän syvään henkeä ja suljen silmäni. Kuuntelen pimeää. Moottori hyrisee, Igranin aallot pitävät tasaista värinää. Ääniä, jotka eivät ole ihmiselle luontaisia. Silti ne tuntuvat tutuilta. Annan niiden muodostaa tuutulaulun, joka laulaa raivoni uneen. Ei ole hätää.
Kun avaan silmäni, Igran on yhä siellä. Tiedän, että hän ei juuri nyt ymmärrä minua, mutta puhun hänelle silti.
”Älä pelkää. Se ei haittaa, vaikka emme voisi enää koskaan puhua toisillemme. Me ymmärrämme toisiamme silti. Löydän aina keinon tavoittaa sydämesi.”
Vien käden Igranin rinnalle kuin todistaakseni sanani. Hän tekee minulle samoin, kuljettaa kahlitun kätensä sydämeni päälle. Hetken me vain olemme siinä. Sitten Igran nyökkää. Hän muistaa sen yhä. Kyyneleet kihoavat uudelleen silmiini.
Nousen ylös, päästän irti ystävästäni. Myöhemmin pitäisin hänestä tarkoin huolta. Mitään tällaista ei saisi enää tapahtua. Vannon sen. Lupaan sen hänelle tässä pimeän peittämässä kopissa.
Remington saattaa minut pois. Hän ei pyydä anteeksi tai selittele. Kenties hän näkee ilmeestäni, mitä sellaisesta seuraisi. Yhdetkään sanat eivät saa minua unohtamaan tätä. Samalla tiedän, että Igran on tehnyt valintansa itse. Hän halusi auttaa. Pakotan itseni ajattelemaan sitä, jotta muisto tyhjyydestä hänen suurissa silmissään ei nielisi minua.
Lopun matkaa istun kuuntelemassa, kuinka valtiaat puhuvat toisilleen. Välillä on hiljaista. Joskus kone vavahtelee ilmassa ja kuvittelen hetken ajan, kuinka vajoaisimme mustuuteen allamme. En suostuisi siihen. En kaiken tämän odotuksen jälkeen. Me säilyisimme hengissä silkalla tahdonvoimalla.
Kuuntelen säteilyn aiheuttamaa rätinää aluksen pinnassa. Se koettelee meitä. Koetelkoon. Minä en anna sille valtaa mielestäni. Kun seuraavan kerran käännyn katsomaan ulos, huomaan, että silmäni eivät rekisteröi pelkkää mustuutta. Kaukana edessämme kohoaa jokin suunnaton. Suuni raottuu, hämmästystä on miltei mahdoton peitellä. Valtiaat eivät ole huomanneet mitään. He ovat ryhmittäytyneet keskustelemaan jostakin, jota en ole vaivautunut kuuntelemaan pitkään aikaan.
Samalla, kun olen aikeissa puhua, Remington astelee aluksen etupäästä meidän luoksemme. Hänen sähkönsinisissä silmissään säkenöi. Näen hänessä jälleen saman nuoren pojan, joka intoili minulle teknisistä onnistumisistaan.
”Katsokaa ikkunoista”, Remington hengähtää. Kaikki pysähtyvät ja tuijottavat miestä. Sitten katseet kääntyvät ulos.
”Me teimme sen. Me olemme pian perillä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti