Väsymys istuu jo syvällä luissani, kun rakas sanoo yllättäen nimeni. Käännyn häneen päin, kohtaan verestävät silmät. Hän on aina ollut kaunein kaikista, minun pieni aarteeni, mutta tänään edes minä en voi kieltää, miten pahaksi hän on käynyt. Katson vain hänen mustia silmiään, en mitään muuta. En voi sallia huolen viedä minulta kaikkea.
”Muru… Minä olen vähän ajatellut.”
”Niin?” Siitä ei seuraa koskaan mitään hyvää. Hänen ajattelustaan. Ymmärrän, miten väsynyt olen, kun istun sängynlaidalle ja käännyn hänen puoleensa. Hän ojentelee kapeita ranteitaan, mutta ei kykene tarttumaan minuun. Tänään on siis sellainen päivä.
”Tulin vain miettineeksi… Kuinka tietoista minun sairauteni on? Lopulta se on vain yksi keino saada teidät kaikki jäämään. Olen täysin riippuvainen teidän tuestanne. Kuolisin, jos jäisin nyt yksin. Teidän säälinne pitää minut kiinni elämässä.”
”Sääli? Me rakastamme sinua.”
”Niin, sinä rakastat. Kaikki muut pysyvät luonani, koska tarvitsen jatkuvaa apua ja todistelua. Todellisuus on toinen.”
Hän alkaa nauraa. Rakas, älä. Minä menen rikki. En jaksa tätä tänään.
”Todellisuus on se, että te kaikki odotatte sopivaa hetkeä hylätä minut. Ette uskalla lähteä vielä, kun olen… tällainen.” Hän heilauttaa tärisevää kättään. ”Mutta heti, kun pystyn seisomaan omilla jaloillani, te lähdette pois. Otatte sen elämän, jonka ansaitsette. Ette te minua tarvitse!”
”Älä.” Ensimmäistä kertaa kuulen särmän omassa äänessäni. En ole tunnistaa sitä omakseni.
”Jokin osa minusta uskoo, että kipu on pieni hinta siitä, että te ette lähde pois.”
”En minä lähtisi.” Viimeiset sanat, jotka kykenen sanomaan ilman, että jokin pursuaa yli laitojen. Musta kuohuu syvällä sisälläni. En ole uskaltanut katsoa sitä kuukausiin, mutta siellä se on, se on kasvattanut kynnet, joilla kiivetä kurkunpäälleni.
”Niin. Sinä et lähtisi. Mutta entä kaikki muut?”
”Enkö minä riitä sinulle?”
Syvä huokaus.
”En sanonut niin. Sitä vain… addiktoituu siihen, mitä saa. Pieniin annoksiin välitystä. He tuovat sitä osissa. Kauniita palasia. Anri keittää minulle teetä, Victoria kysyy, haluanko tulla mukaan illanviettoon… Väliaikaista. Kauniin väliaikaista, ja silti minä kuvittelen voivani jäädä.”
”Tietenkin sinä saat ja voit jäädä.”
”Minä yritän tässä sanoa, että haluan jäädä tällaiseksi, jotta minusta pidetään ikuisesti huolta.”
”Emme me ole lähdös-”
”Helvetistäkö minä sen tiedän!”
Minä nousen ylös. Silmissä on taas katse, jonka tunnistan vuosien takaa. En ole nähnyt sitä aikoihin. Kuvittelin sen kuolleen yhteisen elämämme jalkoihin. Sen piti olla ikuisesti poissa. Minua ei enää edes itketä. Minä en jaksa tätä.
”Mitä enemmän rakkautta kaadatte niskaani, sitä enemmän pelkään, että se on väliaikaista! Että se loppuu joskus!”
Hyvä on. Nousen ylös, sidon kengännauhani ja kävelen ovelle.
”Julius? Hei? Hei! Minne sinä menet?”
”Minusta tuntuu, että meidän kannattaa viettää tämä yö eri osoitteissa.”
”Älä. Luoja ei. Älä mene nyt. Pyydän. Mene joskus toiste, tietenkin saat mennä, mutta ei tänään, minä kuolen, jos menet.”
”Etkä kuole. Laitan sinulle kaiken valmiiksi ja menen.”
Hän jatkaisi loputtomiin. Näen sen silmien takaa. Jos jään nyt, hän ei koskaan hiljene, pelko saavuttaa hänet. Menen lähelle, kumarrun sängylle ja odotan. On vielä jotakin, jonka haluan tietää. Hänellä ei ole voimia, mutta se ei ole estänyt häntä ennenkään. Asetun aivan lähelle häntä. Minä en pelkää. Minun sydämessäni on loputtomasti rakkautta tälle pienelle, heikolle ihmiselle. Sen rajat ovat vain tulleet tänä yönä vastaan.
Hän ei tee mitään. Hän vain katsoo minua ja itkee hiljaa. Koko keho vapisee, mutta ei edes yritä kurottaa kohti minua. Hyvä. Sen kanssa voin elää.
”Anna anteeksi… Olen niin pahoillani. Anteeksi. Älä mene…”
Huokaisen syvään.
”Minun on mentävä tänä yönä.”
”Ei!” Hänen silmänsä laajenevat. Kaikki hänessä vapisee, kiertää kehää. ”Ole kiltti…”
”Sinähän toivoit, että kuuntelen vastedes omia rajojani. No, nyt minä kuuntelen.”
”Anteeksi… anteeksi…”
Laitan hänelle kaiken valmiiksi. Rasvaan haavoja hänen ihossaan, puen hänelle riittävän lämpimästi päälle. Metallisanko sängyn viereen, koska en olisi nostamassa häntä alakertaan. Peittoja jalkojen väliin, jotta luut eivät hankaa ihoa mustelmille. Hänen selkänsä on tummansininen. Käännän hänet kyljelleen, jotta kipu ei pitäisi häntä hereillä. Rutiinia, pelkkää rutiinia. En ajattele mitään toimiessani. Tätä kaikkeako hän haluaa? Loputtomia mustelmien kartastoja, lohkeilevaa ihoa ja haavaumia paikoissa, jotka kestävät ikuisuuden parantua?
Hän itkee alituisesti. Silloin, kun hoidan häntä, silloin, kun puen takkia päälleni. Kokoajan. Välillä hiljaa, välillä pää tyynyyn painettuna, jotta en kuulisi, miten hajalla hän on. Syytöksiä kaikki. Ensimmäistä kertaa koskaan en edes tahdo istua alas ja suukottaa hänen päätään.
”Anna anteeksi. Annathan? Tiedän, että tämä on liikaa. Ihan liikaa…”
”Niin on.”
”Minulla on ikävä kaikkia… Vihaavatko he minua? Julius, sano, että he eivät vihaa minua. En pysty nukkumaan tätä yötä…”
”Wilhelm. Minä en jaksa enää.” Ääneni on kova. Kovempi kuin kenties koskaan. ”Olen aivan liian väsynyt. En pysty tällaiseen. Minä menen nyt.”
”Älä… Pyydän…” Hän pudistaa päätään. ”Ei. Mene vain. Tietenkin. Anteeksi…”
Jokin hänen äänensävyssään saa minut kuohumaan yli. En ole koskaan suuttunut hänelle. En kertaakaan, koska en tee sellaista. En suutu ihmisille. Edes silloin, kun hän teki minusta lelunsa ja heitteli minua pitkin lattioita, minä en suuttunut hänelle. Mutta nyt pelkästään hänen murtuvan äänensä kuuleminen saa suoneni kiehumaan. Minussa palaa.
”Nyt vittu riittää. Riittää! Tätä menoa minä aivan oikeasti kadun, että koskaan palasin. Minä luovuin unelmistani ja tulevaisuudestani ollakseni sinun rinnallasi, ja sinä maksat minulle takaisin tällä! Olen täynnä sitä. Olen täynnä sinua. Tämä on tarpeeksi. Minä en koskaan halunnut tällaista elämää, en ikinä! Ehkä minun olisi todella pitänyt naida Victoria!”
Hän on aivan hiljaa. Pieni lapsi. Ei enempää eikä vähempää. Peitto suojanaan, silmät täynnä kyyneliä. Hän ei kurota minua kohti, hän ei sano mitään. Itkee vain hiljaa ja katsoo minua kuin olisin vihdoin paljastanut, kuka todella olen. Ehkä minä tein juuri niin. Suljen oven perässäni sanomatta mitään.
*
Kun Victoria avaa minulle oven, minä alan itkeä hillittömästi. Ystäväni on pukeutunut tummanvihreään leninkiin, mutta avannut jo hiuksensa kenties käydäkseen makuulle. Hän näkee heti, miksi olen täällä. Hän vetää minut lempeästi sisään ja siirtyy keittiöön. Hetken päästä kuulen teepannun vislaavan.
Muut ovat nukkumassa. Teen kaadettuaan Victoria istuutuu seurakseni olohuoneeseen. Hän ei käy herättämässä ketään. Olemme kahden. Sydämeni sykkii kiitollisuutta. Teen mausteinen aromi täyttää aistini, annan sen tyynnyttää kyyneleet.
”Minä en pysty tähän enää”, henkäisen. ”Saanko puhua sinulle? Jaksatko kuunnella?”
Victoria nyökkää. Kiitän häntä. En voi vaatia hänen aikaansa ja energiaansa miten sattuu. Varsinkaan keskellä yötä.
”Wilhelm on käynyt koko ajan sairaammaksi. Enkä nyt tarkoita hänen fyysistä vointiaan. Hän sanoi minulle, että… Ei hyvä luoja. Se oli liikaa.”
Victoria nyökkää. Hän odottaa rauhassa, että saan puhuttua.
”Hänen pelkotilansa ovat riistäytymässä käsistä. Ne ovat jo kietoneet hänen koko terveytensä vyyhtiinsä… Minä en pysty enää avaamaan sitä. En mitenkään… Ja minä pelkään, että en jaksa enää kauan. Tämä ottaa kovemmin voimille kuin haluaisin.”
Victoria laskee kuppinsa sohvapöydälle. Hän ristii kätensä ja kumartuu minuun päin.
”Tiedäthän, että hänen terveytensä ei ole sinun vastuullasi?”
Nyökkään.
”Tietäähän Wilhelm sen myös?”
”Tietää. Olemme puhuneet siitä. Mutta kun pelko tulee, se vain tulee. Yleensä se menee ohi, kun pitelen häntä, mutta tänään en edes koskenut häneen.”
”Miksi?”
”Olin… olen niin vihainen. Minua suututtaa, että päästin tilanteen leviämään käsiin. Olen raivoissani sekä itselleni että hänelle. Hän flirttailee sairautensa kanssa niin avoimesti, että tiedän sen vievän hänet, jos kierrettä ei saa katkaistua.”
”Paljonko sinä käytät aikaasi siihen, että murehdit hänen hyvinvoinnistaan?”
”Enemmän kuin minun pitäisi”, huokaan syvään.
Victoria ei sano minulle mitään. Arvostan sitä, että hän ei tuputa minulle näkemyksiään. Siinä suhteessa hän ja Maria ovat kovin samanlaisia. Rakastan heitä molempia. Victoria on tuntenut minut aina. Hän tietää, milloin tarvitsen vain hänen lämpimän läsnäolonsa.
”Minä huusin hänelle”, soperran, ”huusin ihmiselle, jota rakastan…”
”Sellaiselta ei voi aina välttyä.”
”Ei. Minä en ole ikinä huutanut hänelle. Me olemme aina keskustelleet.”
Victoria kallistaa päätään.
”Minä taisin sanoa pahasti. Ei luoja… Sanoin katuvani häntä. Ei… Ei helvetti…”
Tunnen kyyneleet jälleen kuumina silmissäni. Kuinka minä saatoin? Pitelen teekuppia käsissäni. Enää se on pelkästään kuuma. Minua itkettää, vaikka itken. Se ei lopu koskaan. Tee polttaa kurkkuani, mutta juon sen silti.
”Miksi tämä on tällaista? Emmekö voisi vain elää rauhassa kuten tähänkin asti? Onko tavallinen, tasainen elämä todella liikaa pyydetty…”
”Julius. Sinä vaadit itseltäsi liikoja.”
”Minuakin pelottaa. En halua hukkua jälleen.” Pudistan päätäni. ”Kuinka saatoin sanoa hänelle sillä tavalla? Ei helvetti…”
Pystyn näkemään hänet nyt. Hän on pimeässä ja nukkuu katkeilevaa, pelokasta unta. En muista, milloin olisimme viimeksi nukkuneet erossa toisistamme. Lasken tyhjän kupin pöydälle ja tuijotan Victoriaa pitkään. Ihana, kaunis ensirakkauteni. Tuntuu, että siitä pojasta, joka leikki Victorian ja Fridan kanssa kadunkulmilla, on jäljellä enää pelkkä väsynyt kuori.
”Minä lupasin hänelle, etten jätä häntä yksin pimeään”, kuiskaan ääni väristen, ”ja nyt tein juuri niin… Minun on mentävä takaisin.”
”Ei sinulla ole velvollisuutta tehdä niin.”
”Minä haluan tehdä niin.”
Victoria nousee ylös. Hän hymyilee.
”Hyvä. Se on aina hyvä.” Victoria tulee lähemmäs, vie käden rinnalleni. Puristan hänen kättään hetken, se on lämmin ja elävä. ”Kuuntele itseäsi. Älä tee mitään siksi, että sinun on pakko. Me luomme pakon aina itse.”
Nyökkäilen hiljaa. Kaunis, älykäs ystäväni. Hänen kättään puristaessani ymmärrän, etten tarkoittanut sanojani. En minä halunnut haaveilemaani tulevaisuutta. Se oli pelkkää satutetun pojan kuvitelmaa. Kenties todella pidin Victoriasta kerran, mutta me olemme eri maailmoista. Sanotut sanat kaikuvat mieleni laitamilla. Minun täytyy pyytää anteeksi.
”Kiitos, Victoria. Minä menen nyt kotiin, rakas prinsessani tarvitsee minua”, sanon hiljaa ja painan kevyen suukon Victorian kämmenselälle. Victoria hymyilee.
”Pidähän huolta itsestäsi, ystävä. Prinssitkin tarvitsevat joskus omaa aikaa.”
Nyökkään. Pyyhin kyyneliäni. Sydän läpättää rinnassani kuin kaltereita vasten räpiköivä lintu.
*
Huone on kauttaaltaan pimeä. Sytytän kynttilän ja asetan sen varoen sängyn vierelle. Erotan tiukasti lämpimiin vaatteisiin kiedotun hennon ruumiin ja kiinni painetut luomet. Elämä on piirtänyt kartaston hänen kasvoilleen. Suupielien iho repeilee, silmienympärykset punoittavat. Hellyys kuohuu yli, kurotan häntä kohti, mutta hän avaa silmänsä ennen. Hän ei ole nukkunut hetkeäkään, näen sen heti. Silmäkulmat täyttyvät kyynelistä.
”Voi, rakas, anna minulle anteeksi”, kuiskaan ja vedän hänet syliini. Pidän häntä tiukasti rintaani vasten, annan hänen turvautua minuun. Vapisevat kädet löytävät paikkansa eivätkä päästä irti.
”Ei, anna sinä minulle anteeksi”, hän hengähtää.
”Olemme ihan toivottomia.”
”Sinulla on täysi oikeus olla minulle vihainen. Olisit sinä voinut jäädä sinne, missä olitkin.”
Pudistan päätäni.
”Muru. Sinä itket. Älä esitä urheampaa kuin olet. En minä voi jättää sinua tänne, kun tiedän, että sinä näytät tuolta ja pelkäät ihan yksin…”
Suuret, pelokkaat silmät. Hän voi sanoa mitä vain, mutta minä tiedän, että tänä yönä hän tarvitsee minua.
Puhallan kynttilän sammuksiin ja vetäydyn makuulle pitäen hänet sylissäni. Pidän häntä lujaa, mutta varoen jokaista kulmaa ja mutkaa, joka voi rikkoutua. Hän painautuu aivan vasten rintaani. Siitä tulee mieleen vanhat ajat. Ne kerrat, kun kerroin hänelle ensimmäisiä kertoja, kuinka paljon hän minulle merkitsee ja hän käpertyi syliini ihmetellen sanojani.
”Nyt ei ole enää hätää. Minä sanoin sinulle kamalasti, ja tahdon pyytää sitä anteeksi. En minä kadu meitä, en voisi. Olen aina tiennyt, että tässä maailmassa on joku, jonka kanssa jakaa kaikki, joku, jonka kanssa hengittää samaan tahtiin… Ole rauhassa. En tarkoittanut sitä.”
”Kyllä minä ymmärrän, että tämä käy voimille. Minäkin olen siitä pahoillani. Oikeasti.”
Pörrötän hänen tukkaansa.
”Kulta, pidetäänkö huomenna rauhallinen päivä? Aivan kahdestaan. Nukutaan myöhään. Leivotaan jotakin. Käydään ihastelemassa syksyä puutarhassa, minä voin kantaa sinut penkille.”
”Se… se olisi ihanaa.” Hento ääni. Annan suukon päälaelle.
”Haluatko keskustella vielä?”
”Minua väsyttää…”
”Minuakin.”
Rakas kömpii lähemmäs, ottaa tavallisen asentonsa. Hän painaa päänsä olalleni ja minä kiedon käteni hänen ympärilleen. Hän on kauttaaltaan kylmä, vedän peittoa tiukemmin yllemme. Ei mitään hätää. Minä olen tässä.
”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä, rakas.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti